keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Vaelluskirjaa 20.3.2014 - Kävelyvaellus osa II


IV Riihellä

Pellolla on pari uhanalaista latoa edelleen pystyssä, mutta täällä metsässä, mäen reunalla on latoa suurempi harmaalautainen rakennus, jonka luona pysähdyn jälleen kuuntelemaan ja ihmettelemään. Siitä on 40 vuotta kun olen viimeksi oleillut maatalossa ja oikosulku aivoista estää saamasta mieleen mikä sen rakennuksen nimi on, joka on latoa suurempi ja jossa leikkuupuimuria pidetään.

Soitan kansanperinnetieteilijälle töihin, eikä hän ilahdu kysymyksistäni. ”Mikä on tämä latoa suurempi harmaa ikkunaton rakennus metsän laidassa peltojen läheisyydessä, jossa keskellä molempia pitkiä sivuja on pariovet kulkea rakennuksen läpi? Siitä on katto romahtanut niin että jäljellä on vain harjakaton tukihirret. Katto- ja lattialaudat on sahattu polttopuiksi. Siinä on säilytetty leikkuupuimuria.” ”Se on riihi.” ”Kun tämän riihen ovenpielessä on haka, niin mikä on tuo U:n muotoinen ruostunut rauta, joka isketään oven pieleen ja johon haka pujotetaan, että ovi pysyy kiinni?” ”Se on säppi. Ovi laitetaan säppiin ja hullut pistetään säppien taakse.” ”Mikä on tämä säpissä roikkuva molemmista päistä teroitettu ja eri tavalla mutkalle väännetty rauta? Tiedän mitä sillä tehdään, puhdistetaan hevosen kavioita, mutta en muista sen nimeä. Sitä kysytään usein ristisanatehtävissä.” ”Minulle tuli nyt asiakas, hei.”

Olen vain tässä, intiaanikyykyssä ladon pielessä ja kuuntelen mahdollista kevättä, vaikka nyt on takatalvi ja uutta lunta tullut maahan kymmenkunta senttiä, pohdin. Pohdin ladon historiaa ja sen yksinäisyyttä täällä metsänlaidassa, etäällä maatilan päärakennuksista, joita en ole nähnyt matkani varrella missään. Unohdusta, hylätyksi tulemisen tunnetta. Olen kuitenkin saanut puhelimella yhteyden ihmiskuntaan ja ryhdyn miettimään puhelimen ja viestinnän merkitystä ja syytä tähän omaan yksinäisyyteeni. Pari ystäväähän on kuitenkin soittanut minulle edelleen lähes päivittäin ja äiti on soittanut kerran viikossa, joten ei minun pitäisi olla täällä Ylistarossa ja kotonani niin yksinäinen kuin olen. Mutta kun marraskuussa vietin viikon tupaantuliaisia ja syntymäpäiviäni, eikä kukaan tullut, eikä kukaan Tommia lukuun ottamatta ole tullut sen jälkeenkään muuta kuin jonkin asian - kuten muutossa unohtuneiden tavaroiden - kanssa. Siitä muutosta on pian neljä kuukautta.

Ihmettelen tätä, miten ystäväni ovat kadonneet taivaan tuuliin viimeistään Ylistaroon muuton jälkeen. Minulta, kun valitan yksinäisyyttäni, kysellään: ”Mitä olet itse tehnyt, jos ystäväsi ovat hävinneet?” Siinäpä se. Jos tietäisin en ihmettelisi. Lopullinen kato alkoi käydä heti marraskuun alussa Ylistaroon muuttaessani. Tietääkseni en ole hirveästi soitellut ihmisille öisin, en puhunut sopimattomia ympäriinsä enkä ympäripäissään. Ainoa mikä on olennaisesti muuttunut on, että minulla ei ole nettiä, pystyn olemaan kuulolla ihmiskuntaan vain kirjastojen aukioloaikaan. Silloin muut ovat omissa töissään tai toimissaan, enimmäkseen.

 
V Paikan siimeksessä

Mietin yksinäisyyttä vaikka juuri yritän selättää sitä – ja juuri siksi. Tässä yksinäisen riihen siimeksessä yksinäinen vaeltaja istuu intiaanikyykyssä ja miettii. Jokin vikahan tässä tilanteessa tai minussa on oltava; muuten en tähän yksinäisyyden tunteeseen olisi joutunutkaan. Yksinäinen tiainen laulaa soidinääntä puussa kevättä rinnassa, mutta vailla puolisoa, toistaiseksi. Tämä tunne on käytävä läpi, se on selitettävä itselleen, että siitä pääsisi yli, mietin. Ja mietin lisää yksinäisyyttä ja ahdistusta, joka on kalvanut luita ja ytimiä talvenselän yli, niin että olen nyt paniikin partaalla tässä: metsässä, kuitenkin suojassa...

Muistelen 1990-lukua, jolloin myös elin yksinäisyyden aikaa, tuolloin Kemissä. Koko 90-luvulla minulla ei ollut puhelinta. Asuin puutalon vinttihuoneessa. Alaovi oli lukossa ja ihmiset joutuivat kylään tullakseen heittelemään kiviä toisen kerroksen ikkunaani. Ja lakkasivat käymästä sitten kun kännykät keksittiin. 90-luvun alun tapasin ihmisiä kulttuurikapakoissa, lopulta kun kännykkäkausi oli saanut kaikki valtoihinsa, en enää tiennyt missä kaverit kulloinkin kulkivat, ikkunoihini ei heitelty kiviä, ystävät katosivat. Muuan sinnikäs hieman toistasataa kiloa painava ihailijatar kyllä yritti sisään palotikkaitakin pitkin niin että tikkaat piti sahata poikki 2,5 metrin korkeudelta, jonka seurauksena ihailijatar paukutteli rautakangella alakerran seinistä mineriitit hajalle ja löi yhdestä ikkunasta ruudut alakerran vuokralaisen sänkyyn keskellä yötä.

Niin, joku ystäväni vihjaisi skypestä. Että se on ilmainen ja ihmiset skypettävät nykyään tietokoneella kun siinä on kuvakin. Minä en tiedä mikä koko skype on. Kaksi kertaa olen nähnyt käytettävän sellaista. En kyllä myöskään tiedä mikä twitter on, vaikka jostain sellaisesta puhutaan nykyään radiossa ja tv:ssä päivittäin. Olen jäänyt viime vuosituhannelle. Olen iloinen että minulla on nykyään vuosituhannen vaihteen Nokia-kännykkä. Ongelmana vain on että en itse kykene noin kolmeen viikkoon kuukaudesta soittamaan kenellekään, kun prepaidista on puheaika ja taskusta rahat loppu. Eikä kukaan soita minulle (kahta ihmistä ja äitiä lukuunottamatta).

Oivallan että vika ei ehkä olekaan ystävissäni tai minussa vaan yhteyksissäni. Modernin teknologian kannalta olen lähes yhteydettömässä tilassa ja se kai johtaa siihen, ettei ketään yhteydenpito kiinnostakaan. Ystävät katoavat koska olen enimmäkseen yksisuuntaisen puhelimen, ainoana tv-kanavana näkyvän kakkosen ja kanavansiirrolta jumiutuneen radionauhurin Radio Puheen varassa yhteydessäni muihin ihmisiin.

 
Olen riihen varjossa istunut niin pitkään että vain nivelet naristen pääsen ylös, eikä minulla tunnu olevan jalkoja ollenkaan. Kun jalat vihdoin löytyvät, kierrän termoksen kupin takaisin kannen päälle, pakkaan kahvitermoksen kassiini, päätän sittenkin ottaa valokuvan haasta ja säpistä ja siinä roikkuvasta raudasta, jolla puhdistetaan hevosten kavioita. Ikään kuin valokuvaisin. Senhän voi tehdä ilman filmiäkin. Ja lähden jatkamaan matkaa tähän asti minulle kulkemattomia polkuja pitkin.

V Hiihtoladulla

Jatkan matkaa polkua pitkin pellon reunaa, siitä kärrytietä metsäniemekkeen ympäri eteenpäin. Tulen kävelytien risteyksen joka varsinaisesti on ohikulkevan hiihtoladun sahanpurutettu ura. Risteyksestä otan suunnan kirkonkylää kohti. Kuljen uraa pitkin kahden peltokaistaleen välissä. Katselen peltoja: ei lintuakaan. Yhtään kiurua en ole vielä kuullut ja hetkellinen takatalvi on palauttanut takaisin etelämpään vielä kuulemattomatkin.

Tulen kävelypolkua – joka ei ole polku vaan ladunpohja – metsän sisään ja uuteen risteykseen. Ymmärrän että tässä ladun täytyy tehdä lenkki, joten voin jatkaa kumpaan suuntaan tahansa, ja niin aion jatkaakin. Risteyskohdassa minut yllättää kuitenkin paskahuusi. Päättelen että latureitti voi olla enintään parin kilometrin mittainen, mutta hätäisimmille hiihtäjille tänne reitin puoliväliin on laitettu moderni huussi, jotta he voivat paskoa rauhassa odottaen jälkijoukkoa saapuvaksi paikalle. Jotain hyvää Seinäjoen kaupunki sentään on saanut aikaan sen jälkeen kun Ylistaron kunta neljä vuotta sitten liitettiin Seinäjokeen: Palvelut on lakkautettu pääosin, mutta tilalle on saatu paskahuusi keskelle metsää kilometrin päähän kylältä.

Minä en käytä tätä Seinäjoen kaupungin palvelua, vaan kusaisen huussin taakse ja kuuntelen samalla linnunääniä, tiaisia lähipuissa. Niillä soi äkkinäisestä lumen uudelleentulosta huolimatta kevään sointi linnunlaulussa, kiihkoa ja kaipausta. Kaipauksesta en tällä etapilla nyt puhu, vaan jatkan matkaani jompaankumpaan suuntaan valiten vahingossa oikean.


Kuljen eteenpäin ja yksinäisyys siinä kävellessä ja miettiessä lyö sittenkin halolla päähän. Muistan tuttavan sanat taannoin: Yksinäisyyteen kuolee Suomessa joka päivä vähintään yksi vanhus. Yksinäisyys on kuolemanvakava sairaus. Minä poden kuolemaan rinnastettavaa syli-ikävää. Tuttava aikoi ryhtyä mielenterveysongelmastaan huolimatta ja sen tähden vapaaehtoiseksi yksinäisten vanhusten seuranpitäjäksi. Maanisdepressiivisyydestä johtuva eläkkeellä olo antoi aikaa ja omat yksinäisyyden kokemukset potentiaalia tähän tukityöhön.
 

”Kaksi vuotta olin Kemiin muutettuani sairaudestani johtuen täysin yksin. Minä tiedän mitä yksinäisyys on”, hän kertoi. Lohdutti kun podin omaa pahinta yksinäisyyttäni kevättalvella paeten välillä henki kurkussa Ylistarosta äitini siipien suojaan. Silloin ajattelin, että ne jotka eivät koskaan yksinäisyyttä, pakotettua yksinäisyyttä, ole koskaan kohdanneetkaan eivät voi tietää miten tappavalta se voi tuntua, se että puhelin on mykkä ja seinät kaatuvat päälle ja ulkona ei kelien ja ahdistuksen tähden jaksa liikkua, eikä jaksa nostaa rullaverhoja ylös aamuisin.. Niin, minun ikäisillänihän on yleensä perheet, ystäviä, tukiryhmiä, verkostoja, minä vain olen ollut talven yli hyvin heikon narun varassa, se naru on muistuttanut hirttoköyttä.

Yksinäisyys ei anna periksi. Se huutaa päässä ja koputtelee sisältä päin rintakehään kunnes äärimmäisessä pisteessä itsesuojeluvaisto alkaa toimia.

VI Yllättävä kohtaaminen

Arvioni mukaan lähestyn asutusta, kun vastaani tulee yllättäen ihminen, ensimmäinen ihminen tänään, jos autojen metallikuorien sisään suojautuneita ei lasketa. Noin äitini ikäinen ripeä harmaahapsinen mummo kävelee pitkin kävelypolkua minua kohti. Äitini kyllä närkästyisi jos lukisi tämän ja sanoisin vanhus. Hän ohittaessaan katsoo kohti ja niin hampaitteni aidan takaa lipsahtaa ensimmäistä kertaa moneen päivään elävälle ihmiselle lause.

Kysyn mihin päin pitäisi mennä että pääsen kylälle ja mihin päin nyt kulkemani kävelytie johtaa. Hän sanoo, että yhtä hyvin voin mennä siihen suuntaan mistä olen tullut tai tähän, tämä tekee ympyrän ja päätyy samaan pisteeseen. Sanon, että en ensinkään ole tullut ”täältä päin” vaan Asemanseudulta metsän poikki ja polkuja pitkin, enkä ole koskaan ennen ollut täällä. Hän hämmästyy tätä vähän. Kysyn pitkäkö lenkki tämä sitten on. Noin pari kilometriä.
 

Hän: ”Lähdin katsomaan pääsisikö täällä kävelemään, mutta jälkiä onkin täällä paljon.” Minä: ”Koiranulkoiluttajia näköjään liikkuu täällä. Minä tulin metsän kautta kun täällä ei tuule niin paljon kuin tuolla aukealla.” Hän: ”Niin, tuolla aukialla kyllä tuuloo.” Minä: ”Täällä on kyllä ihan kaunis päivä, kun aurinkokin paistaa. Hyvää kevättä.”

Hyvänen aika. Minähän olen puhunut ihmisen kanssa muuallakin kuin kaupassa kassalle (kiitos, ei tarvitse kuittia), kirjastossa virkailijalle (menisin nettiin... pääsenkö vessaan...) ja puhelimessa (tommi soittaa: mitä hallintomies...minä: poden yksinäisyyttä, nyt loppuu akku)!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti