torstai 12. helmikuuta 2015

kirjallisuuden kustantamisesta

Suomessa on läpi muistamani historian ajan ollut viisi merkittävää kirjallista kustantamoa: WSOY, Otava, Tammi, Gummerus ja Weilin & Göös.

Mikä heille on yhteistä? Se että he tuottavat voittoa tuottavia kirjoja. Mitkä kirjat sitten tuottavat voittoa? Oppikirjat joita uusitaan joka vuoai. Suomessa julkaistaan asukaslukuun suhteessa lähes maailman eniten kirjallisuutta, koulukirjallisuutta jota opettajat kesälomillaan kirjoittavat ja joiden menekki on varma ja opetushallitus hyväksyy.

Lisäksi tuotetaan myös kaunokirjallisuutta, jonka kaksi myyntipiikkiä ovat isänpäivä ja joulu. Isänpäiväksi myydään sotakirjallisuutta ja jouluksi finlandiapalkintoehdokaslistalla olleita tai jotain muuta.

Miten me runoilijat mahdumme tähän kustantamojen saumaan? Näennäisyyden vuoksi, koska kustantamot haluavat toimia laaja-alaisesti, myös meitä julkaistaan. Olen kuullut kuitenkin esimerkiksi Kari Hotakaiselta kustantamon mielipiteen että viimeistään kolmen runokokoelman jälkeen olisi syytä siirtyä proosaaan. Jari Tervolla lienee vähän sama historia.

Muistan erään synkän vuoden 1990-luvulta, jolloin nämä viisi suurinta kustantamoamme julkaisivat yhteensä neljä uutta esikoisrunokokoelmaa. Runouden ystävänä olin melko järkyttynyt.

70-luvulla hippiliikkeen aikaan pyrittiin hetken ajan oma- ja pienkustantamiseen. Ne katosiivat valtavirran tuulessa. 1990-2000-luvulla uudet oma- ja pienkustantamot ovat kuitenkin tehneet aiheellisen rynnäkön. Nykyään Suomessa julkaistaan jälleen muutakin kuin kaupallisesti laskelmoitua paskaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti