tiistai 30. tammikuuta 2018

Raippaluoto ja taolaisuus

En näköjään olekaan julkaissut täällä tekstiä jolla voitin niin&näin lehden filosofisen kirjoituskilpailun vuonna 1998.
Tässä linkki.
http://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn974-15.pdf

maanantai 29. tammikuuta 2018

Merkki

- Sinäkö se olet?
- Ei. En usko. Minun pitää odottaa. On tapaaminen.
- Miten kauan aiot odottaa? Ehkä olen jo paikalla.
- Tämä on sovittu etukäteen. On merkki. Odotan häntä.
- Istut puistonpenkillä yksin. On yö, syksy pitkällä. Tästä ei kulje paljon  ihmisiä ohi. Eikö sinun ole kylmä? Etkö pelkää?
- Mitä minä pelkäisin enää? Kaikki on jo tapahtunut. Siitä on monta vuotta, silloin pelkäsin vielä.
- Minkälainen merkki? Minulla on ruusu napinlävessä.
- Joka yö merkki on ollut erilainen. Siitä lähtien kun se tapahtui. Tänä yönä se on täysikuu ja maapallon varjo peittämässä hitaasti kuuta niin että se lopulta muuttuu kokonaan punertavanruskeaaksi hämäräksi. Joka yö joku on tullut.
- Merkkisi on out. Eikö tulija voi olla kuka tahansa? Enkö se voisi olla minä?
- Tulija on aina ruma, raaajarikko, arpinaamainen tai perverssi pukeutuneena naisten vaatteisiin. Matkustajakoti on halpa ja vanha, ja joku yskii seinän takana. Hän yskii joka yö. Siinä talossa kaikki kuuluu seinän läpi. Sinä olet nuori. Näytät viattomalta. En minä sinua odota.
- Sinä itse olet kaunis. Miksi odottaisit jotain rumaa? Kun näin sinut, ajattelin että sinä voisit olla hän. En ole tottunut tällaiseen. Olen elänyt yksin. Liian yksin. Halusin että olisi joku.
- En minä enää ole kaunis. Kaikki minussa on rumaa nyt. Näiden vuosien jälkeen. Joka yö jokin osa minussa vanhenee, pilaantuu ja kuolee. Mutta joka yö joku tulee ja ottaa minut. Vie aina samaan majataloon, samaan huoneeseen. En kestä sitä yskää. Miten joku voikin yskiä niin.
- Saanko istua tähän, vähäksi aikaa. Kun kerran odotamme molemmat. Minullakin on tapaaminen. Piti kohdata tässä puistossa.
- Jokainen tuleer tänne ensimmäisen kerran, niin minäkin vuosia sitten. Silloin minä olin vielä puhdas kuten sinä nyt. Ja jokaisella on oma merkki. Sinulla ja ystävälläsi se on ruusu.
- Entä sinä? Puhut ensimmäisestä kerrasta. Mitä silloin tapahtui?
- Minunkin merkkini oli kukka. Tulin ja uskoin. Hän odotti penkillä samalla tavoin kuin minä nyt. Minusta hän oli kaunis. Hän vei minut majataloon. Huoneeseen. En pitänyt siitä. Joku yski seinän takana. En olisi tahtonut, mutta hän pakottti. Ajattelin, että rakastan. Annoin riisua. Sillä hetkellä inhosin itseäni. Jokin meni rikki. Aamulla hän lähti. Jätti pöydälle rypistyneern rahan. Ei puhuta siitä. Kaikesta on jo kauan.
- Itse asiassa en tiedä mikä on minun merkkini. Siitä unohdettiin sopia. Vastasin vain lehti-ilmoitukseen. Ajattelin että ruusu napinl'ävesssä olisi sopiva. Ehkä sittenkin olisi pitänyt valita jokin muu kukka. Vaikka neilikka.
- Lehdissä ilmoitetaan niin paljon nykyään. Kaikkeen ei kannata uskoa. Monet tulevat lehti-ilmoituksen perusteella. Ja monet tulevat tänne ensimmäistä kertaa. Minä olen nähnyt niitä vuosien varrella paljon. Ruusu on hyvä merkki. Uskon että hän tulee vielä.
- En tiedä. Ehkä koko ajats oli huono. Minä olisin tahtonut lötää jonkun. Minä odotan häntä, enkä tiedä kuka hän on. Onko hänellä edes ruusua? Sinä odotat ja olet minusta kaunis. Minä pidän siitä, mitä sinä olet. Miksi sinun pitäisi odottaa jotain rumaa? Miksi en yhtä hyvin voisi olla sinun kanssasi.
- Ei, minun merkkini on täysikuu, ja kuunpimennys, tänä yönä.
- Kuu on niin kaunis nyt. Se on melkein kokonaan pimennossa. Ruosteenruskea varjo pettää sen ja vain oikeassa kulmassa on jäljellä ohut keltainen valonkajo. Muutamassa hetkessä sekin menee peittoon. On täysi pimennys. Kuun meret erottuvat selvästi. Merkkisi on yhtä kaunis  kuin sinä.
- Kuu on kolikko, halpa metalliraha. Varjo joka kulkee sen yli on neitsyys ja veri. Kun veri on vuotanut, jäljellä on pelkkä raha. Ei siinä ole mitään kaunista. Sen yön jälkeen jokaisena yönä joku on tullut. Mutta nyt uskon, että tänä yönä ei tule ketään. Ehkä ei yhtenäkään yönä tämän jälkeen. Minun täytyy lähteä. Olen ollut täällä jo liian kauan.
- Entä minä? Minä pidän sinusta. Minulla ei ole ketään. Tahtoisin lähteä sinun kanssasi. Kävelisimme tuota puiston läpi kulkevaa puronvartta, puhelisimme. Tahtoisin rakastaa sinua.
- Ei se ole mahdollista. Ei mikään ole mahdollista nyt enää. Minun täytyy käydä vielä rautatieasemalla. Ehkä joku kulkumies on jäänyt sinne. Ehkä olen tullut väärään paikkaan. Sitten minun on jatkettava majataloon. En sedä sitä yskää. Sinulla on ruusu. Sinun ystäväsi tulee vielä joskus.

lauantai 27. tammikuuta 2018

Mietin mitä mietin

Lumeton uudenvuodenpäivä.
Jonkin tyhjän sivun aloittaminen alusta. Ennakkoehtojensa rasittamana. Tyhjiä kuvitelmia. Enää ei ole mitään alkua. Vain pyrkimys vapauteen. Meissä on vain ohuita vapauden kerrostumia. Olemme hajanaisia rakenteita, joita heikko tieto ylläpitää. "Ihminen on kuin nuora, eläimen ja yli-ihmisen välille jännittynyt." (Nietzsche)

Ajatus on maalitaulu. Sanat nuolia. Koskaan ei sana voi muuttua maalitauluksi, olla tähtäyksensä kohde.
Ainoa mitä voi saavuttaa, on osua maalitauluun, ampua ajatuksen ytimeen, mutta ei itse olla ydin.
Tärkeintä on tietää, miltä etäisyydeltä kannattaa ampua, onko mahdollista osua, onko maali nuolen arvoinen.
Nuolen menetys on joskus ratkaisevaa, puhumalla menetämme jopa hiljaisuude.
Silloin tällöin tarvitaan uhkarohkeutta ampua lähes pimeässä.

Pitäisi elää tyhjissä puhtaissa huoneissa.

Pelko meitä hallitsee, pelko synnyttää jumalat, usko on pakoa pelosta, pelon tiheikkö.

Aika on jatkumo, hetki tämän keston tihentymä.
Me emme ole vain tässä ja nyt, pysähtyneenä kesken askelen vaan olemme kävely menneisyydestä tulevaisuuteen.
Kaikki hetket ovat jo olemassa neliulotteisessa avaruudessa, kaikki mahdollisuudet, myös ne, jotka eivät toteudu.
Me olemme vastuussa omien mahdollisuuksiemme toteutumisesta.

"Jumala on kuollut." (Nietzsche) Nyt ihminen on vastuussa itsestään.

Raskas voimattomuus. Tämän synkän ajan läpi pitäisi kulkea. Keitän kahvia. Yritän pysyä vireillä. Mietin mitä mietin. Elämä on helvetin yksinäine tapahtuma.

Onko nykyihmisellä mitään toivoa? Mitä on toivo?
Mahdollisuus. Unelmien ei välttämättä tarvitse toteutua, mutta tahto pitää ihmisen hengissä, pyrkimys johonkin päämäärään. Ja tahtoa ei ole epätoivossa.
Ennemmin elää harhakuvitelmiensa puolesta kuin ilman mitään kuvitelmia.
Toisaalta - ihmisen täytyy uskaltaa elää myös toivottomuudessa.
Muodostuuko siitä silloin elämän itseisarvo?

Ihminen rakentaa, kyselee, yleistää, erikoistuu, etsii, hapuilee, epäonnistuu. Tämäkin on ihmisen ominaisuus.

Ihmisoikeus. Onko meillä tällä hetkellä jäljellä enää imisyyttä, jossa ihmisoikeus voisi toteutua, onko meillä tahtoa, joka tarvitsisi vapautta, rajoittamattomuutta?
Jos pyrimme vain pysymään orjuudessa, mitä merkitystä on julistuksilla ihmisen vapaudesta.

Milloin mies ryhtyy omaaan vapaustaisteluunsa. Mlloin muodostavat miehet omia tiedostamisryhmiä, joissa pohditaan, mikä on vikana heidän sukupuolielämässään, suhteessa naiseen, suhteessa yhteskuntaan.
Milloin muodostavat miehet ja naiset tedostamisryhmiä yhdessä.

Kysymys pitäisi olla minun omista mahdollisuuksistani, siitä miten toteutan itseäni, miten toteudun suhteessa maailmaan, jossa elän.
Ja maailman mahdollisuudesta toimia järjestelmänä.
Mutta missä on luovuus, hätkähdyttävä aavistelu, oikukas into.

Yhteiskunta. Aikaisemmin yhteiskunnassa oli vastakkainasettelu oikeisto, vasemmisto. Säilyttävä ja kumouksellinen aines. Nyt kaikki puolueet ovat liittoutuneet samalle vallan säilyttämisen puolelle. Vastakkain on valtarakenne ja kansa.
Mutta kansassa on enää kovin vähän kumouksellisuutta. Se on tyytyväinen orjuuteensa. Kun ruumiin tarpeet on tyydytetty, ei enää tunnu olevan mitään, mikä jäisi tyydyttämättä.

Kirkko on etäinen laitos, joka vaatii veronsa, lupaa lunaststa, mutta ei vaadi hengen tai aineen olemassaoloa.

Tämä on pimeä seutu, kumma kaamos, jossa kukaan ei tunnu edes kaipaavan valoa.

Meidän aikamme kirjoittaa ahdistuneisuuden ja vieraantuneisuuden runoelmaa. Aika synnyttää nämä maailmanlopun manaajat.
Runoilija aistii muita herkemmin sen ajan, jota hän elää.
Hän tulkitsee muille sen ahdistuksen, jota massat eiväty itse enää jaksa tiedostaa.

Ihmisen olisi noustava vapaustaisteluun oman itsensä orjuudesta.
Koko maailman proletariaaatti, erotkaa massoista!
Yksilöt, pysykää yksilöinä!

Instituutiot on aika romuttaa. Niiden romuttaminen on meidän selviytymisemme edellytys.


Sade vain jatkuu.


(1.1. vuonna 0)

Joki

Pilvien kuparinpunertava heijastus oli muuttunut vähitellen valjuksi hamaudeksi. Taivas himmeni hitaasti yötä kohti. Metsän ja taivaan rajapinta oli auringonlaskun puolelta vielä heikosti keltainen. Katuvalot alkoivat puhkoa kaupungin ilmaan vaikutusalueeltaan laajenevia reikiä.

Isto ei nähnyt tätä kaikkea. Hän tiesi sen kokemuksesta. Hän makasi sängyllään ja mietti silmät puoliummessa. Tehtävä odotti häntä ensi yönä. Hän yritti olla ajattelematta koko asiaa. Kaikki oli suunniteltu viimeistä piirtoa myöten valmiiksi. Varusteet olivat kunnossa. Kukaan ei osannut epäillä mitään, joten kiinnijäämisen vaara oli vähäinen. Hänen yksinkertaisesti täytyi onnistua.

Vaikeudet tulisivat vasta jälkeenpäin. Tutkimukset, syyllisen etsiminen, johtolankojen keräily, kiinnijääminen, tuomio. Mutta hän oli varautunut tähän kaikkeen jo ennakolta. Vaikka suunnitelmaan kuului myös johtolankojen hävittäminen, teon salaaminen ja mahdollisesti pako kokonaan toisaalle, ei se hänestä tuntunut mitenkään ratkaisevalta. Olivat seuraukset mitkä tahansa, hän olisi lopulta onnistunut tehtävässään, mikäli vain saisi sen suoritettua. Tuomion kärsiminen olisi jälkeenpäin helppoa, kun hän tukisi tunne teon oikeudenmukaisuudesta. Hänhän tekisi rikoksen nimenomaan päästäkseen omantunnontuskista, joita toimettomuus oli aiheuttanut. Rikos tuottaisi hänelle mielenrauhan.

Hän muisti joen, jonka rantoja oli kuljeskellut lapsesta lähtien. Talo oli aivan jokivarressa, eikä mikään lakeuden maisemassa kuulunut niin vankasti hänen elämänpiiriinsä kuin tuo epämääräinen ja samalla rajattu vesialue. Rajattu, koska siinä oli selvä uoma, penkereet, virtaus, veden määrätyt ominaisuudet, jäätyminen ja sulat koskipaikat talvella. Rajattu, koska se oli hänen kiintopisteensä; joen penkereerstä, jokivarresta hän oli ottanut mittaa elämässään, siihen suhteuttanut muuta todellisuutta. Epämääräinen kuin tulvat, jotka tulivat keväisin, veivät joen penkereet näkyvistä, laajensivat vesialueen, peittivät alleen peltoja, jotka sitten nousivat veden alta vljan kasvaa. Epämääräinen, koska se sai vetensä jostain alkulähteistä, sateesta, soilta, pelto-ojista yläjuoksulta, koska vesi virtasi sitä pitkin aina samaan suuntaan, alaspäin ja silti vettä riitti, ja koska tähän ihmeeseen liittyi koko luonnon moninainen kiertokulku.

Tätä Isto ei ollut ymmärtänyt lapsuudessaaan. Hän oli tyytynyt rakentamaan koskeen vesimyllyjä ja tekemään majoja jokivarren pensaikkoon, etsimään harakanpesiä ja heittämään rastaanmunia kiviin, viskomaan kiviä veteen, koittamaan voimiaan kivenmurikoiden ja jääpaakkujen heittämisessä joen yli, mulahtelemaan silloin tällöin veteen liian kovista leikeistä, uhkarohkeasti keinottelemaan jäälautoilla ja kasvamaan tästä kaikesta irti, niin että jäljelle tarttumakohdiksi menneisyyteen jäivät vain muistot ja joki, joka jatkoi ulkuaan lakeuden halki.

Joki oli kasvattanut hänestä miestä, nuorukaista, joka vähitellen kiintyi syvästi luontoon, katseli keväisin kurkien muuttolentoa innostuneena, alkoi vaeltaa luonnossa: metsissä, soilla, merenrannalla, johon joki laski. Hän oli kiinnostunut linnuista ja hankki kameran, jolla alkoi kuvata ensin tiaisia lintulaudalla, vähitellen taitojen karttuessa harvinaisempia ja vaikeampia kohteita, kunnes oli lopulta saavuttanut mainetta luonnonkuvaajien keskuudessa. Hän viihtyi metsissä enemmän kuin asutuksessa. Hän kasvoi irti vanhemmistaan ja muutti kaupunkiin, jossa valokuvaajan työskentelymahdollisuudet paranivat, hän sai niukan toimeentulonsa aikakauslehden luonnonkuvaajana. Mutta juuriaan, jokea ja taloa joen rannalla hän ei unohtanut, siellä hän vietti lomansa ja vapaa-aikansa, joen varrelta käsin teki retkiä metsiin ja soille.

Kun allassuunnitelmasta ensimmäisen kerran puhuttiin hän tunsi kuin jysähdyksen ja sitten pelkkää tyhjää. Hän kyseli hankkeesta äänellä, josta kaikki tunneliikutukset tuntuivat kuolleen. Kun hänelle selvisi että talo joen rannalla jäisi altaan alle, hän tuntui täysin välinpitämättömältä. Jokin oli koskenut niin kipeään, pistänyt niin syvälle, että koko tuntaisti turtui. Hän oli tuntenut ensimmäisen iskun, huimauksen ja sitten ei mitään.

Jokivarressa ne, jotka hänen tavallaan menettivät menneisyyttään, kotiaan, elämänpiiriään, omaa itseään, nousivat lujaan vastarintaan. Isto oli toiminut vastarintaliikkeessä, joka pyrki estämään allashankkeen toteutumista. Hän oli tutkinut asiakirjoja, tehnyt valituksia, laskenut kustannuksia ja yrittänyt todistaa koko hankkeen kannattamattomaksi. Aikakauslehtiin syntyi useita kuvasarjoja joesta, sen elämästä, virtauksesta, hänen lapsuutensa ja nuoruutensa elämänpiiristä. Hän oli menettänyt kamppailussa monta vuotta ja hävinnyt kaiken, kuten kaikki uutkin akennuskoneistoa vastustavat. Koneisto oli liian voimakas, sen takana liikkui niin iso raha ja valtapeli, että Isto ei osannut edes kuvitella.

Vanhempien muutto, talon tyhjeneminen oli hänelle katkera päivä. Mutta vuosien kamppailussa hän oli niin lppuun astio rastettu, että tämäkään hetki ei enää tuntunut hukkumiselta. Isä ja äiti tuntuivat samalla tavalla tyhjiltä kuin hän kuullessaan ensimmäisen kerran rakentamisesta. He olivat alistuneet. Heidän elämänkokemukseenssa kuului niin monia tappioita, että tämä yksi muiden j0oukossa ei tuntunut mitenkään musertavalta. Mutta Istoa pisti vihaksi hänen ma vimattomuutensa, ihmisen tyhjyys ja toivottomuus järjestelmän edessä. Mitään yksittäistä käännepistettä ei tullut, mutta kun altaan ja voimalan rakennstyöt aloitettiin, Isto oli alkanut jo suunnitella tekoa. Kun rakenteet valmistuivat ja alkoivat syöttää, jossa Isto asui, johon vanhemmat olivat muuttaneet, teko oli kypsynyt hänen mielessään. Hänellä ei ollut enää muuta tietä kuin varmuus tästä yhdestä.

Suunnitteleminen oli vaatinut aikaa, se oli raskasta ja kiduttavaa aikaa. Hänen täytyi varoa paljastamasta ajatuksiaan lähimmille ihmisille, niille, jotka ajattelivat samanhenkisesti, joiden mielestä järjestelmässä jokin oli mennyt kohtalokkaasti vikaan. Hän yritti välttää keskusteluja vastaavista aiheista, tapahtumista, jotka lähtökohdiltaan mustuttivat sitä, mihin hän itse oli matkalla. Hän hiljeni ja sulkeutui. Oli pakko saada etäisyyttä itseensä ja muihin.

Epävarmuus vaivasi aluksi. Mutta omien ajatustensa kiihdyttämänä hän vähitellen selkeni varmuuteen teon välttämättömyydestä, siitä tuli hänen ajattelunsa ja elämänsä koko sisältö. Päivästä päivään Isto eli vain tekoa varten, suunnitteli, valmisteli, pohti, ja rakensi tekoa kohti sen toteutumishetkeä. Viimeisen puolen vuoden aikan hänen elämässään ei ollut enää mitään muuta. Mitä siinä oli ollut aikaisemmin, sitä hän ei tiennyt, joen lisäksi ehkä ei mitään.

Hän oli puntaroinut erilaisia vaihtoehtoja, voimalakanaalia, itse turbiinilaitosta tai yläpatoa. Itse voimalaitos oli aluksi tuntunt liian uskalletulta, mutta vähitellen Isto päätyi juuri tähän vaihtoehtoon. Viikonloppuisin laitos seioi ja keräsi vesivaroja altaaseen, lauantain ja sunnuntain vlinen yö olisi sopiva hetki. Laitoksessa ei olisi ketään. Pimeässä tällä alueella ei liikkuisi ainoatkaan kuntoilijaa. Hän pystyisi sijoittamaan panokset yläkanavaan, turbiinin sulkuluukkuun, vesi syöksyisi konehuoneeseen ja aihettaisi tarvittavat vahingot. Se saisi vallanpitäjät vähäksi aikaa ajattelemaan jokea ja taloa, joka oli jäänyt altaan alle. Se olisi esimerkki toiminnasa, jota syntyisi laajemmin, valtakoneiston ulotettua lonkeronsa liian pitkälle, liian monen ihmisen oikeudentunnon ylitse. Hän pakenisi paikkakunnalta, matkustaisi ehkä toiseen maahan, mutta hänen jälkeensä tulisi muita, jotka tekisivät samoja tekoja, toimisivat niin, että järjestelmän ja rakennuskoneiston olisi loputa pakko taipua. Mutta se ei häntä enää kiinnostanut. Hänelle oli vain tämä joki, tämä menneisyys, tämä allas, joka oli hukuttanut kaiken, mikä häntä sitoi mihinkään paikkaan.

Taivas oli tummunut pimeäksi, kaupungin valot olivat nyt ainoa, joka ulkona valaisi. Kaupungista oli tullut voimalan sähkön varassa elävä. Mutta siellä minne hän menisi, olisi pimeää. Itse laitos oli valasematon. Ja siinä työssä, jota hän oli lähdössä suorittamaan, ei tarvinnutkaan valoa. Hänen silmänsä näkivät tarpeeksi tässä pimeässäkin.

Kun hän lähti ulos, hän tunsi äkkiä, että näin varma ja rauhallinen hän ei ollut ollut koskaan aikaisemmin. Hän oli lähdössä tekemään tekoa, joka oli välttämätön kuin kusella käynti aamuisin. Hän tekisi sen mikä oli itsestään selvää. Hän tekisi ainoan merkityksellisen teon elämänsä aikana. Hän yekisi sen mitä häneltä vaadittiin ja odotettiin. Hän täyttäisi paikkansa elämässä. Kaikki menneisyydessä oli kuljettanut häntä kohti tätä määränpäätä. Se oli kuin virtaava joki, monimutkainen ja itsestäänselvä kokonaisuus. Epämääräinen ja yhteen uomaan, yhteen tekoon rajattu elämä. Hän oli varma onnistumisesta. Kaikki oli suunniteltu valmiiksi. Hän pystyisi pakenemaan huomaamatta paikalta, kävelemään kaikessa rauhassa metsän kautta pois. Minne hän oikein metsän kautta kävelisi, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan.


(ilmestynyt pohjalainen kulttuurilehti Lakeuden Kutsu no 1/84:ssa)

perjantai 26. tammikuuta 2018

Kaksi kirjettä

Löysin postilaatikostani kaksi mukavaa yllätystä, kaksi kirjettä jotka eivät olleet laskuja. 

Toisen kirjeistä oli lähettänyt K.Kives Säätiö paikkakunnalta Siittää. Kirjeen sisällä oli Ville Rannan sarjakuva-albumi Oululaisia suurmiehiä - Elias Lönnrotin elämä ja teot aikakauslehti Kaltiossa vuosina 1832-2006. Sen mukaan Ville Rannan Elias Lönnrot seikkaili aikakauslehti Kaltion sivuilla vuosina 2002-2006 ja julkaistiin koottuna laitoksena Kaltion 70-vuotispäivää kunnioittaen vuonna 2015. Kiitän tuntematonta lähettäjää siittääläistä K. Kivestä ja palaan itse albumiin myöhemmin jos luoja suo. 

Toinen kirje sisälsi joulukortin. Se oli lähetetty näköjään 19.12. Zürichistä, mutta oli kierrellyt matkalla jonkin aikaa, koska osoitteeksi oli merkitty asunto josta muutin 5 vuotta sitten. Kirje sisälsi taitetun joulukortin, jonka sisällä oli päivän toinen yllätys. Se sisälsi 20 euroa rahaa ja kryptisen tekstin: "Kiitos Keijo runoista & kirjoituksista (blogi). Mukavaa Jouluaikaa ja hyvää Uutta Vuotta! Terv Tuttava bussimatkalta. Jatka kirjoittelua, olet tärkeä!" 

Arvoitukseksi jää tämänkin yllätyslahjan lähettäjä, joten kiitän kummankin kirjeen lähettäjiä näin blogini kautta, josko kiitokset tätä kautta menisivät perille.

Yleisemminkin olisi tietenkin olisi hauska saada yllätyskirjeitä, mutta eiväthän ihmiset enää kirjeitä kirjoita, kun lähes kaikki tutut ja suuri joukko tuntemattomiakin on fb:ssä. Niin, koskahan itse olen viimeksi olen lähettänyt kirjeen. Siitäkin taitaa olla jo puoli vuosikymmentä.

torstai 18. tammikuuta 2018

Haikusta ja vähän tankastakin

I Haikusta ja vähän tankastakin

Japanilaisessa runoudessa ovat käsitteet haiku ja tanka kantaneet jo yli tuhannen vuoden ajan. Ne ovat klassista runoutta jota on kirjoitettu tiettyjen periaatteiden mukaan. Länsimaisen käännösperiaatteen mukaan haiku käsittää kolmerivisen runon jonka tavumitat ovat 5-7-5 tavua ja tankan 5-7-5-7-7 tavua. Alunperin japanissa haikut on kirjoitettu pystysuoraan yhdelle riville ja yksi japaninkielinen kirjoitusmerkki on katsottu suunnilleen yhtä länsimaista tavua vastaavaksi.

Haikussa on kuitenkin varsinkin länsimaistettuna epäluontevaa noudattaa täsmällistä tavukaavaa. Sen sijaan haikussa ja tankassa on joukko muita periaatteita, jotka paremmin luonnehtivat sitä mikä on haiku tai tanka. Keskityn tässä haikuun. Se on yleensä tiivistetty luontokuva, länsimaissa kolmelle riville tiivistetty. Ja usein noudatetaan tuota tavutusperiaatetta, ei aina. Se sisältää siis luontokuvan. Tämä kuva ei kaipaa selittelijöitä, selittämistä, ei kokijaa tai näkijää, eikä ilmaistua tunnetta hetkestä jota runo kuvaa. Olennaista on että se yleensä sisältää lyhyydestään huolimatta käännekohdan joka voi olla ensimmäisen tai toisen rivin lopussa, mutta koska haiku on epäortodoksinen pohjimmiltaan, joskus koko käännekohta jää puuttumaan. Esimerkiksi otan kuitenkin Veikko Polameren haikun:

poltan piippua
pitkä kesäyö tietää
monta haikua

Runo aloitetaan pienellä kirjaimella (toisin kuin itse monesti teen) eikä välimerkkejä merkitä näkyviin. Tyypillistä on että haikussa usein ilmaistaan näiden vaatimusten lisäksi vihjeenomaisesti vuodenaika, josta haiku kertoo, kirjoittamatta sitä näkyviin (Toisin kuin vaikka polameren runossa). Koska kaikkia näitäkin periaatteita on vaikea sovittaa kolmeen lyhyeen riviin on varsinkin modernissa länsimaisissa haikurunoissa monesti tingitty jostakin. Ortodoksisia haikurunoilijoitakin toki on.

Itse olen kirjoittanut muistiinpanoihini silloin tällöin haikuja ja tankoja, joilla ei ole sen syvempää merkitystä edes itselleni, kirjoitan niitä aika ajoin eräänlaisena verryttelynä, vailla mitään haikukokoelman julkaisemisen aikomusta tai ilman mitään syventynyttä harrastusta asiaan. Niissä olennaista on kielen tarkkuus ja niukkuus ja kun väännän runonpätkiä haikun mittaan, joudun etsimään ja sovittelemaan sanoja ja kaivamaan niille vaihtoehtoja, toisia sanoja ilmaista sama asia, niin että ne olisivat haiku.

Se on yksinkertaisesti hauskaa leikkiä kielen ja sen tiivistämisen äärellä niin, että lopputuloksena olisi haiku, ja itselle kirjoittamisen oppimiseksi ja täsmällistämiseksi se on todella hyvä harjoitusmuoto. Tiedän että vakavastikin haikuja kirjoittavia runoilijoita löytyy suomestakin, mainittakoon vaikka fb-kaverini runoilija Juhani Tikkanen joka on kotimaisen haikuilun nykymestari.

JK. Kyseinen teksti on vanha, mutta kun en itse löytänyt sitä blogistani uudelleeenjulkaisen sen tässä päivitettynä.