LXXXI
Eurooppalainen epätoivo
1.
Aamu repii itsensä riekaleiksi,
on noustava pystyyn
ja kuljettava tämänkin päivän
putkessa.
Päässä jyskyttää valtamerilaivan
konehuone:
Antabus, antabus, antabus, antabus.
Sumusta tulee esiin Titanicin keula;
sen ei pitänyt upota.
Taivas on raskaana.
Tuuli pyyhkii aamun riekaleet pois.
Olen taas yksin.
Jyskytys vaimenee,
kaupunki vaanii salakavalasti,
sen kaduilla lepää
eurooppalainen epätoivo.
LXXXII
2.
En ole pyöveli vaan uhri.
Iltapäivälehdet riekkuvat
sensaatiota,
korpit kerääntyvät haaskalle,
kesy apina kiipeää puuhun.
Musta kenraali komentaa joukkojaan,
joukot marssivat tahdissa,
tahdissa, tahdissa, tahdissa, tahdissa.
Kaikki päät katsovat samaan suuntaan.
Jostakin kuuluu laukaus.
Se saattaa olla suuren pamauksen alku.
LXXXIII
3.
Pilvet uhkaavat sadetta,
aikatuuli puhaltaa
ja pyyhkii tuhat vuotta pois
ihmiskunnan muistista.
Tuhat vuotta sotaa, väkivaltaa,
kidutuksia.
Noitavainot jatkuvat yhä:
Vasta toissapäivänä apina saatiin
vangittua häkkiin,
eilen sille alettiin tehdä kokeita,
sen geneettistä perimää muutettiin,
sen kaikista jälkeläisistä tulee
sinisilmäisiä.
Tai ehkä apina ammutaan avaruuteen,
siitä tulee ensimmäinen astronautti.
Sensaatio. Joka tapauksessa.
LXXXIV
4.
Kenraali on komentanut joukkonsa
tavaravaunuihin
rautatieasemalta.
Juna lähtee kiskomaan miehiä kohti
pohjoista.
Vihollinen on näkymätön,
se saattaa vaania missä tahansa.
Nyt on pidettävä pää kylmänä.
Pitkin jänkää hiipivät hitaat
miehet,
nostavat kiväärinsä,
ahma säntää liikkeelle
ja taittaa poron niskan.
Korpit vaistoavat haaskan.
Radioaalloilta alkaa kuulua jotain
uutta.
Kansallinen vapautusrintama
on ottanut haltuunsa lähetysaseman.
LXXXV
5.
Mittaan näitä katuja,
jotka kävelevät vastaan vihan
voimalla.
Kansanmurha on tapahtunut
eikä kukaan ole kertonut siitä.
Tiedotusvälineet vaikenevat,
televisiosta ei tule mitään
erikoista,
mutta kansanmurha on tapahtunut.
Musta kenraali komentaa joukkojaan,
levysoittimen neula on juuttunut samaan
uraan,
Marlene Dietrich nikottelee,
joukot marssivat tahdissa,
ainoastaan mallinuket näyttävät
eläviltä.
LXXXVI
6.
Angstlos!
Päässäni jyskyttää
angstlos, angstlos, angstlos, angstlos.
Mitä se on?
Mahalaukkuni on riekaleina,
kannan kaljapullon pöytään
vapisevin käsin.
Kaikkien näiden ihmisten olemassaolo
ahdistaa minua,
apina hyppää toiseen puuhun
ja jostakin kuuluu laukaus kesken
hypyn.
On jaksettava tämä päivä loppuun,
on jaksettava tämä ilta loppuun,
on jaksettava tämä yö loppuun,
on jaksettava
ja sama jatkuu taas.
LXXVII
7.
Hallitsija on vangittu.
Tieto tekee ihmiset levottomiksi.
Painonvartijat keskeyttävät
kokouksensa hetkeksi
ja jatkavat taas.
Levyautomaatti nielee kolikon,
minä menen tiskille
ja tilaan uuden oluen.
Vain kaiken turhuus
jää ilmaan väreilemään
eikä päänsärky vieläkään
hellitä.
Musta kenraali, entä jos olen keksinyt
sen itse.
Pelästyn,
joukot marssivat päässäni,
valtamerilaivan konehuoneessa
jokin päästää ilkeän äänen,
epäkesko pyörii vielä hetken
ja pysähtyy.
LXXVIII
Yksin on kuljettava
ihmisen tie
tietäjät ovat piiloutuneet
tänä aikana
teosofit kääntyneet salaiselle
matkalle
aamun maahan
ja paperiuskontoon
erämaan tuuli syö gibranin
kirjoitukset
turha on odottaa profeettoja
korkeita profiileja
käärme pesii minun päässäni
se lämmittelee kivillä
jotka olen valottanut muistiin
kundaliini on käpertynyt syvälle
elämättömyyteen, toisen ajan
odotukseen
ja mahahaava antaa merkkejä itsestään
lugumagiaan ei uskota
se on viihdettä
eliphas levin kabbalistiset
kirjoitukset
kaikki täällä niin todellista
että siihen ei jaksa
vain antautua jaksaa
ainoa tapa selviytyä
olisi kai kävellä puistoon
ja puistosta metsään
ja unohtua sinne
ainoa tapa selviytyä
ihmisen puolustaa voimakkaintaan
löytää michiman rohkeus
hävittää kultainen temppeli
LXXXIX
Paperin edessä olen avuton
sinä olet poissa nyt
jätit minulle tämän paperin
poissaolon päiviä varten
en tiennyt että se on yhtä vaikeaa
kuin istua lähekkäin tuntemattoman
kanssa
haen hyllystä kirjoja, selaan
ja pistän takaisin hyllyyn
koira saa olla toisessa huoneessa
odottaa että tulisin kuten minä
odotan sinua
kaikki maailmassa tiivistyy
odottamiseen
sanat ovat hitaita, itsekseenpuhuminen
pitkäveteistä, miten pitkäveteistä
odotan puhelinsoittoa
istun sängyllä huoneen heikossa
valossa
ulkona helmikuun viimeinen iltahämärä
elämä on hidas, illan kaltainen
kirjan jota ei saa luetuksi
koska pelkää jokaisen sivun olevan
viimeinen
ajan lyhyt historia on kerrottu
kolmella sanalla
minä istun huoneessa ikävöiden sinua
nyt minulla on vain tuoksusi
vuodevaatteissa
runot jotka minulle kerran kirjoitit
annoit ja revit myöhemmin
lampun valo tekee itkunkaltaista kipeää
silmiin
yhtä kirjaa minulla ei nyt ole
vain sinä, tuntematon, voisit kääntää
ja selittää sen
LXXXIX
Pohjoisella havumetsävyöhykkeellä
meren ja kaupungin välimaastossa
yksinäinen mies juoksuttaa koiraansa
rantoja, iltoja pitkin
koira juoksee, mies rämpii perässä
lumeen ahdistettuja jälkiä
silmänlumeita
hän istuu kahvilassa
kirjoittaa romaania nimeltä maailma
hänen on helppo olla ja elää
vain ajatusten paino harteillaan
nojaa kätensä poskeen, rodinin
ajattelija
poskessa pään paino
joka tulee käsivartta pitkin sydämeen
kerran kuljettuaan hän muistaa metsän
ja tuomitun talon
kevyttä musiikkia kuin polttaisi
pesässä
runoilijan tekstiä, omaa kieltä
eikä hormi vedä
mies savuttaa menneisyyttään, entisiä
ajatuksia
aina jokin vimma ja kiire
läikyttää kahvia lautaselle, ryystää
sitä
kuunnella ihmisten hätäisiä outoja
puheita
valehdella itsensä yksinäiseksi ja
metsään
ja koiraansa kuljettamaan rannalla
hihnanmittaisessa vapaudessa
kevyttä musiikkia
on hömötiaisen typerä ääni
lintulaudalla
XC
Seinällä roikkuu pari kuivattua
kaislaa
kirjahyllyn päällä savinen lintu
maalaus jonka nimi on matkakertomus
elämästä? linnunsulka!
näinkö nopeasti saavutettiin ja
menetettiin
kaikki se arvokas
joka teki ihmisestä soturin
kamikazelentäjän, arkun painoisen
että jäljellä on vain muistin yritys
selvittää haalistnutta valokuvaa
jousella-ampujasta
amorko?
elämä
vain ampui kohti
ja itseään tähtäävä mies
niitti syksyisestä merenlahdesta
kaislat
outo kahlaaja rannalla hätäili
amorko? amorko?
tähän aikaan vuodesta
kuin olisi nähnyt suopöllön lentävän
lakeutta
keskellä joulukuunhämärää päivää
junan ikkunasta
mies painaa nenänsä lasiin ja miettii
lintujen ja ihmisten tarkoitusta
matkanteon ajatusta täällä
ja miten kaukana aina on kaikki jota
kaipaa
ei koskaan läsnä ja miten läsnäolo
tekee kaikista yksinäisyyksistä
mahdotonta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti