Aamu-unisesta lintubongarista ja muusta sellaisesta

Aamu-unisen lintubongarin tunnustukset
päiväkirjanlehtiä toukokuulta joulukuulle
WSOY 2011
I

Olin melkoisen yllättynyt, hämmentynyt ja vähän närästynytkin löytäessäni Kauhajoen kirjastosta Lars Sundin teoksen: "Aamu-unisen lintubongarin tunnustukset".

Yllättynyt olin siitä, että olen tutustunut Lars Sundiin 1970-luvun puolivälissä Turussa. Tuolloin mikään ei viitannut siihen, että Lars Sund olisi jonkin sortin lintubongari. Omien epäonnistuneiden opiskelujeni siimeksessä vietin runsaasti aikaa kristiinalaisen runoilijaystäväni Gunnar Högnäsin kanssa Åbo Akademin ruotsalaisella ylioppilastalolla Kårenilla. Täällä Lars Sund esiteltiin minulle "oikeana kirjailijana". Hän oli Kårenilla jonkinlainen ruotsinkielisten opiskelijoiden nuori saarikoski, joka poltti piippua, näytti kirjailijalta, bongaili lähinnä naisia ja nämä vastavuoroisesti oikeaa kirjailijaa. (Sund oli tuolloin julkaissut Söderströmin kautta kaksi kirjaakin.)

Hämmentynyt olen siitä, että lintubongarin tunnustukset viittaa ilmiselvästi kirkkoisä Augustinuksen (354-408) tunnustuksiin, jotka ovatkin niin härskiä luettavaa, että housunpuntit tutisevat niitä lukiessani.

Lars Sundista olisin uskonut vaikka mitä, mutta sitä että hän on lintubongari en olisi hevillä uskonut. Itse olin siihen aikaan 1975 melko kokenut lintuharrastaja, nähnyt noin 185 lajia ihan lintuja varsinaisesti bongaamattakin (koska nykyaikaiseen lintubongaukseen kuuluvat piipparit, autot ja kaikensortin kaukoputket, yksisilmäinen kiikarini jää todella toiseksi tässä lajissa).

Kirjasta käy kuitenkin ilmi että hän on nuoruudessaan Pietarsaaressa harrastanut lintuja ja ryhtynyt ”bongariksi” vasta 1980-luvun alussa muutettuaan Uppsalaan. No, täytyy myöntää että silloin Turun yliopiston aikoina itsekin yritin bongailla jotain ihan muuta kuin lintuja.

II

Lars Sund on kirjoittanut kirjaansa 52 linturetkeä toukokuusta joulukuuhun (ja viimeisen tammikuun alussa). Jokaisen hän on nimennyt jonkin bongaamansa ja välillä havaitsematta jääneen linnun mukaan. Sivuilta löytyy kuitenkin pienen lintukirjan verran siinä sivussa havaittuja ja osittain kommentoituja lajeja.

Sundin kirja ei ole kuitenkaan mikään tavanomainen lintupäiväkirja. Kukin linturetki ja linnun nimi, havainto, laajenee esseeksi, joka käsittää paitsi maiseman, myös lintutieteen eli ornitologian, lintuharrastuksen ja lintubongauksen historian, sekä kirjallisuuden (erityisesti luontorunouden) ja luonnonhistorian niihin luomat alaviitteet.

Saamme siis selville että lintubongaksen aloittivat jo muinaiset roomalaiset uiguurit Capitolin kukkulalla jossa he ennustivat ohilentävistä linnuista roomalaisen valtakunnan nousua ja uhoa, että Aristoteles uskoi lintujen osaavan muuttaa olomuotoaan niin että punavarpunen muutui talvella punarinnaksi, mutta että jo Homeros Iliaassa arvelee lintujen muuttavan ”Talvi karkoittaa kurjet” ja Jobin kirjassakin lintujen tiedetään muuttavan ”Sinunko ymmärryksesi voimasta jalohaukka kohoaa korkealle, levittää siipensä kohti etelää”.

Kuitenkin vielä 1800-luvulla muuan asiaan perehtynyt englantilainen lintuharrastaja arveli lintujen talvehtivan kuussa ja pitkään eli luonnontutkimuksen isän Carl von Linnén arvelu, että pääskyset talvehtivat kaivautuneena järvenpohjaan ja puiden onkaloissa.

III

Luontokirjallisuus ja luontorunous olivat pitkään jäissä antiikista lähtien. Sund väittää antiikin kirjailijoiden olleen enimmäkseen kuuroja linnunlaulun soinnikkuudelle ja uudelle ajalle asti lintulyriikkaa ehkäisivät kirkkoisien ankarat varoitukset siitä, että piti ”varoa linnunlaulua”. Taustalla lienee ajatus siitä, että linnunlaulu saattaa tuoda mieleen jotain synnillistä. Vasta romantiikan läpimurron aikaan yli 200 vuotta sitten linnut lehahtivat toden teolla eurooppalaiseen kirjallisuuteen.

Vasta 1700-luvulla elänyt  Gilbert White kirjoitti ensimmäisen nykyaikaisen luonnonkuvauksen ”The Natural History of Selborne” . Ruotsalaiselle ornitologialle perustan laski Olof Rudbeck nuorempi (1660-1740). Myös Olof Rudbeckin oppilas Carl von Linné oli ornitologi vaikka hänet paremmin tunnetaan kasvitieteilijänä. Linné julkaisi vuonna 1758 teoksensa Systema Naturae, jossa hän oli kehittänyt niin kasvien, lintujen kuin muidenkin eläinten sukuihin ja lajeihin perustuvan taksonomisen järjestelmän. Linné itsekin markkinoi järjestelmäänsä ylevällä lausahduksella: ”Jumala loi, Linné järjesti”.

Lintuharrastushan pitkään 1900-luvun alkupuolelle asti oli "miehinen" laji. Kyseiset havaitut lintuharvinaisuudet ammuttiin ja sitten vasta tarkemmin määriteltiin ne lajilleen sekä myöhemmin täytettiin. Sund muistuttaa kuitenkin tärkeästä keksinnöstä lintuharrastuksen kehittämisessä, nimittäin kiikarista.

Vuonna 1608 hollantilainen Hans Lipherney haki patentin optiselle laitteelle, josta hän käytti nimitystä "kijker". Vuonna 1609 Galilei keksi teleskoopin, jolla pystyi näkemään muun muassa Jupiterin kuut ja alkoi uskoa Kopernikuksen teoriaan että maa kiertää aurinkoa, tunnetuin seurauksin. 1700-luvulla muodissa olivat pienet noin 2-3 kertaa suurentavat teatterikiikarit, joilla saattoi katsoa muun muassa oopperaa. Kuitenkin vasta vuonna italialainen Ignatio Porro 1854 kehitti kompaktin lintukiikarin ja 40 vuotta myöhemmin Ernst Abbe ja Carl Zeiss ryhtyivät valmistamaan käyttökelpoisia prismakiikareita, jotka eivät paljonkaan poikkea nykyisistä.

IV

Nykyaikainen lintuharrastus ilman lintujen ampumista määrittämistä varten ajoituu noin 1900-luvun vaihteeseen, vaikka Runeberg ja kumppanit siis runoilivat luonnosta ja linnuista jo huomattavasti aiemmin.

Lintuharrastuksen kehitykseen kuuluu joukko muilla aloilla kuuluisaksi tulleita henkilöitä, kuten Lordi Edward Grey, Britannian ulkoministeri 1905-1916, joka vuonna 1914 vei Iso-Britannian ensimmäiseen maailmansotaan. Hänen seuraajansa toisen maailmansodan syntyvaiheissa oli niin ikään lintuharrastaja, sir Alan Brooke II maailmansodan brittiläisen esikunnan yleispäällikkö, joka iloiten tammikuussa 1943 kertoo ehtineensä aamulla havaita punapiispan, kivitaskun, pulmussirrin ja tyllin, ennen kuin ehti neuvotella Chuchillin ja rooseveltin kanssa Italiaan suuntautuvasta hyökkäyksestä.

Muita tunnettuja lintubongareita ovat ainakin James Watson joka keksi DNA kierteen yhdessä Edward Crickin kanssa ja kumppanukset saivatkin sittemmin Nobelin palkinnon, eivät lintuharrastuksesta, vaan DNA mallin keksimisestä. Kirjallisuudessa lintuharrastajia on leegio, mutta mainittakoon erikseen dekkarikirjailijat Agatha Christie ja Ian Fleming.

Lintuharrastuksen historian eräs käänteentekevä teos on Peterson, Mountford, Hollomin 1954 ilmestynyt ja sittemmin suomeksi nimellä Euroopan linnut käännetty teos, jota edelleen itse käytän ainoana lintujenmääritysoppaanani. Samainen Peterson aloitti myös niin sanotun lintubongauksen vaeltaessaan ystävänsä kanssa Pohjois-Amerikan halki ja havainneensa matkan aikana yli 500 lintulajia. Pian joku ilmoitti nähneensä yli 600 lajia ja näin alkoi omituinen bongauskilpailu.

Lintubongariudern historiaan kuuluvat tietenkin myös seksipalvelut. Kun puhelimeen kehitettiin palvelunumerot, oli seksipalvelu ensimmäisenä ajan hermolla. Hieman myöhemmin myös lintubongarit keksivät puhelinpalvelut havaintovälineeksen, sitten bongaukseen ilmestyivät piipparit, myöhemmin kännykät ja internet. Kerättiin rakseja ja etsittiin harvinaisuuksia, ilmoitettiin niistä eri menetelmillä muille bongareille ja pian siinä paikassa missä jokin harvinainen lintu oli havaittu havaittiinkin parvittain bongareita.

V

Läheskään kaikkea Lars Sundin aamu-unisuudesta ja lintubongariudesta en tietenkään voi tähän kirjoittaa, mutta otan esiin vielä erään Sundin ihaileman lintubongariuden legensan naisbongarin Phoebe Snetsingerin, pitkäaikaisen lajien bongauksen maailmanennätyksen haltijan. Vuonna 1981 Phoebe Snetsinger meni lääkäriin vertavuotavasta syntymämerkistä, joka lääkäreiden mielestä oli pahanlaatuinen melanooma ja he antoivat hänelle vuoden elinaikaa. Phoebe oli harrastanut lintubongausta ja kuolemantuomion kuullessaan oli havainnut vajaat 2000 lintulajia.

Tästä alkoi hänen lähes 20 vuotinen odysseiansa. Hän kierteli maapalloa ja oli lopulta ensimmäinen ihminen, joka oli nähnyt yli 7000 lintulajia, yli puolet maailman lintulajeista. Kolmannen kerran melanooman akutisoitua hän kuoli havaintonaan 8444 lintulajia maapallolla. Snetsinger kirjoitti päiväkirjaansa jotenkin niin että silloin kun minä katselen lintuja unohdan hetkeksi kuolemanpelon.

Sundin kirjassa kerrotaan kaikenlaista muutakin, mutta se aiheesta kiiinnostuneen pitää lukea itse. Lopetan kirjoitukseni merisirriin jonka Sund bongasi Hjällstavikenissä lokakuussa 2009: Katselen merisirriä joka havaittiin ensimmäistä kertaa yli 100 vuoteen Upplannin sisämaajärvessä. Edellisen kerran syksyllä 1904 konservaattori Gustaf Kotloff ampui kaksi lintu Mälarenissa.

VI

Niin miksi olen tästä kirjasta myös närästynyt. Se epäilyttävän paljolti muistuttaa tekotavaltaan ja ajattelultaan omaa pöytälaatikossa muhivaa Vaelluskirjaani niin, että joko pitää otattaa hampaat suusta tai sitten nostaa rimaa ja kirjoittaa paremmin.