Kuvataiteilija Jorma Kuula – Post Scriptum osa II

Kun suojelusenkeli myöhästyy töistä

Jorma Kuulan enkelit, abstraktiot ja helvetilliset visiot

Suojelusenkeli on ajanut sillanpientareelle asiakirjasalkku tarakalla, mutta myöhästyy kuitenkin töistä. Lapset ovat menneet jo. Työn nimi on symbolisesti Syntiinlankeemus. Enkeli häpeää mokaansa.

Ramonan enkeli juo kapakassa kaljaansa viimeiseen pilkkuun. Enkelin hätä on kusihätä kapakan vessassa. Ramonan enkeli päätyy hotellihuoneessa sänkyyn alastoman naisen kanssa. Kioskilla enkeli ostaa ravintolaillan päätteeksi kärkkärin.

Kovin raadollisia ovat Jorma Kuulan enkelit, ihmismäisiä kaikkine inhimillisine tunteineen. Kokonaan enkelit eivät kuitenkaan Kemin Taidemuseon näyttelytilaa täytä. Mukaan mahtuu helvetillisiä visioita ja abstraktimpaa puolta taiteilijasta nimeltä Jorma Kuula.

Taidemuseon näyttelytilaa kulkiessani mieleeni nousee portugalilainen runoilija Fernando Pessoa. Pessoa kirjoitti runoja neljänä eri pseudonyyminä, eri taiteilijapersoonina. Lopulta nämä taiteilijapersoonat jakantuivat niin pitkälle, että Pessoa kirjoitti nimimerkillä mielipidelehtiin toisen sivupersoonan vastatessa kirjoituksiin. Runoilija kävi itsensä kanssa polemiikkia.

Samalla tavalla Jorma Kuulan näyttelystä voidaan erottaa ainakin neljä eri taiteilijapersoonaa, neljä tyystin toisistaan poikkeavaa ilmaisutapaa. On monumentaalista abstraktia kalligrafiaa ja abstrakteja herän musiikillisia luontoakvarelleja, on esittäviä ekspressionistisia helvetin näkyjä ja polulta langenneita enkeleitä. Ja kaikki nämä ilmaisukeinot Jorma Kuula hallitsee suvereenisti.

Jos Jorma Kuulan töistä etsii taidehistoriallisia viitteitä, saa pelkästään enkelimaalausten edessä kahlata läpi kokonaisen eepoksen Rodinin Suudelmasta Akseli Gallen-Kallelan kansallisromanttisiin maalauksiin tai Hugo Simbergin ja Magnus Enckellin Tampereen tuomiokirkon seinämaalauksiin: viitteitä löytyy jopa Kalervo Palsan angstiseen taiteeseen. Taiteilija ei kuitenkaan piilottele lähteitään, van päin vastoin hyvin avoimesti viittaa niitä kohti. Hänen teoksensa ovat kommentteja taidehistoriaan – ja samalla hyvin paljon muuta.

Jorma Kuula ei ole ryhtynyt kokoamaan Kemin Taidemuseoon mitään retrospektiivistä näyttelyä, kaikki esilläolevat teokset ovat 1990-luvulta ja merkittävä osa teoksista on viime vuodelta. Taiteilija on maalannut demoniseen tahtiin. Mutta vaikka näyttelyn työt ovat uusia, niistä avautuu yllättävän monta näkökulmaa taiteilijan tuotantoon.

Näyttelyssä pysäyttää jo valtavan kokonsa ansiosta Peking-sarja. Yli kolmen metrin korkuiset työt ovat kuin jättimäisiä kalligrafisia merkkejä, ja töiden väriasteikko on ”japanilaisen” niukka: puhtaita punaisia, mustia ja sinisiä värikenttiä, jotka muistuttavat jossain suhteessa itämaisen tussimaalauksen pensselinvetoja. Vain mittakaava on valtavasti suurennettu.

Näille jättiläismaalauksille voi löytää eräänlaisen vastavoiman näyttelysalin takaosan pienistä musiikillisista luontoakvarelleista, joista Jorma Kuula syksyllä järjesti erillisen näyttelyn Pohjolan Sanomien aulassa. Ihailin silloin ja ihailen edelleen sitä rytmistä varmuutta, jolla Kuula rakentaa vaivattoman ja spontaanin näköiset akvarellinsa. Työt ovat siistejä ja sopivat vaikka kodin seinäkoristeiksi, mutta niistä löytyy myös syvyyttä ja jäntevyyttä, joka paljastaa todellisen taiteilijan töiden takana.

Nonfiguratiivisen, ei-esittävän taiteen rinnalla Jorma Kuulan tuotannossa on koko ajan kulkenut figuratiivinen, esittävä. Tässä näyttelyssä vuodesta 1992lähtien päällimmäisenä linjana on kylmä kauhu, eron tunnot, yksinäisyyden syvyys ja helvetillinen ahdistus.

Helvetti-teoksessa orjantappuroihin kietoutuneet olennot kamppailevat kiirastulen syövereissä. Valvojaisissa päätön kelmeä ruumis saa taustakseen luurankokasvoisia viikatemiehiä, jotka pitävät peijaisiaan ruumiin äärellä. Hurjia ekspressiivisiä naiskuvia löytyy suurikokoisista maalauksista Kesäyö, Nainen ja Alkusynti, joista varsinkin ensimmäinen syöpyi mieleeni maalauksellisen voimansa vuoksi.