George Orwell:

Tie Wiganin aallomurtajalle

suom. Leevi Lehto WSOY 1986, 225 s.

Joskus 1980-luvulla Suomeenkin rantautui käsite gonzo-journalismi. Se oli objektiivisen journalismin sijan subjektiivista, sen esikuvana oli pilviveikkona siellä ja täällä pyörinyt underground-toimittaja Hunter S Thompson. Ehkä myös hieman kauempaa Norman Mailer ja Suomessa sitä lanseerasi Hesarin kuukausiliitteessä Matti-Esko Hytönen. Mutta he eivät olleet tämän alan edelläkävijöitä.

Subjektiiviseen heittäytymiseen ja kokemiseen pohjautuvaa journalismia, sen juuria voi etsiä ainakin 1860-luvulta, Henry David Thoreauhan pakeni pasifistina sotaveroa vuodeksi Waldenin majalleen ja kertoi sieltä käsin arkipäivän elämänkokemuksia luonnonsuojelun pioneerina, kuten häntä myöhemmin mainostetaan.

Yhtä erikoinen ellei erikoisempi on George Orwellin ura. Hän osallistui Espanjan sisällissotaan anarkistien hävinneellä puolella. Hän olisi voinut ampua yhden vihollisen, mutta ei kyennyt koska tämä oli juuri riu'ulla kyykkypaskalla ja pakeni paikalta housut kintuissa, Tästä tapaamisesta on kerrottu muun muassa Niin&Näin lehdessä.

Mutta mennäksemme Englantiin ja kirjaan tie Wiganin aallonmurtajalle. 30-luvulla Orwell oli köyhyyden runoilija, Etonin kasvatti, joka sai innoituksensa Fransiscus Assisilaisen elämästä. Niinpä hän puoleksi vuodeksi hylkäsi perheensä hänelle myöntämät tulot ja meni Yorkshiren Wiganiin hiilikaivostyömieheksi.

Näistä kokemuksista, hiilikaivostyön ankeudesta, vaarallisuudesta ja kurjuudesta syntyi eräs ensimmäisistä sosiaalisista reportaaseista, Tie Wiganin aallonmurtajalle. Puolen vuoden matka tahallisessa köyhyydessä, kurjuudessa ja hengitystä ahdistavilla kaivostyömailla.

Itse en nyt viitsi lukea kirjaa uudestaan enkä kertoa seikkaperäisesti, mitä Wiganin kaivosmiesten elämä oli, mutta sosiaalista realismia Orwell kirjoittaa ja lähes jokaisella sivulla itkin. Orwell itse kirjoittaa jälkisanoinaan vuonna 1943:

Wiganin aallonmurtajaa ei ole olemassa. Kerran se kuitenkin on ollut olemassa. Ennen muinoin yhdessä kaupungin läpi kulkevista pienistä mutaisista kanavista oli romahtanut puinen laituri: joku vitsiniekka keksi ristä sen Wiganin Aallonmurtajaksi.

Jos haluatte tietää mitä kirjassa Tie Wiganin aallonmurtajalle tapahtuu, lukekaa itse. Se on vaikuttavin dokumenttiromani jonka olen koskaan lukenut ja unohdettunakin vetää vertoja Orwellin fiktioille kuten romaanille 1984 tai Eläinten vallankumous.

Tulevaisuuden varjosta

Edith Södergran: Tulevaisuuden varjo

valikoinut ja suomentanut Pentti Saaritsa

Otava, 1976, 78 s

Päivä viilenee illan tullen...

Juo lämpöä minun kädestäni,

käteni veri on kevään veri.

Ota minua kädestä, ota valkea käsivarteni,

ota kapeitten olkapäitteni kaipaus...

Olisi kummallista tuntea

yhtenä ainoana yönä, tällaisena yönä,

sinun raskas pääsi rintaani vasten.

Kun joskus 1970-luvun puolivälissä, oppikoululaisena, aloin vakavasti kiinnostua runoudesta, Edith Södergranin runot olivat eräitä ensimmäisiä mihin Kristiinankaupungin pienessä kirjastossa törmäsin. Ne koskettivat oudolla tavalla.

Hiljattain Ylistaron kirjastosta euron kirjakassissa mukaani kulkeutui uudelleen Edith Södergranin Tulevaisuuden varjo. 40 vuoden kuluttua ensitapaamisesta, Södergranin elämä ja hänen runonsa koskettavat samalla tavalla sydäntä viiltävästi yhä.

Alastomat puut kohoavat talosi ympärillä

ja päästävät loputtomasti taivasta ja ilmaa sisään,

alastomat puut laskeutuvat rantaan

ja kuvastuvat veteen.

Vielä leikkii lapsi syksyn harmaassa savussa

ja tyttö kulkee kukkia kädessään

ja taivaanrannalla

nousevat hopeanvalkoiset linnut lentoon.

1900-luvun vaihteessa yli Euroopan pyyhkäisi runoudessa modernismin aalto, joka hylkäsi loppusoinnut ja perinteiset runomitat, ryhdyttiin kirjoittamaan vapaamittaista runoutta, tosin sitä olivat viitoittaneet eräät edelläkävijät kuten Baudelaire, Rimbaud ja kumppanit jo 1860-luvulta lähtien.

Mutta 1900-luvun vaihteessa Euroopasta Suomeen oli vielä pitkä matka. Tulenkantajat 1920-luvulla yrittivät avata ikkunoita Eurooppaan Olavi Paavolaisen ja Mika Waltarin johdolla, mutta Tulenkantajien vaikutus jäi ohimeneväksi. Suomenkielessä loppusoinnuttoman lyriikan läpimurtoa jouduttiin odottamaan 1950-luvun lopulle.

Suomenruotsalaisessa runoudessa tilanne oli toinen. Hagar Olssonin, Edith Södergranin ja muutaman muun jo 1910-luvulla vaikuttaneen modernistin jälki jäi pysyväksi. Vapaamittainen runo koki lopullisen läpimurtonsa suomenruotsalaisessa runoudessa jo 1910-luvulla.

Lämpimät sanat, kauniit sanat, syvät sanat...

Ne ovat kuin näkymättömän kukan tuoksu yössä.

Niiden takana vaanii autio avaruus...

Ehkä ne ovat kiemurtava savu

joka nousee rakkauden lämpimästä liedestä?

Näihin suomenruotsalaisiin modernismin edelläkävijöihin siis kuuluu myös Edith Södergran, jonka edelläolevat runot ovat kokoelmasta Dikter vuodelta 1916. Hänen tiensä modernismiin ei kuitenkaan kulkenut Euroopan vaan henkilökohtaisen elämän, kivun ja kärsimyksen kautta. Ja tässä modernismissakin hänen runoutensa on poikkeuksellisen omaäänistä.

Hänen runoudessaan ei ehkä näy läpi traaginen oma elämänhistoria, mutta niiden sisällössä oleva kuulaus vihjaa tulevaisuuden varjosta ja sen läpikäymisestä ja käsittämisestä omassa elämässä.

Koko maailman silmissä

sinun on tehtävä päätöksesi...

Astutko kehään?

Kukaan kevytmielinen ei mene kehään.

Jumalat tulivat noutamaan sinua -

sinä menit syrjään,

ei ollut sinun hetkesi.

Kun hetki koittaa

silloin annat sydämen rinnastasi -

lasket hitaasti kätesi kaiteelle.

Edith Södergran syntyi Pietarissa 1892. Hänen kotiseutunsa oli kuitenkin Karjalan kannaksen Raivola, jossa hän eli nuoruutensa ja jossa vietti viimeiset elinvuotensa. Vain 16-vuotiaana hän sairastui keuhkotautiin, johon hänen isänsä oli menehtynyt edellisenä vuonna. Vuodesta 1908 hänen elämästään tuli potilaan elämää, matkustelua suotuisamman ilmaston ja paremman hoidon löytämiseksi.

Sveitsissä hän toipui sen verran, että hän saattoi 1913 palata Raivolaan, jonne hän asettui loppuiäkseen. Täällä hän kuoli juhannuspäivänä 1923, vain 31 vuoden ikäisenä. Viimeisen kymmenen vuoden ajanjaksoon sisältyy hänen koko runotuotantonsa.

Eläessään Södergran ehti julkaista neljä runokokoelmaa ja postuumisti ilmestyi vuonna 1925 hänen viimeinen teoksensa “Landet som icke är”, “Maa jota ei ole”:

Yksinkertainen on vuorten kesä:

niitty kukkii,

vanha talo hymyilee

ja puron tumma kohina kertoo löydetystä onnesta.

(Landet som icke är, 1925)

Suuren hupsun runot

Ryōkan: Suuri hupsu

suom. Kai Nieminen, 269 s.

Basam Books, 2000

I

Mestari Senkei

Mestari Senkei, siinä todellinen Tien kulkija!

Hän oli vaiti kun toimi, puhui yksinkertaisesti kun puhui.

Kolmekymmentä vuotta hän eli Kokusenin oppilaana,

ei mietiskellyt, ei lukenut suutria,

ei maininnut sanallakaan opinkappaleita,

hän vain viljeli vihanneksia meille munkkiveljilleen.

Totisesti: kun katsoin häntä, en nähnyt,

kun tapasin hänet, en tavannut.

Voi! Nyt en enää voi tutustua häneen!

Mestari Senkei, siinä todellinen Tien kulkija!

(Ryōkan: Äkkiä loikkasin korkealle)

“Japanilainen zen-munkki ja runoilija Ryōkan (1758-1831) käytti itsestään nimitystä Taigu, Suuri hupsu. Hän oli perin viisas ja lempeä hupsu: seurallinen erakko, lasten leikkitoveri, kyläläisten juomaveikko, naisten ujo ihailija. Suurimman osan elämästään Ryōkan eli kerjäläismunkkina synnyinseudullaan Niigatan lähellä.

