1.
Me liikumme ajassa ja ulottuvuudessa
ja satunnaisesti tapahtuu,
että kaksi keinahtaa toistaan kohti,
kaksi tarttuu toisiinsa kiinni,
ja äkkiä on yksi.
Eikä muuta tarvita tämä jälkeen:
kestää vuorovetten liikkeet ja myrskyt,
auringon pimennykset ja kuun houreet,
päivien taakat ja mielten liikkeet,
muistaa hellyyden valo meren tyyntyneessä
peilissä,
onnellisuuden hetket arjen loputtomassa
(ja toivon että niitä olisi paljon)
kestää yhdessä murtumatta.
Helpompi on kai rakastua kuin rakastaa,
mutta rohkeaa on uskaltaa
ja valaa liitto.
Tämän yhden elämän kaikkien päivien läpi,
kaikkien aikojen ja ulottuvuuksien läpi,
kuulla hiljaisuudessakin tämä ääni:
rakkauden mainingit kateenkorvassa,
tuulen koivuntuoheen kirjoittama runo.
2.
Yhtä voimakasta sanaa: rakkautta.
Yhtä epätoivoa poissaolon hetkistä.
Minä kierrän kehinä sinua,
lehtokurppa olen illan hämärtyvinä hetkinä,
kun yön jo aavistaa, mutta valo jatkuu;
kesän lämpimät hetket,
ja rintaa puristaa kaikki matka,
joka välillemme on kasvanut,
et enää anna minulle kaikkeasi,
et luovu lämmöstä ilman ehtoja,
etäinen aurinko, värelevä ilma,
odotusta värisevät siiveniskut
lennon kehissä, et tanssi vain minulle,
tanssit omaa lintuasi: sydäntä.
Minä odotan, että tulisit kosketusetäisyydelle,
yhteinen tuli syttyisi, odotan,
joka hetki odotan,
että esiin välähtäisi yhteinen ilo,
yhteinen lento läpi yönhämärän
aamua kohti.
3.
Sinä olit minulle kerran alttari,
kaikki uskonto, mutta
annoin kasata sieluuni harhaoppeja:
meren hylkäämiä esineitä,
ja palvoin niitä. En osannut vaalia
temppelin esineistöä.
Sytytin sen tuleen, bensiinillä.
4.
Minussa on skorpionin merkki,
kuolettavan uskollisuuden.
Rinnan ontelossa sykkii heikko lanka.
Tein kivestä kaulakorun, ystävän muistoksi:
hän elää, menetin hänet.
Jouduin luopumaan paljosta kauniista
ja tilalle sain tyhjän kolon,
kivisen maiseman ja rantojen vilun.
Viraton mies, naiseton, rakkaudeton.
Mitä minua ilahduttavat
viime kesän sienet, purkkiin kuivattuina?
Kuivasimme ja keräsimme ne kerran yhdessä,
siihen yhteyteen rakensin
tulevaisuuteni suunnitelmat, se petti,
toivon rakennelmani sortui.
Mitä teen uskollisuudella ilman kohdetta?
Rinnan ontelossa metallinen lanka hapettuu,
kuparinen kello väsyy,
kunnes lopulta lakkaa lyömästä mitään aikaa.
Skorpionin merkki,
uskollisuuteni on minut kuolettava
niin kaikki jäljellejääneet päivät:
merkityksettömiä, linnunluun hauraita,
ilman tietoa linnun kentotaidosta.
Kissa sen nappasi hampaisiinsa,
leikki haavoittuneella aikansa, hylkäsi,
uskollisuus jäi, parantumattomat haavat
lintuni rintaan, västäräkin
ilman loppueämän suunnitelmaa, toivoa.
5.
Kuu täytenee, minä valvon.
Orion kääntyy akselinsa ympäri.
Ranta on hiljainen, pimeä, tyhjä.
Etäisyydessä erottuu
selluloosatehtaan savujen
kuollut valo.
Ranteessa nykii rakkauden varjo,
rakkauden jonka on menettämäisillään,
johon tahtoisi uskoa vielä.
Mutta tuskan hevoset on valjastettu
ja odottavat
häntä joka matkustaa pois.
Huone jossa äsken
ei ollut tarpeeksi tilaa
huutaa tyhjyyttä, ranta huutaa,
myöhäinen lintu rannassa.
Meri jäätyy hitaasti,
kaupungin äänet lakkaavat.
Ja kun kuu lopulta on täysi
sitä alkaa peittää maan varjo,
maan, jossa kärsivät vainajat,
kohteettomat tunteet vaeltavat.
Hengitys heikkenee ja lakkaa,
kylmyys syö luita,
tunkeutuu veneen kaariluihin.
Arkussa makaavan miehen sydämeen.
6.
Minä en enää nuku.
Monesko yö tämä on,
kun pelko valvoo silmässä,
joka on kaivo
täynnä tummaa vettä.
Miten yksikään elävä olento
voisi nukkua,
kun maa itkee,
hyräilee surunusiikkia
meille kahdelle;
sen muistolle joka lähtee
kuin syksyn puusta lehti,
kuin sinä lähdet tähti,
joka tietäni hetken valaisit,
tähti joka heijastuu
kaivoon – ja veteen.
Tuuli valvoo, iloton yö.
Minä mietin virheitäni,
vääriä tekoja,
jotka eivät oikene.
Ja pelko:
minä tiedän jo että lähdet,
vaikka et itse ehkä vielä aavista.
Lähdön huomaa,
miten ihminen liukuu pois,
tavoittamattomaan.
Toisin kuin kerran,
kun liukenit arasti minuun,
läpäisit.
(1992)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti