I
Jo seitsemättä kertaa Ylistaron Matin-Tuvassa järjestetyt
elokuvafestivaalit kuten itse elokuvateatterikin on omituinen
kultttuuripläjäys keskellä Lakeuden henkistä tyhjyyttä. Tapahtuma taitaa
olla jo jonkinlaisessa kulttimaineessa elokuvantekijöiden keskuudessa,
sillä tänäkin vuonna Ylistarossa nähtiin peräti neljä ennakkoensi-iltaa
Suomi-Ranska-Englanti(Iran) -akselilta ja kaksi ensi-iltaa. Lisäksi
tapahtuman vieraina nähtiin koko joukko kotimaisia elokuvantekijöitä,
kirjailijoita ja näyttelijöitä. Vierailijoina paikalla olivat
keskustelemassa yleisön kanssa edellisessä osassa mainittujen Hotakaisen
ja Kyrön lisäksi Ylistaron asevelikuoro, Pekka Varismäki (ohj.) ja
Saara Varismäki (dir.cant), Taru Mäkelä (ohj.), Veli-Pekka Hänninen
(käsik.), Mato Valtonen (rock-kukko), Arto Halonen (ohj.), Jouni K.
Kemppainen (käsik.), Mika Koivusalo (ohj.), Jarmo Lampela (ohj.) ja Juha
Kukkonen (näyt.)
Tuo Elokuvateatteri Matin-Tupa on
luku sinänsä ja sen historia on merkittävä sivu ylistarolaista
kulttuurihistoriaa. Elokuvateatteria ja festivaaleja pyörittää nykyään Matti Luoman pojanpoika Anssi Luoma sekä Matin pojanpojantyttäret jo
siis neljännessä sukupolvessa. Itse Matin-Tupa on sekä ulkoa että
sisältä luultavasti kaunein elokuvateatteriu, jossa olen koskaan käynyt.
"Tietoa Matin-Tuvasta
Keväällä
1928 päätti ylistarolainen liikemies Matti W. Luoma ryhtyä rakentamaan
elokuvateatteria. Hanke oli vireillä lähes 12 vuotta. Talon
perustukset valettiin syksyllä 1939 ja ensimmäinen elokuva Urhojen tie
nähtiin hieman keskeneräisessä teatterissa 6.1.1941. Talo paloi
keväällä 1959, mutta Matin poika - Aake Luoma - joka oli sodan jälkeen
ottanut elokuvateatterin ohjat käsiinsä, rakensi tuhoutuneen tilalle
nopeasti uuden. 70 vuoden aikana Ylistarossa on neljän sukupolven
energialla esitetty elokuvia, joita yleisö on eniten odottanut ja joita
se ei milloinkaan unohda – ja niitäkin, joita kukaan ei enää kunnolla
muista. Tänään tämä elokuvateatteri on Matti Luoman pojanpojantyttärien
- Mari Keskisen, Marjo Keskisen ja Maija Kormanon - hoidossa.
Matin-Tuvan projektorit käynnistyvät vuodessa noin 700 kertaa.
Näytöksiä on joka päivä. Ohjelmistossa on Suomen ensi-iltaesityksiä
melkein joka viikko. Uudet digitaaliset, kolmiulotteiset (3D) ja
perinteiset 35 mm:n elokuvat antavat yleisölle rinta rinnan entistä
enemmän ajatuksia, kokemuksia ja mielikuvia. Teatterin pimeässä
salissa tuntuu elokuvan lumo ja voima."
II
Elokuvajuhlien
anti jo tapahtuman ensimmäisenä viikonloppuna oli kuin tulviva
Kyrönjoki, joka kuljettaa mukanaan keväisin (ja ilmastonmuutosten
seurauksena syksyisinkin) kaikenlaista mielenkiintoista laitureista ja
rantasaunoista lähtien. Oma pörssini ei kuitenkaan kestänyt kuin 3
elokuvan passiin. Katsoin ennakkoensi-illat Arto Halosen "Isänmaallinen
mies" ja Jarmo Lampelan "Nuoren Wertherin jäljillä" sekä taide-elokuvana
Giller Bourdoisin "Renoir".
