Olen tutustunut siivekkäisiin ystäviini toistaiseksi ainoalla
kahdella ruokintapänikälläni. Sivuhuomautuksena kolmaskin talipallero
varastettiin eilisiltahämärissä. Vihreän verkkosukan pohjaan oli tehty
reiukä ja ryöstetty pallero alakautta. En usko harakan tai oravan
pystyvän siihen, sen sijaan naapurin musta kissa kulkee entistä
tyytyväisemmän ja syyttömämmän sekä lihavamman näköisenä päivittäin
ohitseni.
Niin, siis aamuhämärissä polttelin
intiaanikyykyssä tupakkia. Olin laittanut ruokintapänikän kuistin
kaiteelle. Tiaisia lensi viereiseen pensastoon. Talitiainen ei
uskaltanut tulla siinä ollessani pänikälle, mutta sinitiainen tuli.
Jälkeenpäin mittasin matkan: 1,20 metriä. Mieleeni tuli muisto
1980-luvun vaihteesta Välikylän torpalta. Isäni ja äitini asuivat siellä
yhden talvenseudun yli, mutta isäni kävi päivät töissä ja äiti ruokki
ajan kulukseen lintuja. Hän opetti hömötiaiset syömään kädestä.
Toden
totta: Kun itse kävin torpalle ja ojensin käteni, linnut lensivät
kädelle ilman jyväsiäkin. Kysyin äidiltäni, miten hän ne linnut kesytti.
Hän vastasi: "Olin vain lintuludan vieressä käsi ojossa niin kauan
hiljaa, että ne lensivät kädelle ja söivät siitä.
Ajattelen
soveltaa samaa metodia lintulaudan tali- ja sinitiaisiin. Siis olla
vain hiljaa, käsi ojossa. Tämähän kuulostaa ihan zeniläisyyden ytimeltä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti