Loppu

Asunto on vuokrakerrostalon viidennessä kerroksessa. Mies seisoo keittiön ikkunan edessä, katselee katulamppujen puhkomaa hämärää katua, jolla ensimmäiset harmaat hahmot liikkuvat. Hän näkee vastapäisen talon ja talon yli, kaupungin laidalle metsään ja metsän yli. Horisontissa metsän sirkkeliin on tullut ohut keltainen juova. Päivä räjähtää kaduille.

Häm tekee pieniä yrityksiä selviytyäkseen elämästä. Hän nimittää niitä novelleiksi. Ne ovat vain alkuja. Hän keräilee papereitaan pöytälaatikkoon kasoiksi. Kasoja hän tahtoisi nimittää kirjan mahdollisuudeksi, mutta ei jaksa uskoa siihen.

Ovi avautuu. Mies heittäytyy aamupäivän kadulle ihmisten joukkoon. Kaupungin prosessi on käynnistynyt. Hahmoton kone ja hän on liikkeessä mukana, katkoo kadunvälejä, tulee torille, ostaa torikahvilasta kupin kahvia ja munkin. Istuu pöytään ja antaa päivän kasvaa pidemmälle. Torilla kiertelee parvi myöhäisen syksyn lokkeja.

On perjantai. Työttömyyskorvauksen päivä. Mies kävelee pankin ovesta sisälle ja kirjoittaa tilinumeron kaavakkeeseen, saa rahat. Hän kulkee torin yli ja kaupungin muita katuja pitkin. Miettii menisikö viinakauppaan vai kirjastoon. Menee kirjastoon ja kävelee portaat ylös. Runohyllyssä on omakustanne, ”Yksinäisen miehen tie”. Mies ottaa kirjan käteensä ja lukee muutaman keskeneräiselyä tuntuvan runon. Jos hän ei olisi kirjoittanut tuota kirjaa, hän ihmettelisi, miksi se on julkaistu.

Hän kävelee katuja kädet taskussa ja tulee merenrantaan, koska kaupungissa ei ole muuta kuin tori, merenranta ja rautatieasema. Aina kävellessään joutuu johonkin niistä. Hän joutuu merenrantaan ja katselee rantavedessä uivia pullasorsia. Voi olla mikä tahansa vuodenaika, mutta on syksy.

Mies kehittelee suunnitelmaansa. Se on romaanin mittainen ajatus, jos hän vain onnistuu tekemisessään. Hän aikoo kirjoittaa varastetun romaanin, varastaa romaanin tekstin. Miehen ongelma on kieli. Romaani on lauseita ja jokaisessa julkaistussa kirjassa on lauseita, jotka painavat. Hänen täytyy vain löytää oikeat lauseet, yhdistää ne. Siinä on romaani.

On iltapäivä. Mies seisoo hautausmaalla ja katselee hylättyjä hautakiviä, alueen laidalle kasoihin nostettuja. Joistakin niistä erottaa vielä nimiä. Viisikymmentä vuotta ja sinun ikuisuutesi kaivetaan ylös. Toisten hautojen tieltä. Hän löytää valmiiksi aukikaivetun kuopan sunnuntain surua varten. Mies kiipeää kömpelösti haudan pohjalle, asettuu selälleen ja näkee kuopan reunat, niiden välistä taivaalle. Häm laittaa silmät kiinni ja ajattelee. Puista kuuluu lintujen heikko ääni.

Hän on kävellyt pieneen metsikköön ja istunut kuuntelemaan. Tuuli tulee ihoon ja kylmä tulee ihon läpi. Hän kuuntelee. Metsä on sama, jonka hän ikkunastaan näkee. Metsä kaupungin laidalla. Puut vaikenevat. Pienten lintujen ääni niissä puhuu. Hän ihmettelee miten tämän kokoiseen metsään mahtuu kesällä lintujen kaikki ääni. Aiemmin hän kulki metsässä useammin. Nyt enää harvoin ja enimmäkseen vain istuakseen sopivalla kivellä. Hänellä on aikaa istua, ilta on hidas.

Mies istuu kerrostalon vuokrahuoneessa. Viidennessä kerroksessa. Hänen edessään kirjoituskoneessa on tyhjä paperi. Hän ajattelee romaaninsa juonta. Erään tapahtumattoman päivän kuvaus. Hän tuijottaa paperiin ja ajattelee, että se on jo siinä, mutta tyhjyys ei ole romaani. Miten se kuvataan sanoin? Mies sytyttää tupakan ja katselee miten savu kiertelee kattolampun valoa kohti. Hän näkee kirjahyllyssään kirjoja ja miettii romaaninsa viimeistä lausetta.

Kun hän ei enää jaksa, hän pukee vaatteet uudelleen päälle ja lähtee. Hän kävelee kaupungin läpi. Katuvalot puhkovat yön nokea. Niiden valon läpi erottuu pimeästä taivaasta muutaman kirkkaan tähden reikä ja paperinohut kuu. Hänen romaaninsa loppu.

Hän seisoo asemalla ja sytyttää viimeisen tupakan. Rutistaa tyhjän askin nyrkissään. Juna on mennyt tunteja sitten. Hän seisoo aikansa kunnes tuntee jälleen kylmän ja lähtee kävelemään ratavartta pitkin. Kaupungin rakenteet jäävät taakse ja eteen alkaa nousta puistomaista metsää, sen pimeä hahmo. Tähdet näkyvät nyt selvemmin. Mies kävelee seuraavaa asemaa kohti.