I Haikusta ja vähän tankastakin
Japanilaisessa runoudessa ovat käsitteet haiku ja tanka kantaneet jo yli tuhannen vuoden ajan. Ne ovat klassista runoutta jota on kirjoitettu tiettyjen periaatteiden mukaan. Länsimaisen käännösperiaatteen mukaan haiku käsittää kolmerivisen runon jonka tavumitat ovat 5-7-5 tavua ja tankan 5-7-5-7-7 tavua. Alunperin japanissa haikut on kirjoitettu pystysuoraan yhdelle riville ja yksi japaninkielinen kirjoitusmerkki on katsottu suunnilleen yhtä länsimaista tavua vastaavaksi.
Haikussa on kuitenkin varsinkin länsimaistettuna epäluontevaa noudattaa täsmällistä tavukaavaa. Sen sijaan haikussa ja tankassa on joukko muita periaatteita, jotka paremmin luonnehtivat sitä mikä on haiku tai tanka. Keskityn tässä haikuun. Se on yleensä tiivistetty luontokuva, länsimaissa kolmelle riville tiivistetty. Ja usein noudatetaan tuota tavutusperiaatetta, ei aina. Se sisältää siis luontokuvan. Tämä kuva ei kaipaa selittelijöitä, selittämistä, ei kokijaa tai näkijää, eikä ilmaistua tunnetta hetkestä jota runo kuvaa. Olennaista on että se yleensä sisältää lyhyydestään huolimatta käännekohdan joka voi olla ensimmäisen tai toisen rivin lopussa, mutta koska haiku on epäortodoksinen pohjimmiltaan, joskus koko käännekohta jää puuttumaan. Esimerkiksi otan kuitenkin Veikko Polameren haikun:
poltan piippua
pitkä kesäyö tietää
monta haikua
Runo aloitetaan pienellä kirjaimella (toisin kuin itse monesti teen) eikä välimerkkejä merkitä näkyviin. Tyypillistä on että haikussa usein ilmaistaan näiden vaatimusten lisäksi vihjeenomaisesti vuodenaika, josta haiku kertoo, kirjoittamatta sitä näkyviin (Toisin kuin vaikka polameren runossa). Koska kaikkia näitäkin periaatteita on vaikea sovittaa kolmeen lyhyeen riviin on varsinkin modernissa länsimaisissa haikurunoissa monesti tingitty jostakin. Ortodoksisia haikurunoilijoitakin toki on.
Itse olen kirjoittanut muistiinpanoihini silloin tällöin haikuja ja tankoja, joilla ei ole sen syvempää merkitystä edes itselleni, kirjoitan niitä aika ajoin eräänlaisena verryttelynä, vailla mitään haikukokoelman julkaisemisen aikomusta tai ilman mitään syventynyttä harrastusta asiaan. Niissä olennaista on kielen tarkkuus ja niukkuus ja kun väännän runonpätkiä haikun mittaan, joudun etsimään ja sovittelemaan sanoja ja kaivamaan niille vaihtoehtoja, toisia sanoja ilmaista sama asia, niin että ne olisivat haiku.
Se on yksinkertaisesti hauskaa leikkiä kielen ja sen tiivistämisen äärellä niin, että lopputuloksena olisi haiku, ja itselle kirjoittamisen oppimiseksi ja täsmällistämiseksi se on todella hyvä harjoitusmuoto. Tiedän että vakavastikin haikuja kirjoittavia runoilijoita löytyy suomestakin, mainittakoon vaikka fb-kaverini runoilija Juhani Tikkanen joka on kotimaisen haikuilun nykymestari.
JK. Kyseinen teksti on vanha, mutta kun en itse löytänyt sitä blogistani uudelleeenjulkaisen sen tässä päivitettynä.
Japanilaisessa runoudessa ovat käsitteet haiku ja tanka kantaneet jo yli tuhannen vuoden ajan. Ne ovat klassista runoutta jota on kirjoitettu tiettyjen periaatteiden mukaan. Länsimaisen käännösperiaatteen mukaan haiku käsittää kolmerivisen runon jonka tavumitat ovat 5-7-5 tavua ja tankan 5-7-5-7-7 tavua. Alunperin japanissa haikut on kirjoitettu pystysuoraan yhdelle riville ja yksi japaninkielinen kirjoitusmerkki on katsottu suunnilleen yhtä länsimaista tavua vastaavaksi.
Haikussa on kuitenkin varsinkin länsimaistettuna epäluontevaa noudattaa täsmällistä tavukaavaa. Sen sijaan haikussa ja tankassa on joukko muita periaatteita, jotka paremmin luonnehtivat sitä mikä on haiku tai tanka. Keskityn tässä haikuun. Se on yleensä tiivistetty luontokuva, länsimaissa kolmelle riville tiivistetty. Ja usein noudatetaan tuota tavutusperiaatetta, ei aina. Se sisältää siis luontokuvan. Tämä kuva ei kaipaa selittelijöitä, selittämistä, ei kokijaa tai näkijää, eikä ilmaistua tunnetta hetkestä jota runo kuvaa. Olennaista on että se yleensä sisältää lyhyydestään huolimatta käännekohdan joka voi olla ensimmäisen tai toisen rivin lopussa, mutta koska haiku on epäortodoksinen pohjimmiltaan, joskus koko käännekohta jää puuttumaan. Esimerkiksi otan kuitenkin Veikko Polameren haikun:
poltan piippua
pitkä kesäyö tietää
monta haikua
Runo aloitetaan pienellä kirjaimella (toisin kuin itse monesti teen) eikä välimerkkejä merkitä näkyviin. Tyypillistä on että haikussa usein ilmaistaan näiden vaatimusten lisäksi vihjeenomaisesti vuodenaika, josta haiku kertoo, kirjoittamatta sitä näkyviin (Toisin kuin vaikka polameren runossa). Koska kaikkia näitäkin periaatteita on vaikea sovittaa kolmeen lyhyeen riviin on varsinkin modernissa länsimaisissa haikurunoissa monesti tingitty jostakin. Ortodoksisia haikurunoilijoitakin toki on.
Itse olen kirjoittanut muistiinpanoihini silloin tällöin haikuja ja tankoja, joilla ei ole sen syvempää merkitystä edes itselleni, kirjoitan niitä aika ajoin eräänlaisena verryttelynä, vailla mitään haikukokoelman julkaisemisen aikomusta tai ilman mitään syventynyttä harrastusta asiaan. Niissä olennaista on kielen tarkkuus ja niukkuus ja kun väännän runonpätkiä haikun mittaan, joudun etsimään ja sovittelemaan sanoja ja kaivamaan niille vaihtoehtoja, toisia sanoja ilmaista sama asia, niin että ne olisivat haiku.
Se on yksinkertaisesti hauskaa leikkiä kielen ja sen tiivistämisen äärellä niin, että lopputuloksena olisi haiku, ja itselle kirjoittamisen oppimiseksi ja täsmällistämiseksi se on todella hyvä harjoitusmuoto. Tiedän että vakavastikin haikuja kirjoittavia runoilijoita löytyy suomestakin, mainittakoon vaikka fb-kaverini runoilija Juhani Tikkanen joka on kotimaisen haikuilun nykymestari.
JK. Kyseinen teksti on vanha, mutta kun en itse löytänyt sitä blogistani uudelleeenjulkaisen sen tässä päivitettynä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti