Välikylä 22.8.
Aamukahvin jälkeen menin pihaan
ihmettelemään aamun tapahtumista. Perhosia pihalla lentelee paljon.
Näin isoista perhosista sekä amiraalin että neitoperhosen, jotka
molemmat ovat ”muuttoperhosia”, lentävät jopa Etelä-Euroopasta
suomeen loppukesästä Suomenlahden uhkarohkeasti ylittäen.
Kaaliperhosia pihassa oli myös. Ja noita ruskeita joiden nimeä en
tiedä. Vihreä ukonkorento lensi ohi lasisin siivin nurmenpintaa
pitkin.
Aloin suunnitella pihaan uutta
kaivonkantta. Edellisen tein parikymmentä vuotta sitten. Hyvin se on
toiminut, mutta on nyt niin läpimätä, että jäniskin putoaisi
kannen läpi kaivoon. Mietin osaisinko vielä tehdä kaivonkannen,
epäilin vahvasti ja lunttasin vanhasta mallia, miten tuo
neliönmuotoinen reikä saadaan tehtyä keskelle? Askartelin aikani
ja sain laudat suurinpiirtein taiteelliseen mittaan.
Välillä grillasimme pihassa
päivällisen. Sen jälkeen jatkoin verkkaiseen tahtiin kaivonkannen
askartelua. Käpytikka ei pitänyt uudesta naapurista vaan rääkyi
minulle vihaisesti lähimetsässä.
Kyllästyin tilapäisesti ja lähdin
iltapäivällä mustikkaan, keräsin 1,5 litraa. Mustikoita oli
määrättömästi silmänkantamattomiin. Parvi paarmoja pörisi
ympärillä, mutta jostain syystä ne eivät olleet ruokailutuulella.
Tikka täälläkin kolosi lahopuuta aivan lähellä. Muut linnut
tuntuivat vaikenevan helteessä.
Tulin takaisin torpalle ja tein
kaivonkannen valmiiksi. Siinä riitti puuhaa laiskahkolle
runoilijalle iltaan asti, niin että aurinko oli jo putoamassa kohti
horisonttia kun kansi vihdoin oli paikallaan.
Kuulin hanhiparven kaakattavan
muuttolennolla etelää kohti, mutta en saanut lintuja näkyviin.
Mietin mikä hanhi kaakattaa, ei ainakaan metsähanhi. Kävin vielä
illallisen jälkeen kävelyllä. Laskeva aurinko värjäsi horsmaisen
hakkuuaukean hehkuvan punaiseksi. Yritin ottaa muutaman valokuvan,
mutta ne olivat vain valjuja aavistuksia todellisesta näkymästä.
Äiti oli lämmittänyt illalla huoneen
raukaisevan lämpimäksi. Nyt alkaa jälleen yösumu nousta
hakkuuaukealta maantietä ja torpanpihaa kohti, mutta kaikki
tarpeellinen on tältä päivältä valmis.
Kävin vielä pihassa tekemässä
aamuksi sytykkeet. Punarinta siritteli oudosti. Se ei ollut
kutsuääntä eikä laulua. Aivan kuin se olisi jutellut jonkun
kaverin kanssa. Tuollaista en ole punarinnan nokasta ennen
kuullutkaan. Sepelkyyhky jaksaa huhuilla vielä iltaisin, vaikka
poikaset ovat jo pesästä lähteneet ja metsästyskausi alkanut.
Onneksi iltaisin pihaan ei ole kuulunut vielä ainoatakaan laukausta.
Sain päivän valmiiksi.
Nämä vähäiset tapahtumat mökillä
tyynnyttävät mielen.
Tein kaivonkannen,
keräsin mustikoita,
kuuntelin lintuja
ja katselin perhosia.
Muuta ei täydelliseen päivään
tarvitse.
Luen kuitenkin vielä vähän matkaa
Antti Tuurin Alkemistit II:n taivaallisia häitä. Illalla kuulin
päivän järkyttävimmän uutisen. Ikkeläjärvellä metsästäjät
ampuvat sorsia huvikseen viitsimättä edes tehdä riistasta ruokaa.
Eikähän juuri jostain tavista, pyystä tai kyyhkysestä juuri
broilerinkoipea enempää ruokaa saakaan.
Kello 23 uutisten jälkeen menen ulos
katsomaan yön ensimmäisiä hetkiä.
On vaikea ajatella, että on kesäaika
ja yön pimein hetki vasta
kahden tunnin kuluttua.
Ja kaikki aurinkokellot ovat tunnin
väärässä.
Jupiter loistaa kirkkaimpana läntisellä
taivaalla,
suoraan hakkuuaukealle pystyyn jätetyn
EU-hongan yläpuolella.
Sumu verhoilee harsoon hakkuuaukean;
voin melkein nähdä sen tanssivan.
Löydän taivaalta Otavan ja
Pohjantähden ja näen että torppa tässä tien mutkassa sittenkin
on rakennettu pohjois-etelä- ja itä-länsi-suuntaan, niin kuin
talot entisaikaan aina on rakennettu. Olen vain kuvitellut pohjoisen
hieman toisaalle, koska tie kokonaisuudessaan vie itäkoilliseen.
Piirrän mielessäni tähtikarttaa.
Altassa kivikautiset ihmiset
olivat piirtäneet sen niin,
että Otavan tähdet
olivat sammakoiden näköisiä
taivaalla lentäviä ihmisiä.
Juon lasin viiniä loppuun
ja menen maate.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti