Pieni kylävaellus 21.7.
I
Lähdin vaellukselle. Laitoin saappaat
jalkaan ja lähdin. Selässä reppu ja repussa pullonpohjallinen
kivennäisvettä. Kassissa runovihko ja kynä. Lantsin maantietä
pitkin metsän laitaan. Asvaltti kosketti jalkapohjia. Jalassa ei ole
ollut saappaita pitkään aikaan eikä ne ole parhaat mahdolliset
jalkineet + 27 asteessa, kun ne on sen verran isot että sukkien
lisäksi jalassa pitää olla villasukat. Mutta tuossa metsänlaidassa
on soinen metsätienura, josta on vaikea päästä yli ilman
kumisaappaita. Menin siitä ja pääsin polun alkuun. Metsä oli
hiljainen ja valtatien äänet häiritsivät tänne.
Kuljin polkua pitkin raskaasti
eteenpäin. Polun reunoilta löysin kolme hillaa, täysin raakileita,
söin niistä yhden. Se maistui hyvältä itse poimittuna. Myöhemmin
kotona luin Wikipediasta, että hilla kuolee kun suo ojitetaan.
Täällä koko pitäjä on ojitettu viimeistä neliösenttimetriä
myöten pelloiksi tai soisiksi puupelloiksi, joissa kasvaa ruotuun
istutettua mäntyä ja kenttäkerros on suopursua joka on
tukahduttanut kaiken muun kasvillisuuden. Rämeitä halkovat muutaman
kymmenen metrin välein parin metrin syvyiset suo-ojat, joista on
mahdoton päästä yli. Polku on ainoa, jota pitkin pääsee
kulkemaan. Hillanlehtiä löytyy vain metsäojien ja polun varresta.
Marjoja siis vain nämä kolme.
Pääsen istutusmetsän yli ja tulen
pienelle kallioiselle saarekkeelle, jossa avautuu luonnonmetsää,
lahoja lehtipuitakin. Toisella sivulla peltoaukea. Lähden kiertämään
saareketta tuttua reittiä riihenraunioille päin. Tuolla oli
keväällä käpytikan pesä, jossa poikaset huutelivat: ruokaa,
ruokaa! Yhytän metsäkirvispoikueen, emot vielä ruokkimassa
poikasiaan. Suomen yleisimpiä lintuja jonka hauska laululento ja
kaunis viserrys keväisin virkistävät mieltä, kun sitä
huhtikuussa alkaa nähdä ja kuulla. Katselen kirvisiä melko läheltä
aikani, kunnes linnut lähtevät. Olisin halunnut nähdä paremmin,
mutta unohdin että kannan kiikareita kaulassani.
Tulin riihelle. Ensimmäinen
levähdyspaikka. Istuin kiveä ja tankkasin kivennäisvettä.
Istumapaikkaan näkyi kaksikin rastaanpesää, toinen katajanäreessä,
toinen lehtipuun haarukassa. Menin katsomaan toista pesää lähemmin.
Luultavasti punakylkirastaan pesä, varsin taitavasti muotoinen
malja, jonka oksainen ulkoreuna on taitavan pesänrakentajan
vaatimattomuutta, viimevuotinen. Kirjasta Eläinten arkkitehtuuri
saan tietää, että esimerkiksi laulurastas reunustaa pesäkuoppaansa
lahoavilla puukuiduilla ja saa aikaan eräänlaista selluloosaa, joka
kovettuu pahvimaiseksi aineeksi.
II
Jatkan matkaani eteenpäin. Tästä
menee kulku-ura viljapeltojen halki. Vasemmalla sivulla kasvaa
kauraa, oikealla ruista. Tulen metsän laitaan ja siitä metsän
sisään. Täällä menee varsinainen kuntopolku tai hiihtoladun
pohja, josta etäältä näkyy maamerkkinä puinen ulkohuussi. Vaikka
olen kulkenut tätä kautta jo pariin kertaan, huomaan vasta nyt
huussin funktion. Ylempänä pienellä mäellä on nuotiopaikka ja
katos levähdyspaikkana, katoksessa ”pirtinpöytä” ja
istumapenkit. Vaikka olen kulkenut läheltä ohi, en ole huomannut
nuotiopaikkaa aiemmin. Pysähdyn sinne koska mihinkään ei ole
kiire. Minulla on vain aikaa tänään.
Nuotiopaikalla on käynyt muitakin.
Tyhjiä pantillisia oluttölkkejä löytyy kahdeksan. Katoksesta
avaamaton makkarapaketti. Viikonlopun jälkiä. Muovilusikoita ja
veitsiä viskottu sinne tänne, jokin kuivikepaketti, metalliroskaa
kaikenlaista. Joku tohelo on tarvinnut askillisen tikkuja tulen
sytyttämiseen. Roskis on neljän metrin päässä. Päätän liittyä
”kerää roska päivässä” -ryhmään ja kerään saman tien
ennakkoon muutaman viikon roskat. Päätän viedä tyhjät kauppaan
ja otan makkarapaketin evääksi. Viimeinen myyntipäivä 8.8. eikä
aurinkokaan ole ehtinyt pilata niitä kun ovat katoksen suojassa.
Istun siinä nuotiopaikan ääressä tovin, mutten viitsi sytyttää
tulta.
Kuuntelen metsän ääniä. Polttelen
tupakkia. Annan ajatusten ajelehtia sinne tänne.
III
Jatkan matkaa nevapolkua toista kautta
kuin tavallisesti. Löydän jopa pikkuruisen mäen ja mäen rinteestä
kesän ensimmäisen kangashaperon. Jätän sen kasvamaan. Tulen
kahdelle pitkälle kulkusuoralle. Leveän polun pohja puuhaketta,
hieman epämukavaa kävellä. Polun varrella lisää lakan
raakileita. Syön niistä kaksi. Ei makeaa mahan täydeltä. Aurinko
räköttää pilvettömältä taivaalta päin pläsiä.
Ei mitään mainittavaa. Näitä
suopursumetsiä joka suuntaan. Tulen polun päähän ja polulta pois.
Lähden kapeaa polkua ojan vartta tietämättä minne polku johtaa.
Parvi räkättejä räpistelee pusikosta lentoon. Muuten metsä on
edelleen hiljainen kuin hauta. Tulen jonkinlaiselle kunnan
varastokopille ja polku päättyy. Alkaa niitty jonka sivua kuljen
metsänreunaa pitkin eteenpäin.
En tarkkaan tiedä missä olen ja tulen
jonkin talon takapihalle. Pitää mennä pihan poikki, muuten tästä
ei takaisin palaamatta pääse ulos. Oven suussa seisoo mies ja
katselee aurinkolasien takaa pitkään. Rohkaisen mieleni ja puhun
paikalliselle: ”Anteeksi, tulin tänne vahingossa, kun en tiedä
miten tuolta metsästä pääsee pois.” Olen kuulevinani vastauksen
tapaisen: ”mööööh”.
IV
Olen kylätiellä, tai sen reunassa
tutulla kävely- ja pyörätiellä. Kerään keskeltä risteystä
mukaan vielä tyhjän juomatölkin. Tästä löysin joskus aiemmin
kuolleen leppälinnun, mutta myöhemmin näin parven eläviäkin
pihapuissa. Pidän leppälinnuista. Minulla oli Seinäjoella yksi
pari pihassa monena vuotena. Ne pesivät kylläkin jossain kauempana,
mutta viihtyivät pihamaallamme.
Tulen kaupalle, ladon tyhjät tölkit
automaattiin, 1,35 euroa. Ostan parin päivän ostokset reppuuni.
Tekisi mieli uimaan, mutta olen hukannut muutossa uimahousut. En
lopulta mene koko Kaukolanrantaan istumaan tällä kertaa, van käyn
kirjastossa katsomassa onko siellä vielä kirjoja euron kasillinen.
On. Minuun iskee rohmukuoriainen. Ladon kassiin 24 kirjaa, joukossa
puolet runokirjalaatikosta.
Runolöytöjä Aila Meriluodon
talvikaupunki, Paavo Haavikon viisi pientä draamallista tekstiä -
jaa siinä onkin näytelmiä, mutta luen mielelläni näytelmiä kun
ne saa kuvitella itse näyttämölle – ja Gösta Ågrenin Tääl,
Finlandia-palkittu, josta en aikanaan pitänyt kun luin sen,
ajattelin siksi lukea uudestaan. Harmi että Heikki Hemmingin Kiiltomadon testamenttikin oli joutunut poistoon, vaikka hän on melkein paikallinen kirjailija. Pakkaan kirjaostoskassin kirjat
uudelleen reppuun ja kasseihini ja lähden kotia kohti.
V
Kotimatkalla saan maksaa ahneudestani,
en onneksi rahalla. Kirjayt on huonosti repussa, reppu painaa ja
hiertää selkää kuin Hetta-Pallas vaelluksella konsanaan. Pysähdyn
ensimmäiseen siimekseen tauolle. Täällä oli keväällä
varpushaukan reviiri, mutta luulen että psä jäi tekemättä tänne,
tai mistä minä tiedän. Mietin kun polttelen tupakkia. Yritän olla
sytyttämättä nurmikkopaloa tumpilla.
Jatkan edelleen kolmen kilometrin
taivalta kotiin, joudun pysähtymään kahdesti tai kolmasti
lepotauolle. Kuumalla asvaltilla mustat kumisaappaat on entistä
huonompi jalkine. Asvaltti sattuu jalkoihin. Varpaanvälit hikoavat
pieniä järviä saappaisiin. Varisten ja rastaiden lisäksi ei
oikeastaan mitään lintuelämää. Kai nekin pitävät siestaa
jossain varjossa tämmöisenä päivänä.
Tulen kotiin. Tarkastan saaliin. Laitan
sapuskat jääkaappiin ja pakastimeen. Kaikkia kirja-aarteita en
viitsi vielä käydä läpi. Olennoidun loppupäivään tietokoneen
ääressä.
Kirjoitusvihko on pysynyt tyhjänä:
Ei runoakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti