perjantai 4. joulukuuta 2015

Olen vieras sattumalta

 

Toivo Laakso: Olen vieras satttumalta
valitut runot 1966-1986
103 s. Otava 1985

I



En tiedä mistä ovenkulmasta pääsisin tähän kirjaan sisälle. Ryhdyin aktiivisesti lukemaan kotimaista lyriikkaa 70-luvun puolivälissä. Niiden runoilijoiden joukko joista pidin ja jotka ovat kuolleet on pitkä. Pentti Saarikoski, Eeva-Liisa Manner, Leif Färding, Arto Melleri, Bo Carpelan... Paljon on kuollut myös runoilijoita jotka eivät ole olleet minulle niin tärkeitä. Haloo, vuodesta 1975 on sentään 40 vuotta aikaa.



Toivo Laakso aloitti kirjailijanuransa vuonna 1966 kirjallaan Epäkiitolliset näyt. Olin tuolloin 9-vuotias enkä lukenut runoutta. Myöhemmin kuitenkin erinäisistä divareista kulkeutui kotiini tämä kirja ja sen ohella Maan reunalla (1972), Tapahtukoon sade, huuhtokoon ikävä (1981) sekä tämä tänään kirjahyllystäni vastaan hyökännyt kirja Olen vieras sattumalta (1985). Olen vieras sattumalta sisältää valitut runot Toivo Laakson ensimmäisen 20 vuoden runoilijatuotannosta, kuudesta ensimmäisestä runoteoksesta.



Siinä mielessähän kyse ei ole Valituista runoista, että Toivo Laakso on julkaissut kaikkiaan parikymmentä kirjaa ja kirjoittaa aktiivisesti edelleen. Hän voi ensi vuonna järjestää merkkitapahtuman 60-vuotisesta runotuotannostaan. Mutta jo 70-luvulla minua koskettivat hänen ensimmäiset kokoelmansa.



”Yö tulee, uni ei.

Varjot läikkyvät huoneessa.

Läpi hampaitten sokerin,

katonrajasta,

pimeys kaatuu suuhun kuin musta kahvi.”



(Maan reunalla, 1972)



II



Toivo Laakso ei ole mikään luontorunoilija, mutta eniten minuun osuvat hänen runoudessaan tarkat luontokuvat ja lauseet jotka ovat täsmällisiä ja tosia, vaikka Laaksoa on kehuttu surrealistiksikin. Ikävä taipumukseni on etsiä runosta olennaista, silvon kirveellä runoista esiin virkkeitä:



”Mielessä muistot,

kuin nokkosten kosketus.”



(Epäkiitolliset näyt, 1966)



Omintakeinen runoilija Laakso on tuotantonsa alusta lähtien yhtä kaikki. Hän puhuu omalla äänellään. Pakko sanoa myös että kaikesta hänen kirjoittamastaan en pidä. Mielestäni henkilöhistorialliset tapahtumat eivät kuulu runouteen, runo on kuva ja tarkka lause (Vaikka runojen sisällä kipinöi täällä ja siellä.)



Mutta siitä runouden tarkkuudesta, osuvuudesta ja merkityksestä Toivo Laakson kokoelmassa ovat loistavana esimerkkinä Parnassossa alunperin ilmestyneet Olen vieras sattumalta (1985) osaston proosarunot.



”Käyn soraksi ja käperryn kirjavan kiven ympärille...”



(Olen vieras sattumalta, 1986)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti