maanantai 27. marraskuuta 2017

Syyskuun runot 2017

Muistikirjaa 7.9.2017 
Eilen vaelsin metsään ja olin siellä hämärän tuloon asti.
En löytänyt mitään kerättävää.
Puolukat eivät tunnu kypsyvän ollenkaan.
Kourallinen kanttarelleja olkalaukussa palasin kotiin.
Tänään on satanut koko päivän.
Katsoin sääennusteen ja seuraavat 15 vrk sataa
ainakin jonkin verran joka päivä.
Olen ollut henkisessä lamassa.
Viikkoon en ole edes avannut kirjekuoria,
joissa on printattuna runokirjani raakile.
Olen katsonut Areenan kaikki dekkarit läpi,
sivutyönä urheilulähetykset.
Väitetään että sellainen taiteilija,
joka ei ole maanisdepressiivinen,
ei ole taiteilija.
Tänään ryhdistäydyin ja avasin kirjeet,
rei’itin ne kansioon ja numeroin sivut.
Noin sivuille jaettuna vähän yli 200 sivua,
vajaat puoli tuhatta runoa, ehkä.
Syyskuun päivät minulla on aikaa
lukea, tiivistää, täsmentää ja kirjoittaa uudelleen,
karsia ja karsinoida.
Kiitän E-J Salmista ja Kesuuraa
tarkasta lukemisesta ja kommenteista.
Ilman ulkopuolista palautetta olisin jo uponnut tähän suohon.


Viimeinen hengitys 8.9.2017 
Lähes kokonaan olen jo kadonnut maailmasta
pikkuhiljaa murenen, elän yksin.
käyn sienimetsässä
että olisin edes itselleni
ja äidilleni olemassa.
Kaikki hyvän ideat
ovat jo vanhentuneet,
viimeinen käyttöpäivä 1982.




 
Runo 20.9.2017


Joenrantatöyräällä
kuuntelen linnunääniä, syyslaulua.
Rastaat lentelevät levottomina
epätietoisina matkasuunnitelmasta.
Joen pintaa pitkin ajelehtii puunlehtiä
kuin väritettyjä paperiveneitä ohi.
Olen rannalla hiljaa pitkään
vain katselen, kuuntelen
tätä kaikkea ihmeellistä.


Runo 21.9.2017

Kahlaan läpi runonraakileita,
35 vuoden ajalta,
pudonneiden lehtien mattoa.
Poimin niitä koriin
kuin sienimetsässä.
Tai kerään linnunsulkia nurmikolta.
Askartelen, puuhaan.
Tuleekohan mistään valmista?

Runo 22.9.2017
Syyspäiväntasaus.
Auringonkehä korkeimmalla kohdallaan taivaalla,
kun kävelen joen äyräälle
ja pysähdyn siihen.
Lehtien parvia ui uomaa pitkin alas.
Aurinko siilautuu puun lehtien läpi
tähän missä olen.
Vastarannan puut kertautuvat vedestä,
joka syventää niiden värit.
Tätä peilipintaa pitkin lipuvat lehdet joenkaarteeseen,
jossa ne tekevät rantaan lauttaa
veteen kaatuneen haavan avustuksella.
Vesimittari kirii pitkin pintaa
hitaasti virtaavassa vedessä.
Pikkukalat nyppivät vedenpintaan
laajenevia renkaita.
Tuntuu aivan kesäiseltä vielä
ja silti tietää,
että taas yksi vuodenaika on menetetty.
Syyspäiväntasaus.
Tässä on hyvä pysähtyä hetkeksi,
tehdä inventaariota kaikesta siitä
mikä on ollut ja mitä olen nyt.

Runo 24.9.2017
Kuulaankirkkaana syyspäivänä
pyöräilin sienimetsään.
Aluksi en löytänyt mitään,
mutta sienestäessähän olennaista
ei ole löytäminen vaan oleminen,
sitten löysin suppilovahveropaikan.
Kirkonkylän lähellä lakeudella
on vaikea löytää metsään
ja vielä vaikeampaa päästä ihmisistä
näkymättömiin, kuulumattomiin.
Olin Kalmarinmäellä,
parin hehtaarin metsässä.
Asfaltin jälkeen sammalpohjainen maa
tuntui pehmeältä jalkojen alla.
Ilta-aurinko paistoi viistosti kuusiin
ja sai niiden kyljet hohtamaan
valkoista valoa.
Hengitin sitä, hengitin metsää.
















Ei kommentteja:

Lähetä kommentti