Arto Halosen elokuva veti
sentään vielä yleisöäkin. Laskin elokuvan alkaessa paikalla itseni
lisäksi noin 70 katsojaa. Sen sijaan jonkinlaisina taide-elokuvina Renoiria ja Nuorta Wertheriä kävi jäljittämässä pyöreät 30 ihmistä.
Enemmänkin tupaan olisi mahtunut. Sen sijaan Pekka Varismäen "Ylistaron
asevelikuoro 25 vuotta" ensi-iltaa ja toista esitystä kävi katsomassa
varmasti koko kylä. Paitsi siis minä.
Mutta
Isänmaalliseen mieheen, jonka näin. Arto Halonenhan on tunnettu lähinnä
dokumenttiohjaajana ja erityisesti noin vuoden takaisesta Lahden
doping-skandaalia valottaneesta ja värittäneestä "Sinivalkoinen
valhe"-dokumentistaan. Isänmaallinen mies lähestyy samaa aihetta fiktion
keinoin.
Toivon (Matti Suosalo) suonissa virtaa veri
joka on vähevä kuin siitoshärällä. Hemoglobiini huitelee 200 kieppeillä
ja Toivossa Suomen hiihtomaajoukkueen johto näkee toivon alamaissa
rämpivän kotimaisen hiihdon nostamiseksi takaisin kansainväliselle
huipulle. Toivo otetaan isänmaallisena miehenä mukaan hiihtoympyröihin,
nimellisesti hiihtojohdon jäsenenä, epävirallisesti pumppauttamaan
vertaan Ainoon (Pamela Tola), lupaavaan hiihtäjättäreen jolla on nimi
kuin Kalevalasta. Loppu onkin sitten hiihtohistoriaa.
Suosalo
on muuten erinomainen siitoshärkää esittävä näyttelijä, Pamela Tola on
nätti ja hyvä hiihtämään, ihan lastenelokuvaksi tätä ei kaikkien
paljastusten takia voi luonnehtia, elokuva on kuitenkin sekä ohjauksena
että käsikirjoituksena parasta A-ryhmää, hauska, mukaansatempaava ja
värikäs. Ainoa mikä ihmetyttää on elokuvan aihe. Arto Halonen perustelee
aiheenvalintaa sillä, että dopingista ei ole koskaan tehty fiktiivistä
elokuvaa. Mielestäni ei olisi kannattanut tehdä nytkään. Suomalainen
hemohes-hiihto on ainakin kotimaisissa tiedotusvälineissä jo niii-in
loppuun kaluttu. Siis hyvä ellei erinomainen elokuva tylsästä aiheesta.
Elokuvan
jälkilöylyissä ryhdyn riitelemään ohjaaja Arto Halosen kanssa, joka
väittää elokuvaansa fiktioelokuvaksi. Minä väitän sitä dokumentiksi.
Halonen lyö minua turpiin jollain elokuvaoppikirjalla, jonka mukaan
fiktio on sellainen elokuva jossa näyttelevät näyttelijät kun taas
dokumentti on sellainen elokuva, jossa näyttelijät eivät näyttele. Ja
koska tässä elokuvassa esiintyy näyttelijöitä, elokuva on fiktio. Ja
koska Jouni K. Kemppainen pitää vielä kraiveleista kiinni, tunnustan
olevani väärässä. MOT.
Yleisön joukosta joku kysyy,
onko Hiihtoliiton johdon kanssa tehty yhteistyötä, haastateltu
esimerkiksi Paavo M. Petäjää tai onko elokuvan johdosta uhattu
mahdollisilla oikeudenkäynneillä. Uhkauksia on kuulemma tullut, mutta
Arto Halosen mielestä olisikin todella mielenkiintoista, jos Suomen
Hiihtoliitto saisi määritellä uudelleen fiktion rajan. Minä ihmettelen
miksi talviolympialaiset on kuvattu Kroatiassa ja saan vastauksen että
se muistuttaa Lake Placidia. Kuvaamista suunniteltiin aluksi Norjasssa,
mutta norjalaiset ryhtyivät dopingaiheen vuoksi hankaliksi. Lisäksi näin
säästettiin 900 000 euroa rahaa.
III
Myös
Gilles Bourdosin Renoir on tosipohjainen, mutta edellisestä poiketen se
ei ole urheilu- vaan taide-elokuva, minkä voi aavistaa muun muassa
elokuvassa esiintyvien paljaiden rintojen määrästä. Elokuva kertoo
taidemaalari Pierre-Auguste Renoirista (Michel Bouquet) ja hänen
pojistaan joista Jean Renoirista (Vincent Rottiers) myöhemmin tuli
kuuluisa elokuvaohjaaja. Tapahtumat käynnistyvät kun taloon tulee uusi
malli Andréé (Christa Theret) hieman Renoirin vaimon kuoleman jälkeen.
Elokuva
on sijoitettu vuoteen 1915. Renoirin kaksi vanhinta poikaa ovat ja
saavat siipeensä rintamalla. Renoir itse kärsii pahasta reumatismista,
jonka vuoksi hän viettää vanhuudenpäiviään Gagnes Sour Merissa.
Tapahtuma-aikaan Renoir on jo vanha pukki joka jaksaa nauttia enää vain
katseellaan malliensa ihosta. Sen sijaan Jean on viriili sekä malliin
ihastunut ja niin elokuvassa tapahtuu draamallisia käänteitä.
Olen
aina pitänyt Renoiria huonona piirtäjänä ja elokuvan perusteella hän on
myös melko heikko taidemaalari. Naisen muodoista tai anatomiasta hänen
maalauksissaan ei näy jälkeäkään. Elokuva on kuitenkin hyvin tehty
ajankuva Renoirin elämän eräästä varsin merkittävästä ja
kohtalokkaastakin vaiheesta. Malli Andréé antaa uutta potkua Renoirin
vanhuuden työskentelyyn, on punatukkainen ja varsin sievä. Bouquet
puolestaan näyttelee Renoiria mainiosti ja Renoirin nuorin poika on
huvittavan sarkastinen kaveri.
Melkein kaikki
ennustavat Jeanin kuolevan hänen palatessaan rintamalle, mutta näin ei
lopulta kuitenkaan tapahdu vaan kuten elokuvan lopputeksteistä käy ilmi
taidemaalari Renoir kuolee 1919 78-vuotiaana, poika Jean menee sodan
jälkeen naimisiin Andréén kanssa ja he tekevät yhdessä elokuvia.
IV
Olen
joskus 1970-luvun lopulla lukenut itäsaksalaisen Ulrich Plenzdorfin
romaanin Nuoren Wertherin uudet kärsimykset, mutta minulle oli täysi
yllätys, että Jarmo Lampelan "Nuoren Wertherin jäljillä" -elokuvassa ei
jäljitetäkään Goethen kuuluisan Nuoren Wertherin kärsimyksiä vaan
Plenzdorfin romaania ja näytelmää, jonka käsikirjoituksesta Lampela on
elokuvansa tehnyt.
Alkuperäinen Goethen romaanihan
menee näin: Se koostuu päähenkilö Wertherin kirjoittamista kirjeistä.
Werther on herkkä ja intohimoinen nuori taiteilija. Kirjeissään Werther
kuvaa intiimisti elämäänsä Wahlheimin kylässä. Tavatessaan nuoren
Lotten Werther rakastuu häneen välittömästi, mutta Lotte on lupautunut
toiselle miehelle ja meneekin tämän kanssa naimisiin. Vaikka Werther
koettaa välillä paeta Weimariin, jokainen päivä on kiduttava muistutus
siitä, ettei Lotte tulisi koskaan vastaamaan hänen rakkauteensa.
Epäonnisen rakkauden vuoksi Werther lopulta ampuu itsensä.
Plenzdorfin
ja Lampelan käsikirjoituksessa taas kerrotaan hyvin samantapainen
tarina isästä ja pojasta, jotka eivät tunne toisiaan. Isä Eero (Juha
Kukkonen) saa tietää vain hänelle lapsen äidin lähettämästä
kuolinilmoituksesta että poika, jonka hän on tavannut viimeksi
3-vuotiaana, on kuollut. Isä alkaa jäljittää tämän
ystävien kautta poikansa Simon (Santtu Karvonen) elämää ja näissä
merkeissä tutustuu myös poikansa palavan rakkauden kohteeseen, jolle
poika on lähettänyt rakkaudentunnustuksiaan Goethen kirjan sitaatteina.
Muistan
että Plenzdorfin kirjan maisema oli karu kaupunkislummi Itä-Saksassa ja
romaanissa esitettiin sivujuonteena rankkaa reaalisosialismin
kritiikkiä, Lampela tuo tapahtumat nykyaikaan tai oikeammin 1980-luvulle. Elokuvan
sävy on sympaattisempi ja lämminhenkisempi ja tapahtumapaikkana on
pääasiassa Suomenllinna jonka rannalla Simo asuu yhden kesän ja syksyn
troolarissa.
Elokuva on hyvin käsikirjoitettu ja
ohjattu ja niin edelleen. Kuvaus sävähdyttää paikoin ja paikoin
hämmentää. Muistoja, takautumia ja kuollutta poikaa, joka seuraa
tapahtumia sivustakulkijana, kuvataan varsin yllättävin ratkaisuin.
Goethen tai Nuoren Wertherin saksankieliset graafiset runositaatit
rytmittävät elokuvan kerrontaa. Ja alussahan Werther on jo kuollut,
mutta kuolee lopussa sitten takautumana uudelleen.
Saksassa
Goethen alkuperäisteos aiheutti 1770-luvulla ilmestyessään suoranaisen
rakkaudessa pettyneiden nuorukaisten itsemurha-aallon, itse alle
parikymppisenä kirjan lukiessani muistan itkeneeni kirjan lopussa ja
parissa muussakin kohdassa vuolaasti, Lampelan elokuva tuskin sentään
saa ketään tappamaan itseään.
Elokuvan jälkeen
keskustelemme elokuvasta. Kysyn miksi tapahtumapaikaksi on valittu
Suomenlinna. Lampelan mukaan sekä hän että Kukkonen asuvat
Suomenlinnassa ja kerrankin on kivaa kun ei tarvitse lähteä kuvaamaan
kotisaareltaan mihinkään vaan kuvausryhmä joutuu tulemaan paikalle.
Muitakin syitä on kuten miljöö ja Suomenlinnassa redillä oleva troolari.
Kukkonen on ylennetty juuri ennen esitystä Vegetarian Filmsin
henkiseksi kehitysjohtajaksi ja yhtiöltä ja työparilta on valmistunut
tänä vuonna jo 5 elokuvateatterielokuvaa.
Ja vielä
keskustelun jälkeen mielessäni pyörii yksi olennainen kysymys. Kysyn
Lampelalta paljonko noihin viiteen elokuvaan on tuhlattu veronmaksajien
rahoja. Lampelan mukaan 190 000 euroa on saatu elokuvasäätiöltä. 4/5
elokuvien rahoituksista on hankittu ulkopuolelta muun muassa siten, että
elokuvateatterit ovat osarahoittajina. Ällistyn, näin pienellä
veronmaksajien rahojen haaskauksellahan Suomessa kukaan ei ole tehnyt
elokuvia 50 vuoteen. Lampelahan on varsinainen
omakustannuselokuvaohjaaja ja melkoinen fakiiri kaiken lisäksi. Päätän
lahjoittaa tästä hyvästä Rajakivet-runokokoelmani projektin jälkeen
ilmeisen persaukiselle ohjaajalle. Toisin kuin Hotakainen, hän haluaa
myös nimikirjoitukseni.
V
Mutta eihän
tässäkään vielä kaikki. Vaikka YLE Teema on ilmeisesti kopsannut
elokuvafestivaali-idean Ylistaron elokuvafestivaaleilta ja esittää
Teemalla 20. - 24. 11. oman elokuvafestivaalinsa, (jossa tosin on
vähemmän ensi-iltoja ja muutenkin huonompi ohjelmisto kuin Ylistaron
Matin-Tuvassa) niin Ylistaronkaan elokuvajuhlat eivät päättyneet vielä
tähän.
Keskiviikkona 27.11. Ylistaron festivaalit jatkuvat vielä yhden
päivän ajan. Tuolloin vieraana on ohjaaja, elokuvahistorioitsija Peter
von Bagh ja aiheena Chaplin, josta von Bagh on kirjoittanut uusimman
kirjansa. Peter von Baghin esitelmän jälkeen nähdään Charles Chaplinin
elokuva Chaplinin poika vuodelta 1921 ja tämän jälkeen vielä Peter von
Baghin 69 minuutin dokumentti Muistelija.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti