XLI
Yö on salaliitto,
vaarallisten unien,
liian pitkän valvomisen aika
käärme sulattelee saalistaan
kehäksi kiertyneenä minun pääni
piirissä
olo on jotenkin levoton
vaikka istun kynttilän valossa
viinin varjossa
murehdin kaikkia tekemättömiä
lauseitani
käärme talvehtii yli talven
meri punoo jäänalaisia juoniaan
ihmisen poikaan tulee ristin väsymys
tappuran piikeistä valuu käämeen
tumma veri
kavaltaja suutelee kaupungin varjoja
Yksin on kuljettava
ihmisen tie
tietäjät ovat piiloutuneet
teosofit kääntyneet salaiselle
matkalle
aamun maahan
ja paperiuskonnoksi
erämaan tuuli syö gibranin
kirjoitukset
turha on odottaa profeettoja
korkeita profiileja
käärme pesii minun päässäni
se lämmittelee kivillä
jotka olen kirjoittanut muistiin
kundaliini on käpertynyt syvälle
toisen ajan odotukseen
ja mahahaava antaa merkkejä itsestään
lukumagiaan ei uskota
se on viihdettä
kaikki täällä niin todellista
että siihen ei jaksa uskoa
vain antautua jaksaa
ainoa tapa selviytyä
olisi kai kävellä puistoon
ja puistosta metsään
ja unohtua sinne
ainoa tapa selviytyä
ihmisen puolustaa voimakkaintaan
löytää michiman rohkeus
hävittää kultainen temppeli
XLII
”sitä miten eräät torvimaiset
kukat putoavat
nimittävät japanilaiset mestaukseksi”
kukkien mestaus,
miten kaunista, jäistä
sodan jälkeisen sukupolven trauma
elää näkemättä itse sotaa
tai televisiouutiset
maailman tapahtumisen kauheus
melkein koskettamatta virtaa ohi
lokakuun harakankellot
kukkien mestaus
lapinharakka
keihästämässä järripeippoa
kuivan oksan kärkeen
miten kaunista, viiltävää, jäistä
”kristallisoituuko minussa nyt
jotain”
sodan jälkeiset tyhjät huoneet
hiilihappotasangot taiteessa
mark rothkon tie
ikkunaan lentää västäräkki
musta kissa kävelee ikkunan ohi
löytää linnun, ottaa hampaisiinsa
miten kaunista, viiltävää
XLIII
Sinä veistit kivestä kauneutta
etsit graniitista siihen kätketyn
muodon
kuin sokea ennustaja
joka unissaan on hylännyt nykyisyyden
ja kulkenut hiljaisuuden porttien läpi
hän näkee läpi ajan kuin kirkkaan
veden
pohjassa taipuvan auringon kirjon
Sinä veistit kivestä kauneutta
etsit kuolleesta materiasta
sen elävän ytimen esiin
tuskaa ja iloa ikuisesti heijastavat
hahmot
rakastuit kovaan ja kärsivälliseen
aineeseen
sen ehjään ja pyyteettömään
olomuotoon
Mutta kivien maailmasta täydellisyyttä
etsiessäsi
hylkäsitkö, hylkäsitkö
ne elävät rikkinäiset ja kipeät
tunteet
joita minä sinulle kerran tarjosin
epätäydellisenä, kärsimyssilmäisenä
ihmisen kaltaisena, inhimillisenä
vai minä itsekö tein itsestäni
kuvan jota et kestänyt
mahdottoman kohteen rakkaudellesi
XLIV
Kivinen huuto
kiven sisästä purkautuva
sen sydämestä kasvava valitus
missä on nyt äidin ylpeys lapsistaan
liika rakkausko tähän kiviseen tilaan
johdatti
kharon kuljettaa jo lautallaan
kuolleiden maahan lapsiasi
hämmennystä ja surua: äiti, äiti?
graniittikasvoihin on jähmettynyt
tuskan ja menetyksen kaikki sävyt
XLV
Kyselen, olen melkein varma
meissä on syvempi, yhteinen muisti
sama viesti hyönteisen
tikapuuhermostossa
alkueläimen solussa, myyrän
tajunnassa
jäljitän sitä
miten eläimen käytävä
kupruilee ohuen hangen pinnassa
käytävän suusta jatkuvat pienet
jäljet
pintaa pitkin, nekin päättyvät
pieneen veritahraan, karvatukkoon
yön läpi on lentänyt
jäljet päättyvät, mutta jokin
jatkuu
niin kauan kuin helmipöllöt, myyrät
muurahaiset keoissaan, nokkosperhoset
niin kauan kuin joku tässä maisemassa
kuljettaa viestiä, muistaa
uudelleensyntymää ei ole, miksi
syntyisimme
jos olemme eläneet aina
kyselen, olen aivan varma
sittenkin kun taivaanraja
nielee viimeisen valon
pimeä varastaa maiseman
XLVI
Elokuun yön savu
verhoaa maiseman
joka on kuva
puut ovat pysähtyneet hämäränpimeään
kesken vuosisadan kierron
oksat ojentuneet tavoittamaan usvaa
nyt kun eurooppa on yhdentynyt
minä olen paennut sen äärimmäisyyksiin
vietän aikaa norra vallgrundissa
talossa jonka takana on sienimetsä
lossimatkan päässä mantereesta
ikkiunan takana alkaa metsä
neuvostoliitto on hajonnut
se ei kosketa tätä maisemaa
syksyä joka on aavistus
pudonneiden lehtien sateenmärkä
tuoksu yli puolenyön
hirvi on tullut pihaan
sen märkä turpa nuuhkii ilmaa
menen ulos kuselle
ja törmään melkein eläimeen
hätkähdän, alkukantainen pelko
eläin loittonee taholleen
tämä epärealistinen kohtaaminen
unenkaltainen
syöpyy mielen paperiin
XLVII
Kylmä ja kova talvi
joki on jäätynyt pohjaan
hukkuneiden ruumiit
eivät enää ajelehdi virtaa ylös
jäähileiset silmät
tuijottavat jään läpi taivaalle
näkevät tähdet, tähdet
XLVIII
Musta aukko on todistettu
mitä tapahtuu nyt
ensimmäisenä sen keksi runoilija
kirjoitti maagisen kappaleen ikuisuutta
tyhjään
valokuvaaja tähtäsi kamerallaan
taivasta
valmis kuva söi valoa ympäriltään
ihmiskunnan muisti
alkoi hitaasti luhistua
järjen valot sammuivat, tähdet
lapsuus, rakkaimman syleily
valkoinen kääpiö tai mustan koiran
sydän
XLIX
Kaupunki on naisen nimi
hän laittaa vaatteet päälleen ja
lähtee
huone on yönhajuinen
koira jää nuuhkimaan lakanoita
rakkaus on meissä kaikki oli
minusta tulee sijaton, paikaton
viraton imperfekti
XLX
Nopea hämärä kausi
aloitan päivien laskemisen joulukuusta
ehkä ehdin kesään
ja mitä sitten, syksy kyselee
en pääse yli vuodenaikojen
muutoksesta
lumi arkistoi vanhoja lehtiä
minä laitan lumipallon pakastimeen
palelen yhden yön ulkona
taivaan tuli ei lämmitä mieltä
on pysyttävä liikkeessä
hengissä, hengitettävä
euroopan reunalla tuulee idästä
hän joka lähtee etsimään
menemään juurilleen
putoaa maailman laidalta
tai harmaa karhu syö
urisee: ural, ugrit
ört tekee lähtöä
minä etenen
hengitän vuodenaikojen rytmin
ankaran ajan läpi
taivaan karhu pitää häitään
revontulet tanssivat
sudet läpsyttävät käpälillään
tahtia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti