Wardruna

Wardruna

Kokoonpano:

Einar ”Kvitrafn” Selvik – laulu, kaikki soittimet, sävellys ja sanoitus

Linda Fay Hella – laulu, kitara

Gaahl – laulu

Singlet

Fehu (2013, Indie Recordings)

Løyndomsriss (2014, Indie Recordings)

Studioalbumit

Runaljod – Gap Var Ginnunga (2009, Indie Recordings/Fimbulljóð Productions

Runaljod – Yggdrasil (2013, Indie Recordings/Fimbulljóð Productions)

Runaljod - Ragnarok (2016, Indie Recordings/Fimbulljóð Productions)Wardruna

Menen nyt kauas oman mukavuusalueeni ulkopuolelle päätettyäni kirjoittaa musiikkiaiheisen blogitekstin. 

Miksi sitten kuitenkin ryhdyn tähän mielipuoliseen puuhaan. Kuuntelen musiikkia sujuvasti (tosin monen mielestä hyvin outoa musiikkia) ja minulla on muuan fb-kaveri joka aika usein laittaa melko mielenkiintoisia musiikkilinkkejä. Niinpä muutama päivä sitten etusivultani huomasin musiikkilinkin norjalaiseen riimutekstien ja Eddan pohjalta toimivaan Wardruna yhtyeeseen. Kuuntelin yömusiikkina Gap Var Ginnungan ja se kolahti. Mutta Yggdrasil seuraavana yönä lävisti minut kuin Odinnin sinkoama keihäs viimeisessä sodassa.

Päätin ottaa selvää Wardrunasta tarkemmin, sillä vaikka itsekin olen kiinnostunut riimukirjoituksista ja tehnyt oman näytelmäversion Eddan jumalrunoista, olen hyvin passiivinen musiikinkuuntelija ja Sub-tvn katsoja (korkeintaan Simpsonit sieltä), ja varmaankin ainoita ihmisiä Suomessa joka ei Wardrunasta tai Viikingeistä mitään koskaan kuullutkaan. Ainakin you tubessa kahta ensimmäistä lp-levyä on kumpaakin käynyt kuuntelemassa yli miljoona ihmistä.

Mikä ihmeen Wardruna?

Wikipedia kertoo: ”Wardruna on Einar "Kvitrafn" Selvikin vuonna 2003 perustama musiikkiprojekti, joka ammentaa sanoituksensa skandinaavisesta muinaisuskosta, pohjautuen riimukirjoituksiin. Soittimina yhtye käyttää pääasiassa historiallisia soittimia sekä muina äänilähteinä esimerkiksi puita, kiviä ja vettä. Wardrunan musiikkia esiintyy tv-sarja Viikingeissä.” Viikingithän on taas tv-sarja joka on pyörinyt sub-tv:llä vuodesta 2014 lähtien ja uusi tuotantokausi alkaa jälleen 31.8.

Wardrunan keulahahmo Einar "Kvitrafn" Selvik kertoo eräässä haastattelussa elvyttävänsä musiikkia tuntemattomasta kansanperinteestä:

”1980-luvulla ja 1990-luvulla oli aika, jolloin radioasemat ja MTV etsivät suurien markkinoiden löytämiseksi uutta musiikkia. Mutta näinä päivinä, pikemminkin ei. Tällaisessa paitsiossa Norjan musiikillinen hanke luotiin.”

Selvik on entinen melkoisen kuuluisan metallimusiikkiyhtyeen Gorgorothin rumpali, joka vuonna 2003 laati musiikkihankkeen Wardruva, joka lähti hänen kiinnostuksestaan pohjoisesta spiritismistä. Hänelle merkitsivät suuresti riimut, erityisesti Futhark, maailman vanhimmat riimuaakkoset. Hän ryhtyi työskentelemään Gorgorothin nokkamiehen Gaalin (Kristian Epstedal) ja Linda Fay Hellan kanssa yhdistääkseen eeppisen kertomuksen, ympäristön ääniä ja musiikkia, jonka juuret ovat antiikin folklore-perinteessä.

Heidän ensimmäinen levynsä ”Runaljod – Gap Var Ginnunga” ilmestyi kuuden vuoden kypsyttelyn jälkeen vuonna 2009. ”Haasteita aiheutti muun muassa muinaisten musiikki-instrumenttien tekeminen. Siinä vaiheessa oli hyvin vähän ihmisiä jotka tiesivät millaisia ne ovat olleet saati soittaneet niitä. Piti etsiä joku joka osaisi niitä tehdä tai tehdä itse. Se vaati aikaa.”

Toisen levyn ”Runaljod – Yggdrasil” tekeminen kestikin vain vajaat neljä vuotta, se ilmestyi maaliskuussa vuonna 2013. Yggdrasil liittyy Eddan jumalrunoihin, se on maailmanpuu, joka yhdistää yhdeksän maailmaa skandinaavisessa mytologiassa. Sitä muistuttaa Kalevalan pyhä tammi, maailmanpuu, jonka merestä noussut kääpiö tulee ja kaataa.

Mutta tämä oli vasta alkua. Wardrunan näkyvä esiintyminen tv-sarjassa Viikingit alkoi aiheuttaa kohua. Ohjelmien tuottajat ottivat lopulta yhteyttä Selvikiin suoraan ja pyysivät häntä Trevor Morrisin (Borgias) kanssa tekemään Viikingit-sarjalle musiikkia. Sub-tv:ssä vuodesta 2014 pyörinyt sarja jatkuu jälleen elokuun lopusta lähtien. Mutta samaan aikaan Wardruna on jatkanut omaa projektiaan ja uusi levy ilmestyy kolmen ja puolen vuoden odottelun jälkeen 21. lokakuuta, jonka jälkeen Wardruna lähtee kiertueelle. Esimakua uudesta levystä saa pari päivää sitten you tubessa ilmestynyt uudelle levylle tuleva kappale Odal.

Miten Wardruna syntyi?

Einar ”Kvithrafn” Selvik:

Lapsena olin todella kiinnostunut muinaisten viikinkien tarinoista ja historiasta. Se oli niin erilainen kuin monoteistinen tapa nähdä maailmassa mustavalkoinen hyvä ja paha. Se on paljon monimutkaisempi. Teininä kiinnostukseni esoteerista ja henkistä kohtaan vanhoissa perinteissä syveni. Mutta ei ollut ketään tulkitsemassa näitä asioita musiikillisesti. Halusin antaa siitä musiikillisen kuvan ja tunsin tarvetta tehdä jotain joka antoi minulle enemmän merkitystä henkilökohtaisesti.

Tein ensimmäisen Wardruna-tallennuksen vuonna 2002-2003 ja kesti seitsemän vuotta tehdä koko prosessi loppuun, hankkia muinaissoittimia ja tehdä niitä. Kun ryhdyin kaivamaan lähdemateriaalia, törmäsin välineisiin mitä minun oli hankittava. Siinä vaiheessa oli hyvin vähän ihmisiä jotka olivat tehneet tai soittaneet niitä. Jonkun piti rakentaa ne tai sitten rakentaa itse. Se oli pitkä ja työläs prosessi, mutta hyvin palkitsevaa.

Luonnolliset instrumentit ovat erilaisia kuin muut musiikilliset välineet millä olen työskennellyt. Ne ovat tavallaan elossa ja niillä on oma tahto. Tein noitarummut vanhalla tavalla: en ampunut eläintä, mutta nyljin sen, rusketin sitä ja kaavin ihosta. Se oli hyvin yksitoikkoinen ja aikaa vievä prosessi, mutta itse asiassa varsin kaunis, koska siinä herätetään eläin henkiin uudessa muodossa. Se on omaa henkilökohtaista, animistista tapaa tarkastella oman instrumentin tekemistä ja sen jälkeistä prosessia.

Wardrunan musiikki perustuu riimuihin, joista vanhimmat ovat Futhark, varhaisimmat tunnetut riimuaakkoset. On paljon väärinkäsityksiä, koska meillä on hyvin vähän tietoa Elder Futharkista, jopa riimujen nimet ja niihin perustuvat rekonstruoinnit ovat peräisin runologisesti vasta 1800-luvulta.

Sana ”Rune” kuljettaa mukanaan eri merkityksiä: Se voi tarkoittaa foneettista järjestelmää, kuten kirjoitettuja kirjaimia, salaista, tietoa, taitoa, esoteerista viisautta tai maagista laulua. Kuten suomalaisessa kansanperinteessä maagisia kappaleita on aina kutsuttu riimuiksi. Kun tiedettiin riimut ”salaisuuksista” se oli korkein aste mitä voi olla. Se on jotain, mitä lähestyn suurella kunnioituksella.

Meillä on kolmea erilaista riimurunoutta: norjalaista, islantilaista ja anglosaksista, ne ovat kuin sananlaskuja tai arvoituksia, jotka on tarkoitettu opettamaan sinua. Tehdessäni niistä esitettyä musiikkia, luova konseptini on tulkita niitä omissa tiloissaan:

Jos työskentelen B-riimun kanssa, joka symboloi koivuja, menen ulos metsään ja soitan koivuja. Jos teen töitä veden kanssa, käytän veden ääniä, seison keskellä jokea koko laulun tekemisen ajan. Ajatuksena on kaapata asiaan paikkoja ja toteuttaa musiikkia niiden ehdoilla.

Miten tapahtui siirtyminen metallimusiikista tähän uuteen?

Vaikka minulla on metallitausta, bändit kuten Gorgoroth olivat vain työtä. Sen lisäksi, että se on erittäin voimakasta taiteeellista ilmaisua, minulla ei ollut siinä mitään, johon olisin voinut yhdistää luovaa ääntä. Kun aloin soittamaan Gorgorothissa ja tutustuin Kristianiin, huomasimme, että olemme kiistattomasti pakanoita ja hyvin kiinnostuneita omista juuristamme ja historiasta. Kun aloitin Wardrunan, oli minulle luonnollinen asia ottaa hänet mukaan ja alusta lähtien olen esittänyt hänelle ideani. Loimme koko konseptin yhdessä. Olen ollut yllättynyt, että niin monet metallis-ihmiset ovat ottaneet vastaan Wardrunan ja vastakaiku on ollut valtava.

Olen tehnyt tämän hankkeen ajaakseni ulos omia henkilökohtaisia näkemyksiäni. Kaikki muu on bonusta. Kun jompikumpi teollistuu, elintarviketeollisuus tai musiikkiala, ravinto häviää. Uskon että yhä useammat ihmiset haluavat ravintoa musiikista. Aikanaan Black Metallissa oli niin paljon pyrkimystä luoda musiikkia, tekniikka ja äänen laatu olivat toissijaisia. Nykyään se on enemmän tekniikka-pohjaista, ja kuinka hyvä äänen laatu onkaan.

Mutta musiikki on täysin ainutlaatuinen tekemisen tapa ja miten käy ellemme hyödynnä sitä? Äänen voima, sanojen voima, joka valtaa oman tahdon ja äänen, ovat keskeisiä ainesosia pohjoisessa esoteerisessa perinteessä.

Miten pääsit mukaan tekemään tv-sarjaa Viikingit?

Aluksi sarja piti kuvata täällä Norjassa. Yritin ottaa heihin yhteyttä, koska ajattelin, että he tarvitsivat joitakin ääniä minulta, mutta en saanut ideaa läpi kenellekään. Noin 3 tai 4 kuukautta ennen ensimmäiseen tuotantokauden alkua otimme yhteyttä Viikinkien tuotantoon ja halusivat lisensoida melkoisesti musiikkiamme. He saivat paljon positiivista palautetta musiikista.

Kun he alkoivat työstää toista kautta he halusivat kuulla enemmän minun sydämen ääntäni sarjassa. Niinpä he kysyivät olisinko kiinnostunut työskentelemään yhdessä sarkan pääasiallisen säveltäjä Trevor Morrisin kanssa. Me huomasimme nopeasti, että haluamme työskennellä yhdessä ja tämä yhteistyö oli tuloksellista. Koko projekti on ollut hyvin opettavainen, ja olen todella kiitollinen siitä, miten hyvin minun musiikkini on vastaanotettu.

Mikä on trilogian kolmannen ja viimeisen albumin suunnitelma?

Tärkein suunnitelma on tehdä hyvä levy, jonka toivottavasti saan valmiiksi vuoden 2015 loppuun mennessä (ilmestyy lokakuussa 2016). Olen ollut tiukasti uskollinen alkuperäiselle visiolleni, mutta se on hyvin aikaa vievää.

Musiikkiteollisuudessa onnistumisessa on ensinnä kyse hyvän musiikin tekemisestä ja toiseksi siitä, että sitä kuunnellaan. Musiikin tekeminen Viikinkeihin antaa Wardrunalle suuren mahdollisuuden hurmata uusia kuulijoita. Näen että Wardruna pystyy tavoittamaan paljon laajemman yleisön, sillä vaikka työskentelen syvällä norjalaisessa muinaiskulttuurissa, teemat joiden kanssa olen työskennellyt ovat yleismaailmallisia.

Kyse on ihmisen suhteesta luontoon, toisiinsa ja johonkin meitä suurempaan. Se on jotain uskoon liittyvää, sillä tavalla kuin ihmiset yleisesti uskoon suhtautuvat. Tunnen, että tämä kaikki on vasta alkua.

Wardrunan musiikista

Pariinkin kertaan Einar ”Kvitrafn” Selvik toteaa tuossa haastattelussa on Wardrunan musiikkiprojekti on ollut työläs ja aikaa vievä muinaissoitinten tutkimisesta ja rakentamisesta lähtien. Levyjä tehdessään hän on työskennellyt jonkin sellaisen äärellä jota kukaan muu ei ole aiemmin tehnyt.

Niinpä Wardrunan ensimmäinen levy Gap Var Ginnunga ilmestyi vasta 2009, lähes kuusi vuotta musiikkiprojektin perustamisen jälkeen. Toinen levy Yggdrasil valmistui jo nopeammin, ”vain” neljässä vuodessa, ja ilmestyi vuonna 2013. Trilogian kolmas osa Ragnarök siis ilmestyy siis ilmestyy jälleen nopeammin kolmen vuoden valmistelun jälkeen 21. lokakuuta 2016, vaikka väliin mahtuu Viikingit sarjan musiikkiprojekti.

Miten osaisin kuvata Wardrunan musiikkia?

Ensimmäinen levy Gap Var Ginnunga on sisällöltään hyvin shamanistinen levy. Siinä lauletaan riimutekstien pohjalta tehtyä musiikkia muinaisnorjaksi ja norjaksi, joista kummastakaan kielestä mitään ymmärrä. Siinä yhdistetään musiikillisesti muinaissoittimia, luonnon ääniä, puiden, kivien ja veden tai korppien ääniä, muinaiskansansanmusiikkia, siperialaista kurkkulaulua ja nykymusiikin teemoja shamanistiseksi musiikkirunoelmaksi. Se kolahti minuun heti vaikka alkoi syvemmin aueta vasta kolmannella kuuntelukerralla.

No enhän ymmärrä toisenkaan osan Yggdrasil sanoituksista mitään, mutta levyn nimen perusteella se on teemaltaan tutumpi ja ensi kuulemalta musiikillisesti monipuolisempi ja mielenkiintoisempi. Yggdrasilissa Wardruna on ilmeisesti riimujen lisäksi käyttänyt lähdemateriaalina Eddan jumalrunoja, joista itsekin olen 1980-luvulla toteuttanut musiikkirunoelman Jumalat puhuvat öisin.

Yggdrasilhan on Eddan maailman puu, joka mainitaan Eddan jumalrunoissa kahdessa jaksossa: Näkijättären ennustuksessa ja Griminirin runossa.

Eddan suomentanut Aale Tynni pitää Yggdrasilia yhtenä pohjoisen mytologian suurenmoisimmista kuvitelmista. Se on ensimmäinen puu, ikipuu, saarni joka tuhoutuu vasta maailmanlopussa. Se vertautuu Kalevalan maailmantammeen, mutta on siis huomattavasti pitkäikäisempi. Odinn on ollut ripustettuna tähän puuhun eräänlaisessa mysteerivihkimyksessä. Sen juurella on lähde jossa on ylen viisaan jättiläisen Mimirin puhuva pää. Puun alle oli myös kätketty se torvi jolla puhallettiin kerran kutsu viimeiseen taisteluun.

Pyhän puun vierellä asuivat nornat, jotka olivat jumaltenkin yläpuolella. He kaiversivat puuta, leikkasivat riimuja ja jakoivat ihmisille elämänosat. Heidän nimensä olivat Urdr (Menneisyys), Verdandi (Nykyisyys) ja Skuld (Tulevaisuus). Yggdrasilin latvassa istuu kotka ja sen juurella on joukko käärmeitä, joista pahin on Nidhöggr. Se on hirvittävä ruumiita syövä lohikäärme, joka nakertaa elämänpuun juurta. Sekä kotka että käärme esiintyvät monien kansojen elämänpuu-tarinoissa.

Pohjolan kansojen muinaisuskoon kuului myös usko maailmanloppuun. Sen joka on syntynyt täytyy lopulta myös kuolla: Tulee luonnottoman pitkä talvi, joka jättää henkiin vain yhden ainoan ihmisparin. Fenrir-susi pääsee irti, sen pojat nielevät auringon ja kuun. Loki pääsee kahleistaan, jättiläiset tulevat suurena rintamana taisteluun jumalia vastaan. Odinnin soturit ratsastavat niitä vastaan ja kun taistelu lopulta päättyy, ovat sekä hyökkääjät että puolustajat lopulta kaatuneet. Maa on suistunut mereen, taivas sortunut, elämänpuu palanut ja koko kosmos on tuhoutunut.

Mutta Näkijätär ennustaa myös maailman uudelleen syntymisen: siellä nousee uusi lempeä jumalsuku pelaaman viileässä lehdossa lautapelejänsä.

Vain muutama päivä sitten ilmestyi you tubeen esimakuna tulevasta Ragnarök-levystä ensimmäinen kappale Odal, jonka perusteella tulevasta trilogian päätösosasta tietenkin on vielä mahdotonta sanoa mitään. Jään odottamaan Ragnarökin ilmestymistä lokakuussa ja sitä seuraavaa levynjulkistuskiertuetta, sillä Wardrunan musiikissa on koko ajan keskeisenä toiminnallisena aspektina ollut sen esittäminen livenä konserttiareenalla. Koko Wardrunan tähänastinen tuotanto sekä myös runsaasti Viikingit sarjan musiikkia löytyy you tubesta.

Nalle Puh, Veli Kani ja Puhkuoikeuksien julistus

"Jep. Eräs jännittävä seikkailu on taas ohi", sanoi Nalle Puh. 
"No mitä teit tänään", kysyi Veli Kani, "Minä itse hypin ja loikin koko päivän." "Minä en tehnyt oikeastaan mitään", vastasi Nalle Puh. "Kävin Puh Puh Puhetta Vaasasta sivustolla PUHumassa suvaitsevaisuudesta ja rasismista." 
"Sillä välin minä vain hypin ja pompin", sanoi kani, "no miten siinä kävi?" 
"No ensin minut erotettiin Puh Vaasasta ryhmästä ja otettiin sitten takaisin, mutta matkalla katos yks paperi. Siinä lukee jotain Puhkuoikeuksien julistus." "Älä sitä enää tänään etsi", sanoi Veli Kani: "Mene nukkumaan. Minä hypin ja pompin tässä vielä vähän aikaa." 
"Menen, menen mutta mistähän minä saisin näin raskaan päivän jälkeen kupillisen hunajaa?" 

"Puh katso! Tuolla se paperi lentää. Ehkä Puh Vaasa ryhmä on lähettänyt sen meren yli lentämään kaikkien maanosien yli kertomaan suvaitsevaisuuden sanomaa", arveli Veli Kani. 
"Minä ennemmin uskon", sanoi Puh "että sille käy niin kuin minullekin Puh Vaasasta ryhmässä. Jouduin lähtemään henkiseen maanpakoon." 
"Mutta minne se sitten lopulta laskeutuu", kysyi Veli Kani. 
"Ei minnekään tässä maailmassa" sanoi Nalle Puh "nyt minä menen nukkumaan."
...
Ai niin mutisi Nalle Puh unissaan itsekseen. Sain viimeisen varoituksen. en enää koskaan saa käyttää puh rasismi-sanaa rasisteista tai puh lennän lopullisesti ulos puh vaasasta kuin Puhkuoikeuksien julistus Euroopasta, puh puh, hyvää yötä puh

Kiinalaisen maalaustaiteen veijareita ja pyhimyksiä osa III

900-luvulla kiinalaisen tussimaalauksen keskeiset periaatteet ja taiteelliset arvot on jo määritelty pysyvästi. Tsing Haon tekemäksi arvellussa kirjoituksessa maalari ja vanha erakko kohtaavat vuorilla toisensa ja paljastavat keskustellessaan koko taiteellisen elämän omalla aikakaudellaan, jolloin maisemamaalaus lopullisesti valtasi asemansa.

Keskustelussa luetellaan tarkasti Hsie Hon laatimat tussitekniikan kuusi periaatetta:

1. Henki; 2. Tasapaino eli elinvoiman resonanssi; 3. Suunnitelma eli kompositio; 4. Yhtäpitävyys aiheen kanssa; 5. Sivellintekniikka; 6. Tussin käsittely.

Yhtä selvästi keskustelussa ilmaistaan myös taiteen yleinen päämäärä; todellisuuden käsittäminen eli asioiden sisäisen kauneuden tajuaminen mystisen yhteyden avulla, yhtyminen niiden syvempään todellisuuteen pyrkimättä muodolliseeen vastaavuuteen ja ulkoisten ilmiöiden ornamentaaliseen kauneuteen.

Näiden periaatteiden jälkeen viisas erakko esittelee Tsu Tsing-tsenin laatiman maalareitten arvojärjestyksen: jumalainen; ihmeellinen; kykenevä. Mutta erakko lisää tähän vielä toisen luokituksen: teknilliset virtuoosit, joiden loistavia, mutta mielivaltaisia töitä ei pidä sekoittaa spontaaneihin. Tässä erottelussa käy ilmi, että erakon tehtävä on alistaa tekninen taitamisensa hengen alle ja toimia vain innoituksen tai näkemyksen mukaan. Muuten ei voisi olla aitoa, tosi mielessä luovaa taidetta.

Li Tseng , maiseman mestari

Millä tahansa arvoasteikolla mitattuna, 940-967 vaikuttanut Li Tseng täytti kaikki korkeimman arvoluokan vaatimukset, hän oli jumalallinen maalari, häntä pidetään eräänä parhaimmista luovista ja visionäärisistä taiteilijoista. Häntä on nimitetty jopa suurimmaksi kaikista maisemamaalareista.

Li Tseng paneutui luontoon unohtaen täysin itsensä ja loi työnsä sisäisen välttämättömyyden pakosta ”kantaen vuoria ja laaksoja mielessään” vuodattaen vaivatta tussia sulavasta siveltimestään. Nämä ominaisuudet tekivät hänestä erään niistä etevistä neroista, jotka saavuttivat ”tussin samadhin” korkeimpaan ”jumalalliseen” luokkaan kuuluvilla kuvillaan.

Li Tseng oli ylhäistä sukua, mutta luopui kaikista kunnianosoituksista ja saavutti vilpittömällä luonteellaan esimerkillisen oppineen mestarin aseman. Hän maalasi vain huvikseen ja vain silloin kun tunsi vastustamatonta pakkoa maalata silkille ihanteelliset maisemansa, kävelymatkoillaan huolellisesti tutkimansa kohteet, jotka hän sommitteli ja eritteli mielessään niin että ne valmiissa teoksessa tuntuivat yhtyvän luonnon hengitykseen.

Lyyrinen maisema, Tung Jyan ja Tsy-jan

Kiinalaisessa maisemamaalausperinteessä puhutaan ”san sui”-maisemista (vuoret ja vesi) jotka perustuvat yinin ja yangin kosmiseeen järjestelmään. Tässä luonnon valtavassa rytmissä Li Tseng – mäntyjen ja kallioiden, korkeiden vuorien ja voimakkaiden vastakohtien maalari - ilmaisee vuoriin samastuvan voiman ja kovuuden periaatteen,Yangin. Sen sijaan kaksi hänen merkittävintä aikalaistaan Tung Jyan ja Tsy-jan maalasivat Jangtsen alajuoksulla viehättäviä kukkulamaisemia. He olivat jokien ja järvien, sumuun ja usvaan häipyvän maiseman mestarit antoivat hahmon Yinin lempeydelle ja pehmeydelle, jonka vertauskuvana on vesi.

Tung Jyanin muutama säilynyt maalaus todistavat että hän maalasi ja opetti seuraajiaan maalaamaan ”sumua ja laajoja horisontteja” läpikuultavan rauhallisella tussilla ja yhdisti maalauksissaan runollisen tunnelman topografiseen aitouteen.

Sekä Tung Jyan että Tsy-jan olivat buddhalaisia munkkeja, mikä ilmenee heidän maalaustensa hiljaisessa meditatiivisuudessa. Tsy-jania pidetään kohoavan perspektiivin luojana. Hän kehitti ”mietiskelevän matkan” perustyypin, jota kuvastaa säilynyt maalausrulla nimeltään ”Taoa etsimässä syksyisillä vuorilla”. Se johdattaa katsojan katsojaa puron varrella kulkevaa polkua pitkin metsien ja rotkojen kautta kuvan yläreunassa olevan vuoren huipulle.

Monumentaalinen tyyli, Fan Kuan

Jos Li Tsengin maalaukset olivat sekä mitoiltaan että sisällöltään monumentaalisia niin samaa voi sanoa 900-luvun keskivaiheilla syntyneestä ja vuoden 1026 jälkeen kuolleesta Fan Kuanista. Fan Kuan oli luonteeltaan vakava ja ankara taolainen ja halusi elää itsenäisesti ja vapaana valtion viroista, minkä vuoksi hän vetäytyi Tsing-nanin vuorille tutkiskelemaan maisemia.

Fan Kuan näki paljon vaivaa vangitessaan luonnon pelkkään muotokieleen perustuvia vaikeasti ilmaistavia vaihtelevia tunnelmia ja havinnollistaa niitä siveltimensä kapealla kärjellä. Häntä nimitetään ”korkeuksien ja etäisyyksien” mestariksi. Hänen ainoa säilynyt maalauksensa on Formosan palatsikokoelmassa säilytettävä ”Matka vuorien ja virtojen välissä”, joka on keskeisenä teemana Gary Snyderin niin ikään monumentaalisessa runoelmassa ”Loputtomat vuoret ja joet”.

Matka vuorten ja virtojen välissä maalauksessa taiteilijan yksinkertainen käsiala korostaa vuorten monumentaalisuutta. Teoksessa hän on käyttänyt täplätekniikkaa, jota kiinalaiset vertaavat sadepisaroihin. Tätä lähes kaksi metriä pitkää rullaa on sanottu ehkä maailman kauneimmaksi vuoristomaisemaksi. Siinä Fan Kuan kuvaa yksityiskohtaisesti rotkojen ja kielekkeiden karua mahtavuutta, vesiputouksia ja kuohuvia vuoristopuroja, kiemuraisia puita, harjanteisia vuorten seinämiä ja halkeilleita kallioita, jotka muistuttavat mielikuvituksellisia eläimiä ja toimivat jättiläismäisenä taustana pienikokoisille aasikaravaanejaan vuoristoteillä ja laaksoissa kuljettaville henkilöille.

Fan Kuanin taiteen suuruuden uskotaan johtuvan aidosta innoituksesta ja syvästä mietiskelystä. Hän osasi unohtaa oman itsensä ja vajota päiväkausiksi lähteiden ja kaltioiden tutkiskeluun. Suuntaamalla ajatuksensa tiiviisti kohteeseensa hän saavutti tyyneyden ja alkukantaisen yksinkertaisuuden aivan kuin klassinen taolainen ”viisas mies”, jollaista hänen kerrotaan muistuttaneen käyttäytymiseltään, elintavoiltaan, ulkonäöltään sekä suhtautumiseltaan kaikkiin asioihin ja olentoihin.

Hullu Mi Fu

Jos nyt pitäisi etsiä erikoisinta taiteilijaa kaikkien persoonallisuuksien joukosta, niin se olisi sittenkin Mi Fu (1051-1107). Hän oli kerta kaikkiaan omituinen ihminen, joskus rakastettava, joskus pikkumaisuudessaan raivostuttava, riitaisa ja teennäinen, ylimielinen, tyly ja ankara: ”hän halveksi takapihojen siipikarjaa ja piti vain villeistä linnuista”.

Mi Fu oli tasapainoton persoona, jonka elämästä kerrotaan merkillisiä tarinoita, kuinka hän esimerkiksi kerran osoitti kunnioitusta omituisen muotoiselle kalliolle puhuttelemalla sitä ”vanhemmaksi veljekseen”. Aikalaiset nimittivätkin häntä ”hulluksi Miksi”. Hän oli raivokas kaunokirjoittaja joka kirjoitti kuumeisesti öisinkin. Maalarina hän oli täysin omapäinen kulkien omia teitään kaukana muiden käyttämistä poluista.

Mi Fulta säilyneet muutamat maalaukset ”Vuoria usvassa”, ”Vuoria ja mäntyjä keväällä”, Maisema usvassa” ja ”Vuoristomaisema” osoittavat yhtä kaikki hänen taiteellisen mestariutensa.

Viimeiset mestarit Liang Kai ja Mu Ki

900-luvulta lähtien kiinalaisessa maalaustaiteessa klassisten maisema- ja patriarkka-aiheiden ohelle alkoi ilmestyä myös muita teemoja, erityisesti kukka- ja lintuaiheita. Samalla niiden rinnalla kultaisen aikakauden maisemamaalausten kehitys ensin pysähtyi ja alkoi 1200-luvulta lähtien surkastua laatukuvamaiseksi käsityötä ja teknistä osaamista korostavaksi teennäisyydeksi.

Kultaisen aikakauden viimeisinä mestareina voidaan pitää kahta munkkimaalaria Liang Kaita ja Mu Kia, jotka molemmat vaikuttivat 1200-luvun alkupuoliskolla. Samaan aikaan kun maisemamaalaus rappeutui ja sen kauneimmatkin teokset vaikuttivat pääosin pinnallisilta ja turhanpäiväisiltä verrattuna Liang Kain ja Mu Kin vaatimattomimpienkin aiheiden syvällisyyteen.

Liang Kai oli - kuinkas muutenkaan - omalaatuinen persoonallisuus, joka sai lisänimen Liang-Narri. Hän joi runsaasti ennen maalaamista ja seurusteli mieluummin mietiskelijöiden kuin korkeasti oppineiden kanssa kunnes vetäytyi Tsan-luostariin. Liang Kai oli kääntynyt tsanilaisuuteen ollessaan jo kuuluisa maalari. Hän ei päätynyt siihen ainoastaan mietiskelevän luonteensa painostuksesta, vaan koska mikään korkeatasoinen taide ei ole mahdollista ilman henkistymistä.

Mu Kita pidetään paitsi erinomaisena maalarina myös suurena mystikkona, jonka kuten Liang Kainkin maalauksissa, välittyy katsojalle käden ja hengen ihanteellisen yhteistyön tulos. Nämä kaksi toteuttivat mitä suurimmassa määrin sen ihanteen, jossa täyttyi taiteilijan ja ihmisen kaksinkertainen vaatimus: pyrkiä totuuteen taiteessa ja elämässä ja saattaa nämä alueet hedelmälliseen vuorovaikutukseen. Kiinalaisessa maalaustaiteessa onkin pohjimmiltaan juuri tämä yksi perimmäinen arvostusperusta: henki elävöittää siveltimen työtä ja sivellin paljastaa ihmisen arvon.

Kultaisen aikakauden päättyminen

Kiinalaisessa maalaustaiteessa kahden viimeisen tsan-maalauksen mestarin jälkeen taiteen korkea taso kadotti vähitellen merkitystään ja hautautui laatukuvamaisuuteen. Periaatteet hylättiin, varsinkin tärkein kaikista periaatteista, jota kiinalainen maalaustaide oli noudattanut kaikkina aikoina: ”Kirjain tappaa, mutta henki tekee eläväksi”.

Muutamaa harvaa poikkeusten lukuunottamatta viimeisten vuosisatojen maalaustaiteessa ei enää koskaan kyetty nousemaan vanhojen mestareiden tasolle, vaikka maalausten aiheissa edelleen on pitkälti toistettu klassisten maalausten keskeisiä aihepiirejä ja jäjitelty pitkälti perinteistä tussimaalaustyyliäkin aina Maon kulttuurivallankumoukseen asti, joka taas johti kiinalaisen taiteen kääntymiseen johonkin täysin aikaisemmasta poikkeaville urille.

Epilogi

Kirjoitussarjan pääasiallisena lähteenä olen käyttänyt Taiteen maailmanhistoria -sarjan teosta Kiinalainen maalaustaide, kustantaja Ex Libris Helsinki (julkaisuvuosi puuttuu), jota viimeisten vuosien aikana olen tainnut lainata toistakymmentä kertaa kirjastosta kunnes viimein tuhosin kirjavarastoon muuten unohdetun teoksen kaatamalla vesivärikupillisen kahvia sen päälle, tehdessäni pieniä kahvimaalausluonnoksia kiinalaisen taiteen suurten mestareiden maalausten pohjalta.

Kirjoituksessa mainitusta Gary Snyderin teoksesta ”Loputtomat vuoret ja joet” olen kirjoittanut erikseen blogiini helmikuussa 2013. Gary Snyder puolestaan kirjoitti tätä runoelmaansa kaikkiaan 40 vuoden ajan Fan Kuanin monumentaalisen maisemamaalauksen hengessä ja sen inspiroimana. Snyderin muita teoksia olen esitellyt toisaalla blogissani josta löytyy myös aiempi kaksiosaiseksi jäänyt trilogiani kiinalaisesta maalaustaiteesta joulukuussa 2014 ja tammikuussa 2015. Lupasin siihen aikanaan kolmannenkin osan, joka kuitenkin hautautui muiden taiteellisten töiden alle. 

Korvatkoon tämä teksti puuttuvaa kolmatta osaa kirjoitussarjassa, vaikka tämäkään ei käsittele lupaamaani viimeisten vuosisatojen maalaustaidetta. Ehkä sekin ilmestyy vielä joskus.

En vieläkään muuten ole löytänyt kiinalaisissa nimissä käytettyä väkästä s-kirjaimen päälle, joten jätin väkästelemättä.

Kiinalaisen maalaustaiteen veijareita ja pyhimyksiä osa II

Murretun tussin tie

Tsan-buddhalaisuus (japanissa zen) levisi Intiasta Kiinaan noin 520 jaa. Maalaustaiteessa tsanilaisuus vaikutti johdattamalla taiteilijan syvempään yhteyteen luonnon elementtien ja kaikkien ilmiöiden kanssa. Tsan vaikutti erityisesti niin sanotun murretun tussin (luontevan maalauksen) koulukuntaan. ”Tussilaveerauksen spontaani olemus on taiteellisen toteutuksen korkein aste”, kirjoitti jo aiemmin kuvattu Wang Wei.

Vaikka Wang Wei on puhunut yliaistilliseen innoitukseen perustuvan tussimaalauksen puolesta, hän itse vietti hyvin kurinalaista elämää, jotta hänet olisi voinut lukea niiden miesten joukkoon, jotka olivat vapaita kaikista kahleista ja kirjaimellisesti ”häkistä paenneita”. Näihin luontevan kalligrafian kuuluisiin mestareihin kuului Tsang Hsy, joka tarvitsi vain viiniä päästäkseen hurmiotilaan. Hänen rinnallaan esiintyi buddhalainen munkki Huai-Sun, joka myös oli mieltynyt viiniin ja nimitti siveltimensä jälkiä kuolemattoman juomarin kalligrafiaksi.

Tämän luontevan ja spontaanin tyylin mestareista on olemassa useita enemmän tai vähemmän uskottavia tarinoita, ja sen eräänä edelläkäsijänä voidaan pitää jo ennen tsan-buddhalaisuuden aikaa maalannutta ja vankilasta seinämaalauksen kautta paennutta Wu Tao-Tzuta. Mutta legendanomaiset tarinat eivät kerro ainoastaan murretun tussin maalareiden päähänpistoista ja hairahduksista, jotka aiheuttivat harhaanjohtaia käsityksiä heidän miellyttävästä taiteilijaelämästään ilman minkäänlaista pakkoa tai kuria aivan kuin he olisivat suorittaneet suuret taiteelliset työnsä leikiten ja ohimennen juominkien, seurustelun tai kävelyretkien lomassa.

Muistiinpanoista ilmenee päinvastoin, ettei spontaanius ollut pelkkä taivaanlahja vaan pikemminkin kovan työn ja pitkän ponnistelun tulos. Esimerkiksi 500-luvun keskivaiheilla oli eräs tsan-lahkon huomattavimpia kalligrafeja munkki Tseng Hung vetäytynyt ullakolle ja estänyt ketään pääsemästä luokseen ympäröimällä talonsa aidatulla vallihaudalla, minkä vuoksi hän sai lisänimen ”rautainen kynnys”. Hän vietti erakkoelämää 30 vuotta kehittäen ruohokirjoituksen täydellisyyteensä ja kuluttaen loppuun lukemattomia siveltimiä, jotka hän hautasi maahan muistokirjoituksella varustetuissa ruukuissa.

700-luvulla lähimmäksi spontaania ilmausta kerrotaan päässeen puiden ja kivien mestari Tsang Tsao, joka maalasi viivoja katkaistulla siveltimenkärjellä niin ettei jälki ollut näkyvissä. Tsi Tsing-Tsenin taidehistoriassa mainitaan myös kolme muuta toisista erottuvaa maalaria Wang Hsia, Li Ling-teng ja Tsang Tsi-ho.

Hurmioitunut Wang Hsia ja Tsang Tsi-ho

Wang Hsia oli kuuluisa ja arvoituksellinen persoonallisuus. Hän oli luonteeltaan ujo ja kuljeskeli mielellään metsissä ja vuorilla. Maalaamista hän ei aloittanut, ennen kuin oli juopotellut kunnolla. Mutta kun sitten viini oli saanut hänet riittävän iloiselle tuulelle hän teki työtään nauraen ja laulaen. Hän levitti tussia jaloillaan, käsillään ja jopa hiuksillaankin. Hurmioituneesti hän maalasi näennäisesti toisistaan riippumattomia tussiläiskiä ja loi tästä omituisesta luonnoksesta henkeäsalpaavalla nopeudella vuoria ja pilviä, vesiä ja usvaa, kiviä ja puita, joissa ei voinut nähdä jälkeäkään tussiläiskistä.

Tsang Tsi-ho oli kuriton virkamies, joka istuskeli mieluusti veneessään kuin seurusteli palatseissa ja onki ilman koukkua kuin taolaiset oppineet; välittämättä kaloista hän antoi siiman riippua vedestä ja sanoi itseään ”usvan ja aaltojen kalastajaksi”.

Spontaanit mestarit olivat kääntäneet maailmalle selkänsä ja heidän asemansa ”häkin ulkopuolella” soi heidän tarkastella kaikkia muotojen ja sovinnaisuuden ulkopuolellaa olevia ilmiöitä. Eräässä klassisessa sananlaskussa kerrotaan taiteilijasta jota keisari onnitteli tiedustellen häneltä taiteen salaisuutta. Taiteilija vastasi syvään kumartaen : ”En ole kiitoksenne arvoinen, tauluni eivät ole mitään muuta kuin siveltimenviivoja ja tussinläiskiä.”

Tsan-mestarit Kuan-hsiu ja Si Ko

Varsinaisen tsan-oppia noudattavan maalauksen mestareina pidetään 800-luvulla eläneitä Kuan-hsiuta ja Si Kota.

Kuan-hsiu oli lahkonsa uskollinen munkki, joka maalasi kunnioitettuja askeetteja, joilla on samanlainen ryhmyinen ja kiemurainen ilme kuin karujen maisemien puilla ja halkeilleilla kallioilla. Ne muistuttavat vertauskuvallisesti luontokappaleiden yhteydestä, kaiken elollisen ja kaikkien esineiden, henkisen substanssin, ihmisen, eläinten, kasvien ja kivien yhteydestä, jotka kaikki ovat osallisina buddha-luonnossa.

Si Ko loi puhtaalla tsan-tyylillä boddhidharman ja patriarkkojen hahmoja. Kahdessa säilyneessä patriarkkoja esittävissä maalauksissa toisessa patriarkka istuu tavanomaisessa mietiskelyasennossa, kun taas toinen patriarkka lepää hurmioituneessa tilassa tiikerin päällä, joka makaa kuin uskollinen koira hänen vieressään.

Tsan-legenda kertoo, että Patriarkka ja tiikeri maalaus esittää lahkon toiseksi tärkeintä ja Kiinan ensimmäistä patriarkkaa, joka saavutti mielenrauhan autuaassa hurmiotilassa, johon hän jo etukäteen oli päässyt kapakassa. Maalaus on vertauskuvallinen kuin nukkuva tiikeri, jossa ruumiillistuvat villeimmät maalliset vietit, jotka ihmisluonnon tulee hillitä. Samalla se esittää pahoilta voimilta suojelevaa henkeä, jollaisena sitä usein kuvataan buddhalaisissa ikoneissa esimerkiksi erakon seurassa tiibetiläisessä kallioluolassa tai pyhiinvaeltajamunkin vieressä.

Kiinalaisen maalaustaiteen veijareita ja pyhimyksiä

Osa I

Kiinalaisen maalaustaiteen historia juonttaa juurensa noin 3000 vuoden takaa varhaisista frescoista. Maalaustaiteen historiaan liittyvät olennaisesti kuvarullat, joista vanhimmat säilyneet ovat syntyneet noin 300- 400 eKr. Jo varhain kungfutselaisuus ja taolaisuus vaikuttivat maalaustaiteen sisältöön. Ominaista taiteelle oli, että vaikka etupäässä tussimaalaukset kuvasivat luontoa, niissä etsittiin sen henkistä sisältöä enemmän kuin puhdasta muotoa.

Monet kiinalaisen maalaustaiteen mestarit ovat olleet samaan aikaan tavallaan veijareita ja pyhimyksiä, juopohkoja buddhalaismunkkeja, jotka maalasivat vimmaisesti sisäisiä näkemyksiään paperirullille. Esittelen tässä kirjoituksessa joitakin tällaisia kiinalaisen maalaustaiteen legendaarisia veijaripyhimyksiä.

Wu Tao-Tzu

Suuri Wu Tao-Tzu (680-760) on Kiinan maalaustaiteen historiassa legendaarinen maalari, jonka teoksia nykyaikaan on säilynyt vain jäljennöksinä. Pohjoismaissa Sven Lindqvist kirjoitti aikanaan kirjan Myytti Wu Tao-Tzusta. Myytin mukaan Wu Tao-Tzu oli joutunut juopottelun tähden vankilaan, jonka seinään hän maalasi oven ja astui siitä ulos.

Vakavammin Wu Tao-Tzusta kerrotaan että hän oli yksivärisen tussimaalauksen mestari, joka maaalasi muististaan kuin ylhäältä saamaansa mielijohdetta seuraten salamannopeasti niin vakuuttavia muotoja kuin ne olisi heitetty maalauspinnalle spontaanisti ja vastustamattomasta pakosta.

Aikalaiset vertasivat häntä luonnonvoimiin, myrskyyn ja ukkoseen. Pohjimmiltaan hän edusti vanhaa muinaiskiinalaista taolaisuuden leimaamaa taidekäsitystä joka oli joutunut joksikin aikaa taustalle hallitsijoiden politiikan seurauksena.

Li Po ja Tu Fu

Kiinalaisen maalaustaiteen yhteydessä ei voi sivuuttaa kiinalaista runoutta, joita kumpaakin yhdisti kalligrafia ja ne yhtyivät toisiinsa sekä maalaustaiteessa että kirjallisuudessa. Niinpä on mainittava myös kaksi Wu Tao-Tzun lähes aikalaista runoilijaa Li Po ja Tu Fu, ajan suurimmat runouden mestarit.

Li Po (701-762) oli keisari Huangin ystävä, laaturunoilija jota kutsuttiin ”maan päälle karkoitetuksi kuolemattomaksi”. Hän osallistui erääseen kapinaan ja joutui maanpakoon. Hän joi mielellään ja kerrotaan hänen kuolleen tavoitellessaan veneestä kuun kuvajaista vedestä. Runoissaan hän ylistää viiniä, ystävyyttä ja pakenevaa aikaa voimakkaasti eläytyen.

Myös Tu Fulla (712-770) oli paikka Huangin hovissa, mutta samaisen kapinan aikaan hän jätti pääkaupungin ja vietti vanhuudessaan epävakaista, kiertelevää ja yksinäistä elämää. Li Posta poiketen Tu Futa pidetään realistina, joka oli saanut paljon vaikutteita konfutselaisuudesta. Tu Fu oli kielen taitaja joka osasi tarkoin valita sanansa. Vasta kuolemansa jälkeen hän sai mainetta ehkä suurimpana kiinalaisena runoilijana.

Pyhä Wang Wei

Jos Wu Tao-Tzu oli maisemamaalauksen luoja, niin Wang Weitä (699-759) pidetään kiinalaisen maalaustaiteen pyhimyksenä ja kuninkaana joka menestyi maalaustaiteen lisäksi, suurena runoilijana, mestarillisena kalligrafina ja ansioituneena runoilijana. Hän oli harras uskovainen tsan-buddhisti (jap. Zen-buddhismi) joka piti ystäväpiiriä enemmän vuorista ja vesistä sekä oli tuuli- ja vesiopin kannattaja.

Kalligrafia oli opettanut Wang Wein sekoittamaan vettä ja tussia, jos oli ilmaistava luontoa katsellessa syntyneet elämykset, elävöitettävä kuvaamattomat ja muotoa vaille olevat emotionaaliset vaikutelmat, joita ei silmä havaitse eikä järki käsitä paremmin kuin makuaistiakaan tai ilmakehän värähtelyjä.

Mietiskelevän Wang Wein sivellintä sai intuitio ohjata enemmän kuin mikään muu; maiseman olemus paljastui juoksevan tussin välityksellä, kun hän ensin oli kokenut sen syvällä sisällään ja suodattanut sen hengessään.

”Tämän maalarin henki nousi pölyn yläpuolelle”, kirjoitti Tsu Tsin Tsen, kun taas Su Si kirjoitti mestarin todellisuuden ulkopuolelle ulottuvasta kyvystä: ”Hän näytti omistavan kuolemattomuuden siivet, joilla hän lensi häkistä pakoon.”

Heinäkuun runot

runo 4.7.2016

ajatusten virrassa 

tekstini katoaa nopeammin 

kuin ehdin vaihtaa aluspaitaa 

neljäkymmentä vuotta sitten 

olisin ollut ajan hermolla

Haiku 11.7.2016

iltatunnelma

ruohonleikkurin ääni

nirhaa sen poikki

runo 16.7.2016

Tiedän että edessä on uneton yö,

mietin kaikenlaista, en kykene mihinkään,

kärvistelen.

Milloin minusta tuli tämä ruumis,

en ota enää kantaa maailman tapahtumiseen

enkä ymmärrä mitään siitä.

Aamuisin katselen seiniä,

jotka kaatuvat päälleni

joka helkkarin aamu.

Ja samaan aikaan tajuan,

että tämä on huonoin runo,

minkä koskaan olen kirjoittanut,

koska tästä puuttuu toivo,

joka vielä hiljaa syvällä sisimmässä

kylkiluita koputtelee.

Runo 20.7.2016

täysikuu kurkistaa

ohuen verhon läpi ikkunasta

suoraan työpöydälleni.

Runo 21.7.2016

Kävelin valtatien vartta kylälle.

Istuin jokivarressa.

Kuljin nevapolkua pitkin kotiin.

 

Haiku 22.7.2016

jokirannassa

tuuli heiluttaa heinää

tat tvam asi

Vaelluskirjaa 25.7.2016

Kävelin kylille.

Ajattelin hoitaa sosiaalisia asioita,

mutta toimisto on kiinni elokuun puoliväliin.

Menin uimarannalle.

Vanheneva mies ja nainen uivat vesikivelle.

Seisoivat pitkään siellä ja suutelivat.

Pikkupojat etsivät vedestä kiviä karimerkiksi.

Mopopojat kävivät ja lähtivät pois.

Poltin toisen sätkän.

Nainen kävi uimassa joella valasta,

puki mekon päälleen ja otti kätevästi uimapuvun pois.

Pyöräili kotiin ilman alushousuja.

Kävelin kotia kohti.

Näin jonkin ruosteperhosen joka oli törmännyt autoon

lähes tajuttomana hyppi siinä.

Helteinen päivä,

istuin puun varjoon.

Pikkutyttö etsimässä pokemoneja postilaatikoltani.

Tulin sisälle asuntooni.

Täällä ei enää tänään tapahdu mitään.