Hän ei omistanut mitään, vaan kerjäsi kaiken tarvitsemansa: ruoan ja vaatteet, teen ja viinin, piipun ja tupakan, siveltimet, musteen ja paperin. Hän vaelteli vuorilla, kierteli talosta taloon, pelasi palloa lasten kanssa ja go-peliä aikuisten.

Hänen runonsa tulvivat huoletonta joutilaisuuden ylistystä, haltioitunutta rakkautta luontoon, riemua ystävien seurassa. Erakkomajansa yksinäisyydessä hän pohti perimmäisiä kysymyksiä: oikeaa ja väärää, elämän tarkoitusta, ajan kulua”

Kopioin tekstin taas suoraan kirjan takakannesta, vaikka niissä vääristellään. Kai niissä kuitenkin jotain osuvaakin täytyy olla kirjasta tai kirjailijasta. Suomentaja Kai Nieminen kirjoittaa johdannossa kuitenkin hieman toisin:

Ryōkan oli zen-munkki: erakko, kerjäläinen, runoilija, kalligrafi. Ylen seurallinen erakko, elämäänsä täysin tyytyväinen kerjäläinen, kedon kukka ja taivaan lintu. Ryōkan sai perinteisen klassisen kirjallisen sivistyksen. Hän syntyi ja kasvoi ympäristöön, joka arvosti ja harrasti runoutta sivistyksen korkeimpana muotona. Niinkuin zen-munkkien tapana oli hän vietti joitakin vuosia vaeltaen temppelistä toiseen. Kaiken aikaa Ryōkan kuitenkin oli liikkeellä: hän teki vaellusretkiä, kulki tapaamassa ystäviä ja kerjäämässä ruokaa.

Hänen runonsa kertovat kaiken, hän kirjoittaa niin kuin elää, hän elää runonsa. Ryōkanin paikka oli sekä yksinäisessä majassa vuoren rinteellä että hälisevän väkijoukon keskellä vilkkaassa kaupungissa. Mutta: missä olikin, hän oli läsnä.

II

Kuka sanoo minun runojani runoiksi?

Minun runoni eivät ole runoja.

Vasta kun ymmärrät etteivät runoni ole runoja,

voimme ryhtyä keskustelemaan runoudesta.

Ryōkan ei ole helppo runoilija. Länsimaissa japanilaisesta runoperinteestä ovat tunnetuimmat mitalliset haiku- ja tankarunot, mutta monia muitakin runomuotoja harrastettiin. Ryōkan itse oli perehtynyt myös kiinalaiseen klassiseen filosofiaan ja runouteen ja ellei hän olisi japanilainen häntä voisikin luonnehtia ennemmmin taolaiseksi kuin zeniläiseksi runoilijaksi.

Hän kirjoittaa haikua ja tankaa pidempää ajatuksellista runoutta arkielämän kokemusten pohjalta. Kaikesta elämän matkan varrella koetusta hän kirjoittaa runouteensa synteesiä. Mutta vailla paatosta, hän ei saarnaa eikä opeta, runojen takana välkkyy leikkivä mieli ja itseironinen kuriton ja huoleton tomppeli:

Repaleita, repaleita ylläni,

repaleinen myös elämäni.

Niukan ruokani saan tien varrelta,

majani on jäänyt rikkaruohojen peittoon.

Katson kuuta ja mutisen runoja koko yön,

kukat eksyttävät minut enkä muista palata kotiin.

Sen jälkeen kun lähdin luostarista,

minusta tuli vahingossa tällainen typerys.

III

Olen kerjännyt ruokaa kaupungissa,

nyt harpon kerjuupussi kädessä takaisinpäin -

minne palaan? En minä tiedä,

kotini on valkeiden pilvien partaalla.

Typerykseksi Ryōkan on kuitenkin liian älykäs, tomppeliksi liian sivistynyt. Hänen runonsa kaikessa arkipäiväisyydessään ovat moniselitteisiä ja filosofisia. Hänessä on Laotsen henki ja joutilaan vaellus. Eikä kerjäläismunkin elämäkään ole verrattavissa nykyisiin romanikerjäläisiin kaduillamme. Jotain hetken vilpittömästä kokemisesta ja sen syvällisyydestä olisi tervetullutta nähdä myös omana aikanamme ja aikamme kirjallisuudessa (miksei jonkun poliitikon vaaliohjelmassakin?):

En eläissäni ole viitsinyt tavoitella menestystä:

antaa kaiken mennä niin kuin se luonnostaan menee.

Säkissäni on kappa riisiä,

lieteni vieressä sylys polttopuita.

Turha kysyä oivallanko totuuden vai hourailenko;

mitä minä tiedän maineesta ja hyödystä.

Yöllä sade lyö majani olkikattoon -

ojennan jalkani, loikoilen laiskana