maanantai 29. helmikuuta 2016

Joet palaavat lähteilleen I

I
Sanat alkavat kerääntyä leiriin,
pihakoivun lehdet putoavat
yksitellen.
Sinä olet tuuli,
puhallat korvaan,
hipaiset ihollasi poskeani:

“On lähdettävä,
lähdettävä matkalle,
joka on tanssi.”


Ja minä näen unta
rajattomasta vapaudesta.
Unessa sinä näytät minulle tien
kivisen portin kautta
pohjoiseen,
ainoaan ilmansuuntaan.


Tie vie läpi unen
ja uni läpi elämän.
Sinä tulet alasti minuun, arasti,
sinun äänesi:

“Maagi nukkuu runoilijan silmässä.”

Sinä nukut minun uneni sisällä,
heräät, otat minua kädestä.
Minä pakkaan rinkkani ja olen valmis.


Sinä pelastit minut pimeydeltä
ja humalalta
maailmassa, kaupungissa,
joka muuttui ääriviivoiltaan niin epäselväksi,
että en enää osannut mihinkään kotiin.

Peurasilmäinen tyttö.
Sinä katsoit minua silmilläsi.
Sanoit että maagi nukkuu.

Ennen kuin yö laskeutui päällemme
minä saattelin sinut junaan ja uneen,
hyppäsin kun asema jo liukui ohi,
viimeisenä, ja olimme matkalla,
joka alkoi unesta ja jatkuu unen läpi.


Juna jatkoi asemien ohi.
Sinä nukkumassa minun unessani,
ja unen sisällä toinen uni.

Kerroit,
miten sähkövirta kulki lävitsesi,
etkä sillä hetkellä
ennättänyt pelätä edes kuolemaa.
Minä en osannut pelätä tulevaa:
miljoonat voltit kulkivat
lävitsemme, mutta unessa
lähteminen ei tehnyt kipeää.

Ja juna ohitti pohjoisia jokia, koskipaikkoja,
joissa generaattorit valvovat läpi yön.


Joki virtaa kymmenen voimalan läpi,
rannat vetävät jäähileeseen.
On aika syksyn ja talven välissä.
Rannalla maatuu soukka vene,
ei soudeta enää, ei uistella,
lohi on kuollut,
rannalla lahoavat veneen luut.

Kylmä tunkee luiden läpi.
Etäällä taivaalla tähtiä.
Kuluu öitä, päiviä.
Generaattorit eivät nuku,
vesi ei laula.

Soutajan talo on tyhjä,
mieli matkannut muualle.

Tätä maisemaa en saa mielestäni.

1 kommentti: