Kuolinrunot

1.

18.11.2005 klo 22.45 – 23.20

Jaakko Hosian kuolinkello

Kuolema raksuttaa talossa.

Ei, se onkin kello,

jonka patteri on väsynyt.

Välillä seinäkello pysähtyy.

Hiljaisuus!

Sitten yllättäen raksahtaa taas liikkeell:

Kauhu!

Lattiapneeli narahtaa

kuin haudankansi,

kun kävelen kirjoittamaan tätä.

Kuolema meni tämän talon ohi,

tällä kertaa,

hipaisi mennessään jäähyväiset.

Ystävämme Jaakko Hosia on kuollut.

Ja kello raksuttaa yhä,

vaikka sydän on pysähtynyt,

vaikka kuulin tapahtumasta

jo 15 minuuttia sitten.

Ystävästäni Tannisesta

ja itsestänikin näen nyt

mitä on oleminen ilman ajatuksia.

Outo loppu syntymäpäivälleni,

päivälle joka muuten oli niin täynnä toivoa,

toteutumisen odotusta.

Ja kuitenkin Jaakko Hosian kuolinkellot

soivat jo kaksi päivää sitten.

Silloin me emme vain kuulleet

tai ymmärtäneet niitä.

Pelolla odotan,

että seinäkello taas pysähtyy,

sillä tuo inhottava raksutus

on paljon lohdullisempi

kuin pelkkä...

2.

Maurille

Minä olen kammioitunut

tähän huoneeseen, mökille.

Odotan että kirjoittaminen...

Valo lampussa on heikko,

Silmät rasittuvat, ajatukset

eivät siirrä vuoria.

Tila joka ympärillä on,

jossa on reikä:

sinun hahmoisesi tyhjyys,

se laajenee hämärässä huoneen mittoihin

ja ulkopuolelle

kaikkiallaolevaksi.

Kuljen hautausmaata.

Näen sinut umpeenluotuna.

Tunnustelen maata, en kuule

sinun kevyttä hengitystäsi.

Et ole huoneessa, kun olet täällä,

olet kaikkialla.

Mutta peltoa ei viljele

tänä vuonna kukaan, polku ruohottuu

tai sitten joku muu kulkee sitä.

Annetaan polkujen ruohotua, ajattelit,

ja jätit hattusi ja lähdit.

Nyt minä tänne lukittuun huoneeseen

asettuneena odotan,

että maa puhuisi,

että se valo, jonka kannoit mukanasi

maan sisään, paljastuisi.

Mutta miten näkevät silmät

voisivat havaita umpeenluodun valon?

Sammutan lampun

ja ympärillä on elokuun yön pimeys.

Et enää koputa mihinkään oveen.

Sinun avaimesi on nyt minulla.

Olen vuokrannut huoneen, jota asuit.

Neuvo, miten saan pellon kasvamaan

perunoita ja vihanneksia!

Sinun hattusi naulakossa,

sinun testamenttisi, muistiinpanot

jotka perikunta vei kaatopaikalle.

Kuolleiden puhetta on vaikea ymmärtää,

vaikea hiljentyä niin että kuulisi.

Uskon, että sinulla on yhä valosi

siellä arkunmuotoisessa tilassa,

että kirjoitat nyt toisella kielellä.

Ihmettelen poissaoloasi.

Ihmettelen tilaa, ja hengitän sitä,

mitä itse joskus hengitit.

Ymmärsin lähtösi vasta,

kun luin kuolinilmoituksen,

jonka itse vein lehteen.

Olit matkalla tänne päin,

mutta et päässyt perille koskaan:

lumet satoivat selkään kesken matkan.

Varisten nokkimana näen sinut nyt

nojaamassa halkopinoon.

Käsi pskella mietit, korpit

ovat syöneet sinun silmäsi.

Mitä näet nyt?

- ne ulottuvuudet, joita me emme vielä

tavoita.

Talvi, kylmä ja kova:

sinut löydetään lumesta kangistuneena

ja sulatetaan ruumishuoneen lämmössä,

mutta verenkierto ei palaa,

et sinä enää halua lämmetä elämään.

Näen sen linnunnokkimista silmistä,

poskiluusta, joka paljastuu

revityn lihan takaa.

Hautajaissaatto on hiljainen kuin hautajaissaatto,

mutta puheet joita täällä pidetään,

eivät koske enää sinua,

eivätkä sitä kautta kosketa ketään.

Puhe on suun pakkoliikettä.

Olen vuokrannut huoneesi,

mutta tyhjyys ei siitä täyty,

että minä asun tätä huonetta,

jonka sinä olet jättänyt.

Tyhjyys laajenee, se on jo

metsän kokoiseksi ja tavoittaa merenrannan.

En minä voi sinua kirjoittaa,

Sinä kirjoitat omassa valossasi

sanoja, joihin on vaikea saada yheyttä.

Elämä ei ollut tarpeellinen enää,

niin ajattelit, enkä tiedä

kumpi on enemmän oikeassa.

Minä teen laiskasti huonetta asuttavaksi.

En tahtoisi puuttua mihinkään.

Saniaisia on maljakossa, lumi on sulanut,

routa johon sinut kaivettiin.

Madot syövät nyt linnunsyömää

ja rastaat etsivät nurmikolta matoja

sateen jälkeen, näin sinä jatkut...

(ja jaat maan alla opittua viisautta.

Minä olen huoneessa, jossa hämhäkin

kahdeksan pitkää jalkaa

tekee vartalon ympärille kodin.)

(1990-1991)

3.

Pirkolle!

Sinä et nyt sure,

rakkaasi surevat sinua.

Sinä et enää kaipaa mitään,

rakkaasi jäävät kaipaamaan sinua.

Sanat ovat loppuneet,

mieli on tyhjä

kuvaamaan miltä poismenosi tuntuu.

Kuultuani, että olet kuollut

kävelin Pajuluoman rantaan

istuin puistonpenkillä.

Katsoin miten vesi virtasi purossa

ja miten pilvet virtasivat taivaalla.

Kaikki virtaa

ja jatkaa kulkuaan edelleen.

Joku minua viisaampi ihminen on sanonut,

että meitä tähän maailmaan ole heitetty

vain elääksemme yhden turhan elämän,

jokin syvempi tarkoitus tällä kaikella täytyy olla.

Kaikki sairautesi ja kipusi

ovat nyt kuitenkin päättyneet,

Olet siirtynyt johonkin toiseeen,

mitä tahansa se onkin,

mutta sinä olet aina myös täällä

niin kauan kuin me muistamme ja jatkumme

ja kaikki jatkuu,

sillä jokainen ihminen on luoja

ja on siinä mitä hän on luonut,

niin kuin sinä synnytit lapsiasi

ja elit liitossa miehesi kanssa

ja teit elämäntyösi, joka nyt on valmis.

Siinä Pajuluoman rannalla kasvoi puu,

jonka kaksi käppyräistä vartta

kiemurteli, kietoutui yhteen ja erosi

mennäkseen omiin suuntiinsa.

Ajattelin, että se muistuttaa ihmiselämää,

sitoutumista ja eroa,

joka lopulta aina on vääjäämätön,

ellei muussa niin tässä,

mikä on viimeisellä portilla

ja tyhjässä, joka jää jälkeen

niin kuin kaipaus jättää aukkonsa

rintaamme ja sydämeemme

ja eniten rakkaimpiesi rintaan, sydämeen ja olemiseen,

vaikka vesi jatkaa virtaustaan purossa

ja pilvet jatkavat virtaustaan taivaalla

ja se syvempi tarkoitus ja kaikki jättämäsi jäljet

jatkuu kaikessa tälle puolelle jääneessä

kuolemattomuudessa, joka jää jälkeen,

kun me kaikki poistumme täältä kerran.

Etkä sinä tarvitse voimaa kestää ja jaksaa,

mutta toivotan voimia jaksaa ja jatkaa

kaikille heille, jotka olivat ja ovat lähimpänä sinua.

(22.8.2009)

4.

Isälle!

Satakieli on siirtynyt

illan tälle puolen laulamaan.

Isäni on hiljaa siirtymässä

elämän rajan tuolle puolen.

Nuorempana etsin itse rajoja, rajakiviä

ylittääkseni. Odotin huomista

Nyt olen kääntynyt sisäänpäin, menneeseen,

parhaimmillani nykyiseenkin.

Pelkään löytäväni rajan.

Kuolemanajatus yllättää minut yhä useammin.

En ole ehtinyt läheskään kaikkea vielä.

Puhun tärkeimmästä, mutta toteutan turhaa.

Ja elämä on purje ja vene

joka liukuu.

(2004)