tiistai 29. heinäkuuta 2014

Pöytälaatikon runot XII – Kymmenennnet kymmenen runoa




XCII

Valokuva on ajalta
ennen camera obscuran keksimistä
se on väärennös runoilijasta
kiveä vasten veistämässä kaislahuilua
soimaan huiluisella äänellä.

Meren ranta on vino.
Vesi valuu pitkin paperia,
jossa kiinnitettä on liian vähän,
hopeakromidi valuu viemäriin.

Valokuvaaja tekee kuviaan,
väärentää itsensä merenrannan runoilijaksi,
tuulihuilun soittajaksi.
Mutta ranta on ollut jo ennen häntä.

Hän valehtelee kuin joukahainen,
tekee kuviaan,
näyttelystä tulee menestys.
Hän kiinnittää kuvat seinälleen
ja käskee ystäviensä kehua niitä.


XCIII

Miten se metsän vaikerrus kuuluisi
huoneeseen sulkeutuneena iltana
kun en saa luetuksi, kirjoitetuksi
enkä puhutuksi
mikä minun on
keskuslämmitys kohisee putkissa
että ulkona on kylmä
minä poltan tupakkaa ketjussa
ei minusta oikeastaan enää ole
muuta kuin tupakan savu
ja silloin sinä ehkä tulet
avaat housuista vetoketjun
ja pujahdat käsi
housujen sisään pitämään kyyhkysen munia
hautomaan linnunpoikasia pesään
ja tulee toisenlainen ilta
kuvaruudussa välähtää
arabialaisen hevosen kiima


XCIV

1

Hakkuuaukean yläpuolella
palokärjen lennon nykivä muisto

kolmenkymmenen vuoden kuluttua
tällä paikalla kasvaa toinen metsä
toisenlainen, kuin pellossa
viljeltyjä puita

haluan syvemmälle, ikimetsään
missä puut vieläkin kuolevat pystyyn
tuulenkaatamat maatuvat
kuulematta moottorisahan ääntä

istun kannolle miettimään, katselen
aukean poikki vedettyjä metsäojia
näen taimikon nousevan
puiden kasvavan peittämään
ison tikan jäljen taivaalla


XCV

2.

Kaukaa kuulomatkan rajoilta
olen kuulevinani
ennustajalinnun
surumielisen huudon
en pääse selville äänen alkulähteestä

onko palokärki lentänyt
ikimetsään josta uneksin
jossa aikaa ei mitata näillä yksiköillä
vaan puun sydämeen kasvavilla renkailla
auringon, kuun ja tähtien radoilla
tai silmänräpäyksellä
kun kanahaukka iskee puun niskaan

onko edes palokärki löytänyt sinne
vai hakkaako nyt koloaan
ladon kylkeen metsän laidassa
rummuttaako ikäväänsä
parinkaipuuta
suurjännitejohtojen metallipylvään päähän
lankojen siristessä kevättalven pakkasessa
kuin heinäsirkat, niityllä

metsä on kasvanut täyteen mittaan
harvennettu virheettömäksi


XCVI

1,

Kahdeksan vuotta sitten lähdin
merenrantakaupungista
nyt olen palannut saman meren äärelle
maan ja taivaan rajaviivaan
jossa kallio laskeutuu portaina alas aaltoihin
kivistä siltaa aika on kuluttanut, sade syönyt
vuodet ovat syövyttäneet sitä kuin ajatuksia
jotka eivät löydä kotimaataan
silmät hapuilevat horisonttia
joka häviää sumun sisään
etääntyvien lokkien huudot

minä kahlaan rantakallioita
tietoja runoilijasta, joka kerran kuleksi
sepittämässä tätä maisemaa
ei sitä miestä enää olemassa
sillä riittävän kauan tietämisen tietä etsittyään
ihminen asettuu vaakasuoraan ja kuolee
minä pysähdyn kuuntelemaan
meri ja ranta vaikenevat koko olemassaolollaan


XCVII

2.

Kuljen vaivalloisesti eteenpäin
mieleen tulee vain vanhoja ajatuksia
ja tuuli tulee ihmisen poikaan
ja ihmisen läpi
metri on vapautunut jäisestä kuormastaan
harmaalokkien parvet lentävät pohjoista kohti hajanaisena
linnut huutelevat
matalasti, kaklattavat
minä tunnen sivullisuuteni tähän maisemaan
etsin jotain sellaista jonka nimeä en tiedä
ja minua pelottaa huhtikuun julmuus

katselen kiveä johon joku on kuin pienellä taltalla
hakannut nimiä, kirjaimia, kotiloiden syövyttämää tyhjää
”Jeesus elää. Jumala on herra.”
näin yksinkertaista on ihmisen puhe luonnon keskellä
karimerkit kaukana horisontissa
kuin haaksirikkoutuneiden muistomerkkejä
”navigare necesse est vivere nonest necesse”
minulla on koko päivä aikaa
ja sen jälkeen kaikki päivät miettiä elämäni
ja kulkemisen tarkoituksia
olen väsynyt kaikkiin tarkoituksettomiin päiviin


XCVIII

Taivaanrajassa aamun valo
leikkaa haavan hämärään
sirkkelinterä pyörii hitaasti taivaalle
hahmottaa maiseman horisonttiin
lumisen lakanan
johon puut, metsiköt, siellä täällä talot
puhkovat reikiä

on joulukuun päivä
helppo katsoa kauas
kesän ja lämmön muistoon
sitäkö miettivät
pienet eläimet, lakanan alle suojautuneet
muurahaiset keossaan, nokkosperhoset
perhosentoukat koteloissa, syksyllä syntyneet
aavistelevat vasta

nopeasti unohdan itsekin
muiston lämpö ei jaksa
sirkkelinterä
on liian kaukana lämmittämään
tätä päivää, ohutta ilmaa

XCIX

Armeijan tukikohta on sota
kuten ihmisen tukikohta on maan vapaus
ja yksilön vapaus suhteessa todellisuuteen
painan käteni korvalle ja raavin partaani
veden voimakkain ominaisuus tiheys
mutta ilman kaikkia ominaisuuksiaan se olisi muuta
teen välillä juustovoileivän
kolmipiikit elävät elämäänsä vedenalaisessa maailmassaan
minä elän elämääni omien ehtojeni varassa
enkä tiedä miten onnelliseksi ajatteleminen
ihmisen tekee tai elämisen jokapäiväisyys
ajojensa epäileminen ja etsiminen, kysyminen
kuin olisi lähdössä tietämään alitajunnan lähteitä
kolmipiikit eivät paljon pohdi zenin filosofiaa
hetken ja sanan mahdollisuutta
niillä ei ole sodankäynnin teoriaa
aavistusta siitä miten koukkuun jäänyt mato
tai ihminen luikertalaa, miksi
odotan että puhelin soi
odotan että kahvivesi kiehuu
odotan kesää ja toisia vuodenaikoja
pöydillä lojuu papereita ja kirjoja ja sukkia
ja kukkien siemeniä, ihmiseksi tulemisen ituja
painan korvani maata vasten ja kuuntelen
uutisia ilmansuunnista ja ajasta


XCX

Miten yhden ainoan rikkinäisen
äänen jälkikuva
jaksaa
että minulla on taas vaikea olo
illan ulkoatulevat äänet kuulen
en sisältä läheltä
sitä

huoneessa minulla on toinen
yksinäisyys

tämä lakeus niin laaja
että aurinko uppoaa keskelle peltoa
illalla, ja minä omistan kaiken tämän
ja vainioiden takaiset metsät

lyhyt on koiranputken kesä

keräilen kaikenlaista
muistinkantaman rajoilla uskon
muutakin on
kirjoista etsin pakoa
tyhjyydestä, tyhjyyttä ylistän
muistoa, väriä, ääntä, muotoa
edes yhtä ehjää esinettä
etsin

kesäillan tyhjän läsnäolon hetki
yhtäkkiä tulee täyteen
ikkunantakaista ääntä
kerttu jota en tunne
hätäilee poikasiaan
eihän minulla ole, juuri siksi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti