Ari Kutila, Mustapukuinen mies ja Kulttuuri-Kemi

Ari Kutila: Mustapukuinen mies
toimittanut Ilpo Koskela
96 s.
Arktinen Banaani 2012

Kirjastossa käydessäni törmäsin mustapukuiseen mieheen. Kyseessä ei ollut kuka tahansa mustapukuinen henkilö vaan nimenomaisesti Ari Kutilan (1961-2010) Mustapukuinen mies, joka oli näyttävästi esillä sarjakuvahyllyssä, ja jonka Arktinen Banaani julkaisi vuonna 2012. Kovakantisen kirjan on toimittanut Kutilan ystävä, sarjakuvataiteilija Ilpo Koskela.

Nostan sinkkiämpäriäni Arktiselle Banaanille tämän kulttuuriteon johdosta. Valitettavasti tämä menestys ei enää Ari Kutilaa tavoittanut, kuten alun vuosiluvuista voi päätellä. Kirja ilmestyi vasta kaksi vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Kutila ei ehtinyt koskaan täyttää 50 vuotta eikä nähdä mustapukuista miestä kovissa kauluksissa.

Asuin Kemissä vuosina 1991-2001 ja jo alkumetreillä paikallisessa kulttuuriravintola Montussa (jonka oikeaa nimeä Kultakuru harva muistaa) jouduin tekemisiin mielenkiintoisen kemiläisen sarjakuvakolmikon kanssa, johon sisältyi originelli kulttuurisihteeri, sarjakuvaneuvos Heikki Porkola, maailmantuskaa poteva sarjakuvakäsikirjoittaja, sittemmin sarjakuvaneuvos Keijo Ahlqvist ja sarjakuvaneuvokseksi koskaan ehtimätön sarjakuvataiteilija Ari Kutila. He olivat legendaarisen kemiläisen sarjakuvakulttuurin megaliitteja. Mutta heidänkin takanaan oli jotain: Kemin (silloisen) kulttuurikaupungin historia ja Aku Ankka.

Tapahtui nimittäin punaisessa Kemissä vuonna 1974, että kaupunginhallitus kieltäytyi tilaamasta lastenneuvolaan Aku Ankkaa sen poliittisuuden (oikeistolaisuuden) vuoksi. Kulovalkeana maailmalle levisi Sri Lankaa ja viimeistä eskimoiden iglua myöten uutinen siitä, miten Kemissä sensuroidaan Aku Ankkaa, koska Aku kumppaneineen esiintyy sarjakuvassa ilman housuja (tämä juttu oli kuitenkin kotoisin Espoosta) ja Roope Ankka tuputtaa pikkulapsille kapitalistista propagandaa.

Kulttuuriväen vastaisku oli välitön. Aku Ankan sensuroinnin vääjäämättömänä seurauksena oli, että Kemistä alkoi kehittyä sarjakuvakaupunki. Kemin sarjakuvapäivät saivat alkunsa kesällä 1981. Monttuun hankittiin valopöytä, jolle sittemmin hauskaa kontrastia loi kulttuuriravintolaan palkattu topless-tarjoilija. Montusta tuli aiemman oleskeluhuoneen sijaan sarjakuvataiteilijoiden Ahlqvist ja Kutila työhuone, jonne kulttuurisihteeri Porkola kiiruhti suoraan töistä monesti ruokatunnillakin.

Ja sarjakuvataidetta syntyi oluttuoppien lomassa niin ahkerasti, että välillä pääpukareille Kutilalle ja Ahlqvistille suunniteltiin kapakkaan jo hissillä toimivaa sohvat, jotka valomerkin jälkeen nostettaisiin kattoon nukkumista varten ja aamulla ravintolan avaamisen jälkeen laskettaisiin takaisin alas valopöydän ääreen.

II

Kun itse muutin Kemiin kaikki tämä tapahtunut oli jo tapahtunutta lukuunottamatta topless-tarjoilijaa joka rekrytoitiin ravintolaan vasta 90-luvun puolivälissä ja hissillä toimivaa sohvaa, jonka innovoin itse kolmikkoon paremmin tutustuttuani. (Mainittakoon että jutun aiheena olevan Ari Kutilan vaimo ei pitänyt ideastani lainkaan).

Comsi comsa. Vuonna 1991 kun itse muutin Kemiin lähes kaikki tapahtumisen arvoinen kemiläisessä ja suomalaisessa sarjakuvataiteessa oli jo tapahtunut. Ahlqvist, Kutila ja Porkola olivat jo ikonisoituneet suomalaisen sarjakuvamaailman kiintotähtien joukkoon. 

Jos Kemiä sarjakuvakaupunkina vertaisi muinaiseen Rooman valtakuntaan, niin sen loiston ja suuruuden ajat oli jo ohitettu ja oli alkamassa hitaan rappeutumisen aikakausi. 

Housuton Aku Ankka oli kuitattu, hyötysarjakuva keksitty ja sarjakuvapäivät alkoi potea orastavaa anemiaa yleisömäärien suhteen, vaikka tapahtuman ohjelmisto koko ajan säilyi korkeatasoisena. Mutta suuret keksinnöt oli pääosin jo tehty.

Toki joitakin piristysruiskeitakin leimahti taivaalle pyrstötähden tavoin aika ajoin. Ahlqvistin otalta putoili krapulaisia hikikarpaloita kun hän murehti maailman menoa ja innovoi. Porkola linnoittautui sarjakuvakonttoriin, joka muutaman tyhjän viinipullon viitekehyksessä toimi aktiivisemmin kuin konsanaan koko muu kulttuuritoimi yhteensä. Kutila pani haisemaan ja toteuttti.

Kaupungin tiedotuslehti Sortteerista Kutila, Ahlqvist ja Hannu Sainio (myöh. Simeoni Hellman)  olivat vallanneet sivun kunnalliselämää kommentoivalle sarjakuvalle. Jo vuonna 1988 oli ilmestynyt Kutilan ja Ahlqvistin kulttiteos "Piirrä sarjakuvaa", Suomen ensimmäinen (ja edelleen paras) sarjakuvapiirtämisen oppikirja.

Tämän jälkeen Kemiin liittyvät sarjakuvataiteilijat (Kutilan ja Ahlqvistin lisäksi Hannu Sainio ja oululainen Ilpo Koskela) orientoituivat entistä vahvemmin hyötysarjakuvan alueelle. Sen huipentumana ilmestyi vuonna 1992 Kutilan, Sainion ja Koskelan Sarjakuvakeittokirja. Muuta hyötysarjakuvaa edustivat Kemin aluetta kansainvälisesti esittelevä albumi "Kemi, perhaps?" (1990) sekä "Maailman kirjat sekaisin – kirjastonkäyttöopas 1991".

Vuonna 1993 Kemi nousi taas uutisotsikoihin valtakunnallisesti, kun Kemin kaupungin kunnalliskertomus ilmestyi sarjakuvana "Jyviä ja papanoita" (1993). Kunnalliskertomuksen päähenkilönä oli muistaakseni Kemin kunnallisbyrokratian rattaisiin eksynyt jänis (tosiasiass kyse oli kaneista ja Kaniinilan tasavallasta). 

Sitä seurasi sarjakuvan muotoon tehty Kemi-Tornio alueen kehittämisstrategiaopas Alkaa valjeta 1995. Ja Aku Ankan uudelleentuleminen nähtiin 10 vuotta suuren ankka-polemiikinn jälkeen, kun Kemin taidemuseo täyttyi Carl Barksin Aku Ankka-originaaleista ja Kaj Stenvallin ankka-maalauksista.

Sivulauseena on mainittava, että Kemin sarjakuvataiteen kolmesta muskettisoturista Porkola, Ahlqvist, Kutila kukaan ei ole alkuperäinen kemiläinen. Porkola oli muuttanut Kemiin kulttuurisihteeriksi 70-luvun alkupuolella, Ahlqvist rantautui Kemiin kulttuurisivariksi 1984 ja Kutila joukon hännillä 1987.

III

Ari Kutila oli jo ennen Kemiin muuttoaan luonut mittavan uran sarjakuvataiteilijana. Kutila oli suorittanut taideopintonsa Kankaanpään taidekoulun grafiikan linjalla, mutta sielunsa Kutila myi grafiikan paholaisen sijaan sarjakuvan pirulle. 

Kutilan ensimmäinen sarjakuva Ynjevi Koff ilmestyi Aamulehdessä vuuonna 1980. Kutila oli mukana perustamassa Tampereen sarjakuvaseuraa ja toimi Sarjari-lehden ensimmäisenä päätoimittajana 1981-1982.

Leivän syrjään Kutila pääsi kiinni Urpo Lahtisen mediaimperiumissa. Kutila taittoi Lahtisen kustantamia lehtiä ja piirsi niihin sarjakuvia, joista mainittakoon Iso-Kalleen ”terapeuttisessa hengessä” piirretty pornosarjakuva Hulkkosen villin lännen seikkailut. 

1980-luvun puolivälissä ortodoksinen Kutila oli ehtinyt perustaa perheen ja siirtynyt Pahkasian eli Sakkaväen graafikoksi. Hän piirsi Sakkaväkeen kansia muutaman muun pilapiirtäjän kanssa ja eräässä lukijaäänestyksessä Sakkaväen kaikkien aikojen parhaaksi kansikuvaksi valittiin Kutilan piirtämä omaa persettään nuoleva mies.

Kutilan sarjakuvallisena pääteoksena voidaan kuitenkin pitää Mustapukuista miestä, sanatonta sarjakuvaa, joka syntyi vuonna 1983. Sarja taitaa olla Suomen kansainvälisesti levinneimpiä sarjakuvia. Sarjaa julkaistiin aluksi Hymy-lehdessä, sittemmin strippeinä Helsingin Sanomissa, Dagend Nyheterissä ja Polarnaja Pravdassa. Sopimus Polarnaja Pravdan kanssa syntyi Kemin sarjakuvakeskuksen Murmanskin matkalla 1990 (Kemin 9 1/2 sarjakuvapäivillä Murmanskissa). Kutila sai sarjansa julkaisuoikeudesta 30 ruplaa ja kaupan järjesti ”agentti” 70.

Myöhemmin kuulin Kutilalta itseltään että hyvin lähellä oli, että Mustapukuinen mies olisi ilmestynyt myös valtakunnallisessa Pravdassa. Sanattomassa sarjakuvassahan ei ole käännösvaikeuksia. Pravda olisi merkinnyt Mustapukuiselle miehelle noin 60 miljoonan kappaleen levikkiä ja tällä kertaa myös kohtuullisia tekijänpalkkioita. 

Neuvottelut olivat jo loppusuoralla, mutta tässä kävi, kuten taiteilijoille harmittavan usein ja kohtalonomaisesti tahtoo käydä. Neuvostoliitto sattui hajoamaan ja Pravdan sarjakuvasopimus vedettiin vesssanpöntöstä viemäriin.

Joka tapauksessa Ari Kutila on yksi harvoja suomalaisia sarjakuvapiirtäjiä, joka on elättänyt itsensä ja kolmilapsisen perheensä sarjakuvilla, lehtikuvituksilla ja pilapiirroksilla koko uransa ajan, kaikkiaan 30 vuotta.

IV

Minä tutustuin siis kemiläiseen sarjakuvakoplaan lähes välittömästi muutettuani Kemiin 1991. Tutustuminen tapahtui tietenkin ravintola Montussa, jonne silloinen lyhytaikainen naisystäväni vei minut tapaamaan Kemin kulttuurikermaa. 

Tutustumisretki muistutti hieman jotakin kauhuelokuvaa. Synkät portaat laskeutuivat alas kuin Manalaan, kapakka oli hämyisen hämärä ja sen nurkkaloosissa valtavan tupakansavupilvet sisältä perimmäisestä loosista alkoi vähitellen erottua kalmaisia hahmoja sekä kuuluisa valopöytä. Pöydässä istuivat tietenkin Kemin kulttuurilegendat Heikki Porkola, Ari Kutila ja Keijo Ahlqvist, jotka melko epäluuloisesti suhtautuivat pöytään änkeävään outoon runoilijaan.

No, naisystäväni teki melko nopeasti oikeat johtopäätökset ja häipyi, ensin Montusta ja sittemmin elämästäni, mutta minä ankkuroiduin kapakkaan ja tähän retkueeseen jonka kanssa keskinäiseen vittuiluun perustuva hieman omalaatuinen ystävyyssuhde kesti sitten tunkkaisen läheisenä seuraavat kymmenen vuotta ja etäisemmin edelleen vielä Kemistä henkiseen maanpakoon 2001 tapahtuneen lähtöni jälkeen (No Ahlqvist oli jo ennen minua ottanut hatkat sarjakuvaopettajaksi Limingan taidekouluun) erityisesti Ahlqvistin ja Kutilan kanssa.

Vakiokalustoa kulttuuripöydässä oli enemmänkin. Kemin kulttuurielämä Montussa vilkastui välittömästi kaupungintalon kellon näyttäessä 16, jolloin kaupungintalolta lähti virtaamaan alamäkeen Monttua kohti joukko kaupungin johtavia byrokraatteja kulttuurisihteeri Porkolan, vesipäällikkö Seppäsen, museoamanuenssi Silvennoisen ja palopäällikkö Venäläisen johdolla.

Muuta kantahenkilökuntaa oli hyötysarjakuvia yhdessä Kutilan ja Ahlqvistin kanssa käsikirjoittajana tehnyt Hannu Sainio, harrastajateatteriohjaaja Reija Lehtola, tietenkin minä ja ja usein paikalla piipahti virkamiehiä kotiin etsiviä puolisoitakin. (Älkää nyt suuttuko ne jotka jäivät mainitsematta, nämä tässä tulivat ensimmäisenä mieleen.)

Montun seinät oli tapetoitu sarjakuvasuurennoksilla. Ajalta jolloin ravintolassa piti oluen ostamisen yhteydessä tilata myös jotain ruokaa oli valopöydän takana muistaakseni Kutilan ja hänen suonenjokelaisen ystävänsä sarjakuvataiteilija Jope Pitkäsen yhdessä ideoima lakanankokoinen piirros, jossa krapulainen Kutila suorittaa tarjoilijalle ateriatilauksen: ”Tuoppi olutta, lautasellinen Lapin Kultaa ja lusikka.”