maanantai 27. elokuuta 2012

Lintujen nimistöä kivikaudesta nykyaikaan


Kaisa Häkkinen: Linnun nimi
410 sivua
kuvitus: Ferdinand, Magnus ja Wilhelm von Wright sekä Magnus Körner
Kustannusosakeyhtiö Teos 2004

Västäräkki: kallonpotkottaja, kalmatrikka, katrikka, kiemari, kyntäjä, nassu, ohralintu, riukuhärkä, toukolintu, vestrikka, vestrikki ja västi”

I Linnunnimien tarpeellisuus ja tehtävät

Professori Kaisa Häkkinen on tehnyt uraauurtavan työn kirjoittaessaan 410 tekstisivua sisältävän kirjajärkäleen ”Linnun nimi”. Kirja sisältää pahnanpohjia myöten perusteellisen katsauksen Suomessa esiintyvien lintujen nimiin ja niiden etymologiaan kivikaudesta nykyaikaan.

Suurteoksen kirjoittamiseen Häkkiseltä on kulunut eri vaiheineen lähes 7 vuotta. Mutta lopputuloksena onkin teos joka on loppuun asti hiottu kuuluisien 1800-luvun lintumaalareiden von Wrightin veljesten ja heidän ruotsalaisen aikalaisensa ruotsalaisen Magnus Körnerin kuvitusta ja lukijaystävällistä taittoa myöten.

Kaisa Häkkinen selvittää kirjassa lintujen nimeämisen perusteet, millä eri tavoin linnut ovat saaneet nimensä, mikä on nimien alkuperä, miten lintujen nimistö on kehittynyt ja muuttunut historian eri vaiheissa sekä esittelee kirjan toisessa osassa Suomessa esiintyvien lintujen nimet luetteloituna eri aikoina esitettyine rinnakkaisnimineen. Uraauurtavaksi Häkkisen kirjan tekee se, että tiettävästi koko linnunnimien etymologiaa ei tietääkseni ole kirjallisuudessa aiemmin käsitelty.

Lintujen nimeäminen on Häkkisen teoksen mukaan koettu tarpeelliseksi jo kivikaudella. Kaisa Häkkinen esittelee kirjassa näiden nimien alkujuuret sekä linnunnimistön kehityshistorian Mikael Agricolan ABC-kiriasta nykypäivään asti. Linnunnimien etymologian sivutuotteena kirja antaa tietoa niin suomalaisen kirjallisuuden ja luonnontieteellisen tutkimuksen vaiheista kuin lintujen kansanomaisesta nimistöstäkin.

Saamme tietää, että lintuja on nimetty jo ainakin 5000 vuoden ajan ja jotkin näistä nimistä ovat säilyneet muuttumattomina nykypäivään saakka. Joillakin linnuilla taas on historian vaiheissa saattanut olla leegio erilaisia nimiä ja rinnakkaisnimiä. Lintujen nimien systematisoinnin ja tieteellisten nimien luokittelujärjestelmän uranuurtajana on ollut tietenkin Carl von Linne teoksessa Systema Naturae 1758.

Lintujen suomenkielisen nimistön kehitys on vaiherikkaampaa ja Häkkisen vaeltaessa linnunnimien lähteillä hän tuntuu välillä tekevän suoranaista salapoliisityötä. Lintujen nimien tehtävänä on tietenkin kuvailla lintulaji niin että sen käsitteellisesti pystyy erottamaan toisista lajeista ja linnut ovatkin näin saaneet nimensä esimerkiksi ulkonäön, värin, äänen, olinpaikan tai muun ominaisuuden perusteella.

II Esikirjallinen linnunnimistö

Hivenen kakistelin lukiessani ylläolevan otsikon. Miten voidaan saada tietoa lintujen nimistä ajalta jolloin niistä ei ole jäänyt jälkeen kirjallisia dokumentteja, miten voidaan tietää että esimerkiksi pyy on säilyttänyt nimensä nykymuotoisena suomen kielessä jo 5000 vuoden ajan? Häkkinen selittää asian:

Sukukielten vertailevan tutkimuksen avulla voidaan osoittaa, että eräät nykyajan tunnetut linnunnimet ovat tuhansia vuosia vanhoja. Esimerkiksi pyy tunnetaan sukukielissä samojedinkieltä myöten.

Vanhimmat esikirjalliset linnunnimet ovat luonnollisesti liittyneet ihmisen toimeentulolle ja elinpiirille tärkeimpiin lintuihin. ”On pidettävä hyvin todennäköisenä, että niillä linnuilla joiden kanssa ihmiset joutuivat konkreettisesti tekemisiin oli myös ihmisen antama nimi.”

Hyvin luonnollisesti vanhimmat tunnetut linnunnimet ovatkin käsittäneet riistalintuja: metsäkanalintuja ja vesilintuja. Hyvin vanhaa alkuperää on esimerkiksi joutsenen nimi, se on esiintynyt jo kalliopiirroksissa ja maalauksisa jonkinlaisena pyhänä lintuna. Vanhoja ovat myös eräät petolintujen ja ihmisen elinympäristössä viihtyvien lintujen nimet. Jo esikirjaslliseen aikaan on Kaisa Häkkisen mukaan esiintynyt myös lainaperäisiä (vieraista kielistä johdettuja) linnunnimiä.

III Linnunnimet vanhimmissa lähteissä

Suomen kirjakieli luotiin uuden ajan alussa, 1500-luvun puolimaissa. Mikael Agricolan ABC-kiria ilmestyi ensimmäisenä suomenkielisenä painotuotteena todennäköisesti vuonna 1543. Mutta jo ennen tätä suomalaisia nykyisinkin käytössä olevia linnun nimiä voi löytää muunlaisista lähteistä ja samoin muilla kielillä on kuvattu suomalaista linnustoa jo tätä varhemmin. Melkoinen määrä suomalaisia lintuja on kuvattu Olaus Magnuksen latinankielisessä Carta Marinassa joka ilmestyi vuonna 1539.

Keskiaikaisista lähteistä voidaan poimia sukunimen tapaan käytettyjä linnunnimityksiä. Suomen historiasta on tuttu sukunimi Kurki. Laukon kartanon herrana toimi Klaus Kurki. Arvid Kurki puolestaan oli suomen viimeinen katolinen piispa. Kallialan eli Tyrvään kirkontileistä taas on löydettävissä useita 1400-luvun loppupuolella eläneitä ”linnunnimisiä” henkilöitä: löytyy niin hawka, kokko (kotka), koskelo, kyhkynen, käki, metonen (metso), pyy, sotka kuin tyaynenkin (tiainen).

Micael Agricolan tuotannossa jo ABC-kirjasta lähtien esiintyy pitkälti toistakymmentä linnunnimeä. Esimerkiksi korppi esiintyy jo Agricolan ABC-kiriassa, joka siis ilmestyi 1543. Rukouskirjassa (1544) ja Uudessa testamentissa (1548) esiintyy jo useita lintuja. Agricolan tuotannosta löytyvät nimitykset haikara, hanhi, huuhkaja, kakari, kana, korppi, kotka, kukko, kurki, kyyhky(läinen), metsäkana, mettinen, pelikaani, pääskynen, sorsa, storkki ja varpu(lai)nen, osa edelleen käytössä olevia, osa vanhahtavia lintulajien nimiä.

Ensimmäiset luonnontieteelliset lintuhavainnot ilmestyivät painettuna 1600-luvun alkupuolella. Sigrid Aronus Forsius kirjoitti 2 lintuja käsittelevää kirjaa, joissa mainitaan muun muassa nälkäkurki (kattohaikara). Kattohaikaran esiintyminen Suomessa oli epätavallista ja sen uskottiin tapahtuvan vain nälänhädän uhatessa, josta johtuu linnun nimi.

Koko Raamattu eli Biblia ilmestyi suomeksi 1643. Bibliasta on poimittavissa joukko uusia linnunnimiä: haahka, hiirihaukka, kanahaukka, kivirautia, kokkolintu, korpihaukka, lintuhaukka, louve, luikko, peltokana, poutahaukka, riuttahyypiö, ruo'onpäristäjä ja yökkö, joista kolme viimeksimainittua ovat pöllöjä. Nimi kokko (kotka) tulee veneen kokasta ja sitä kautta linnun nokasta. Bibliassa mainittu joutsen on ilmestynyt ensimmäisen kerran jo hieman aiemmin, Ericus Schroderuksen sanakirjassa.

Suomenkielisiä sanakirjoja alkoi siis ilmestyä 1600-luvulla. Näistä vuonna 1678 ilmestynyt Henrik Florinuksen sanakirja on parhaiten kytköksissä Suomen ja Lounais-Suomen lintumaailmaan. Schroderuksen vuonna 1637 ilmestynyt sanakirja on vanhin suomenkieltä sisältävä sanakirja ja sieltä löytyvät ensiesiintyminä mainitun joutsenen lisäksi seuraavat nykykielelläkin tunnistettavat linnunnimet: ankka, harakka, koskelo, leivonen, metso, peipinen, pyy, rastas, sotka, tavi teeri varis.

Ajan mittaan muuttuneita nimiä (nykyinen nimi/Schroderus): naakka=hakkinen, närhi=pähkinänhaukka, harjalintu=suovares, lokki=tirri, tiainen=titinen, alli=tohtaja, naarashaahka=uodi, pöllö=tarhapöllö, kottarainen=mustarastas, haarahaukka=sääksi, tikli=tiainen, käpytikka=kirjava käki, keltasirkku tai viherpeippo = leppälintu. Osa nimistä on siis poistunut käytöstä, osa on vaihtunut jonkin toisen lintulajin nimeksi.

Ensimmäinen suomenkielinen sananlaskukokoelma oli Florinuksen vuonna 1702 ilmestynyt Wanhain Suomalaisten Tawaliset ja suloiset Sananlaskut. Jo tässä kokoelmassa esiintyy kaikkien tuntema sananlasku kevään tulosta, tosin nykyisestä hivenen poikkeavassa muodossa: ”Kuu kesään kirviäisest (leivosest), vähä västäräkkisest; käki tuo suven sanoman, pääsky päivän lämpimän.” Kaikkiaan Florinuksen sananlaskuissa esiintyy 27 linnunnimeä.

Esitieteellistä linnunnimistöä esiintyy tietenkin myös 1700-luvulla ilmestyneissä sanakirjoissa joista merkittävimpiä olivat Daniel Jusleniuksen vuonna 1745 ilmestynyt lähes 16 000, Henrik Gabriel Porthanin kokoama suursanakirja, johon hän kokoili myös linnun nimistöä 1770-luvun jälkeen sekä vuosina 1786-1787. Lisäksi lintujen nimiä esiintyy 1700-luvulla pitäjäkertomuksissa, Jacob Gummeruksen väitöakirjassa, luonnonkalentereissa ja saduissa.

IV Tieteellispohjaisen linnunnimistön syntyvaiheet

Ensimmäisen laajan luettelon Suomen kaikista selkärankaisista eläimistä – vuonna 1810 ilmestyneen Fauna Fennican – kirjoitti Peter Ulricus Sadelin. Lintujen osuus kattaa yli puolet kirjasta ja mahdollisuuksien mukaan linnuilla on mainittu rinnakkain latinalaiset, ruotsalaiset ja suomalaiset nimet.

Kirjassa esitetään kaikkiaan yli 200 Suomessa esiintyvien lintujen nimeä tai rinnakkaisnimeä. Esimerkiksi haukkoja kirjassa on 21 numeroitua lajia, mutta todellisuudessa haukkalajeja on paljon vähemmän, koska muutamat nimitykset tarkoittavat selvästi samaa lajia. Tässäkin luettelossa on kuitenkin edelleen puutteita erityisesti tringa-suvun (viklot, liro, rantasipi) ja tikkojen kohdalla (tikoista nimetään vain harvinainen vihertikka). Vuonna 1819 teokseen ilmestyy kaksi täydennysosaa.

Linnun nimiä esiteltiin 1800-luvun alkupuolella useissa sankirjoissa. Samana vuonna 1847 ilmestyi kaksi sanakirjaa ”Harjoituksia” ja Elias Lönnrotin ”tulkkisanakirja”. Näistä lönnrotin sanakirjassa esiintyy peräti 45 sellaista linnunnimeä joita ei toisessa sanakirjassa mainita.

Ensimmäisen kattavan suomenkielisen linnunnimistön laati William nylander vuonna 1849. Aiemmista nimistöistä poiketen nylanderin kirjassa on kullekin lintulajille annettu vain yksi nimi. Nylanderin luettelossa on mainittu 236 eri lajin latinalainen nimi, mutta lajien määrittämisen vaikeudesta johtuen eräisiin lajeihin viitataan kuitenkin edelleen kahdella nimellä. 230 suomeksi nimetystä lajista 54:llä on esitetty täsmälleen nykymuotoinen nimi. Kirjaan sisältyy kuitenkin myös eräitä virheitä ja väärinkäsityksiä.

Elias Lönnrot palasi linnunnimistöön vuoteen 1861 ajoitetussa Suomalaisen lintukirjan käsikirjoituksessa, joka jäio viimeistelemättömäksi ja painamattomaksi. Käsikirjoitus löytyi lönnrotin jäämistöstä ja sitä säilytetään SKS:n arkistossa. Kaisa Häkkisen mukaan se on kuitenkin niin vaikeaselkoinen ja kaoottinen, että sen sisältöä on mahdotonta kuvailla täsmällisesti. Lönnrotin lintukirjan nimet on poimittu pääosin vanhemmasta kirjallisuudesta suoraan luetteloon niiden merkitystä, luotettavuutta ja keskinäisiä yhtyksiä sen tarkemmin määrittelemättä.

V Ensimmäiset oikeat suomalaiset lintukirjat

Ensimmäisenä oikeana suomalaisena lintukirjana voidaan pitää Magnus von Wrightin ruotsinkielistäm ”Finlands fåglar, huvudsakligen till deras dräkter”, jonka ensimmäinen osa ilmestyi 1859. Teos jäi kesken ja jälkimmäinen osa ilmestyi vasta von Wrightin kuoleman jälkeen 1873 Johan Axel Palmenin täydentämänä. Ensimmäisessä osasa suomenkieliset nimet on mainittu 132 lintulajille. Palmenin toimittamassa toisessa osassa suomenkielinen nimistö on viimeistelemättömämpää.

Jo ennen von Wrightin teoksen toisen osan ilmestymistä oli kuitenkin vuonna 1972 ilmestynyt Johan August Malmbergin ”Fauna Fennica – Suomen eläimistö nuorisolle”, jossa on esitelty koko suomen nisäkkäät, linnut, kalat ja matelijat systemaattisessa järjestyksessä. Sen suomenkielisen nimistön viimeistelyssä avusti Aleksis Kiven kirjallisena vihollisena tunnetuksi tullut August Ahlqvist.

Fauna Fennicassa on jo 111 täsmälleen nykymuotoista linnunnimeä. Kirjan täydennetty laitos ilmestyi vuonna 1882 ja vielä tekijän kuoleman jälkeen 1909 ilmestyi kolmas versio nimellä ”Suomen luujalkaiset” K. E. Kivirikon täydentämänä.

VI linnunnimistön uudistus 1900-luvun alkupuolella

1920-luvulla havaittiin linnunnimistön kaipaavan jälleen uudistamista ja työhön ryhdyttiin K.E. Kivirikon omasta aloitteesta. Konkreettisesti nimistöä ryhtyi uudistamaan Einari Merikallio vuonna 1923. Merikallio huomasi noin 162 lajin tai alalajin nimen vaativan korjaamista. Merikallion nimiehdotuksia käsiteltiin Vanamo-seuran esittämässä toimikunnassa ja ne esiteltiin Luonnon Ystävässä vuonna 1925.

Vuonna 1949 aloitettiin vielä kerran nimien uudistus professori Paavo suomalaisen johtamassa toimikunnassa jonka sihteerinä toimi Paavo Voipio. Työn tulokset Paavo Suomalainen ja Paavo voipio julkaisivat vuonna 1950.

Tämän jälkeen merkittäviä nimistöuudistuksia ei enää ole tapahtunut. Kaisa Häkkisen mukaan on laskettavissa yhden käden sormilla ne tapaukset jolloin Suomalaisen ja Voipion uudistamaa nimeä olisi muutettu vielä 1950 jälkeen.

Tämän jälkeen onkin keskitytty ensisijaisesti suomenkielisen linnunnimistön laajentamiseen koskemaan Euroopan ja koko maailman lintuja. Vuonna 1962 ilmestyi Euroopan lintujen määritysopas suomenkielisine linnunnimineen. Vuoden 1972 lintukäsikirjassa Euroopan lintujen lisäksi mukaan on otettu Pohjois-Afrikan ja Lähi-Idän linnusto. Koko maailman lintujen suomenkielinen nimistö ilmestyi 1992.

VII Historiallinen lintusanasto

Kirjan jälkimmäinen osa ”Historiallinen lintusanasto” esittelee noin 130 sivulla Suomessa tavattujen lintulajien nimet systemaattisessa järjestyksessä. Lintujen virallisen suomenkielisen, ruotsinkielisedn ja tieteellisen nimen lisäksi luettelossa mainitaan aiemmat rinnakkaisnimet, niiden esittäjä sekä vuosiluku, jolloin kyseinen rinnakkaisnimi on julkaistu. Parhaimmillaan luettelot saattavat olla lähes sivun mittaisia pienellä painettuna tekstinäkin. Esimerkinomaisesti julkaisenkin lopuksi vain pätkän kuikan varhaisimmista historiallisista nimistä:

Kuikka (storlom) Gavia arctica (orig)
???Schroderus 1637 tohtaja 'loohm, anas glacialis'
??Juslenius 1745 caacko, cackuri, cuicka 'lo(h)m, årta, dykare; species avic aquaticae, avis marinae species, mergi species
??Juslenius 1745 cacari 'spof; boscas', aliis 'lom'
Heinricius 1766 kakari 'lom; colymbus arcticus'
??JuslPorthan 1770 cuicka 'lom, merci species; al. Lom' (Carlo) [vrt. tohtaja, tohtava 'ijsand; anas glacialis']
...







sunnuntai 26. elokuuta 2012

YLEn surkeaa


Ihmisiän mittapuussa Suomen Yleisradio on jo kunnianarvoisa vanhus, noin 85 vuotias. Lähetystoiminnan Yleisradio aloitti vuonna 1926, mutta koko maan kattavuuden lähetykset saavuttivat kaksi vuotta myöhemmin 1928. Televisiotoiminta alkoi Suomen Televisio nimellä vuotta syntymäni jälkeen 1958. Televisioon en tässä kirjoituksessa kuitenkaan puutu vaan keskityn radion surkeaan nykytilaan.

Viime aikoina olen yhä useammin kuunnellut aamuöisin Radio Puheesta ohjelmasarjaa Arkistojen helmiä. Ohjelmasarja on hyvin toimitettu ja juonnettu viiden tunnin mittainen pläjäys, jossa arkistojen kätköistä on toukokuusta lähtien esitetty joka yö teemallisesti vaihtelevia kokonaisuuksia. Mielestäni se on parasta mitä radiossa tällä hetkellä on kuultavissa.

Ohjelmasarja Arkistojen helmiä on näiden arkistojen kätköistä kaivettuine hivenen rahisevine äänitteineen ollut erittäin mielenkiintoinen katsaus 1900-lukuun ja sen aikana tapahtuneisiin vaiheisiin Suomen ja maailman sekä myös radion historiassa. Mutta: Nämä ohjelmat on pääosin tehty 1930 – 1970-luvulla. Kaihoten kaipaankin tuota mennyttä aikaa, jolloin radiossa ja radioon tehtiin vielä ohjelmia. Sen jälkeen kanavien määrä on kyllä kasvanut ja ohjelmatoiminta on muuttunut ympärivuorokautiseksi, mutta samalla ohjelmien taso on laskenut kuin lehmän häntä erään tietyn toimituksen jälkeen.

Radiotoiminnan kulminaatiopiste voidaan ajoittaa vuoteen 1985. Tuolloin eduskunta myönsi ensimmäiset paikallisradioluvat ja ensimmäisenä mainosrahoitteisena kanavana aloitti jo samana vuonna toimintansa Radio Nivala. Toimin tuohon aikaan pienen pohjalaisen maakuntalehden toimittajana ja seurasin mielenkiinnolla keskustelua paikallisradioiden perustamisesta. Niiden uskottiin monipuolistavan radion ohjelmatarjontaa, lisäävän kilpailua ja näin virkistävän myös Yleisradion omaa ohjelmatoimintaa. Toisin kävi.

Paikallisradioiden perustamisesta alkoi Yleisradion ohjelmallisen sisällön asteittainen mutta säälimätön tuhoutuminen. Paikalliskanavien toimituksellinen linja muuttui nopeasti alkeellisista paikallisohjelmayrityksistä levynpyörittäjien kyläksi. Ja miten vastasi Yleisradio? Profiilin kohottamisen ja ohjelmien tason nostamisen sijaan Yleisradio lähti mukaan levynpyöritysrulettiin.

Vuonna 1994 Yleisradio oli muuttunut osakeyhtiöksi, Suomen Yleisradio Oy:ksi, ja tämän yleisradioyhtiön puolesta päävastuuta ohjelmatoiminnan tuhosta kantavat kaksi vuosina 1994-2010 Yleisradion toimitusjohtajina toiminutta henkilöä, Arne Wessberg (1994-2005) ja Mikael Jungner (2005-2010), molemmat sosiaalidemokraatteja. Tänä aikana toimittajat radiossa muuttuivat pääosin levyjen väleissä jotain läppää heittäviksi musiikkijuontajiksi, dokumentiohjelmien teko loppui lähes kokonaan, tutkiva journalistinen ote katosi jonnekin metsänpeittoon, omalta ohjelmatuotannolta vietiin resurssit, vain uutistoimitus säilyi osapuilleen entisellään.

Yleisradion kaikki uudistukset vuodesta 1994 ovat merkinneet toiminnan näennäistä laajentamista. Kuten jo totesin ohjelmatoiminta muuttui tänä aikana ympärivuorokaudtiseksi ja vuonna 2003 suomenkielisten kanavien lukumäärä kasvoi neljään: YLE Radio I, YLE X, YLE Radio Suomi ja YLE Q suolsivat kilvan sisällöttömiä lähetyksiä eetteriin. YLE Qn tarina loppui jo 2006, jolloin sen tilalle perustettiin pelkästään puheohjelmia nimensä mukaisesti lähettävä Radio Puhe.

Puheohjelmia ympärivuorokautisesti lähettävä kanava herätti mielenkiintoni. Eikö tällaisen kanavan olisi välttämättätöntä panostaa entistä laadukkaampaan, monipuolisempaan ja sisältörikkaampaan asiaohjelmatuotantoon. Kaukana siitä.

Kun kanavien lisääntyessä ja ohjelma-ajan kasvaessa ei toimituksellisia resursseja ole lisätty missään mittasuhteessa lisääntyneeseen ohjelmatuotantoon, on radiokanavista tullut uusinta-automaatteja, jotka lähettävät uusintoja ja uusinnan uusintoja. Uusintojen kuninkaana toimii juuri Radio Puhe. Se noukkii uusittaviksi ohjelmia sekä YLE 1:stä että Radio Suomesta nostaa välillä kaapista uusittavaksi muutaman kuukauden tai parin vuoden takaisia ohjelmia joita sitten uusii ja uusii uudelleen kuulijan hermoromahduksen partaalle asti.

Entäpä sitten musiikkiohjelmat: Tämän Jerikon muurien sortumiseen verrattavan radion romahduskauden aikana on keksitty oivallinen uusi tekninen henkilökuntaa säästävä ratkaisu, levylistat. Paikallisradioiden kehittämä idea on kopioitu YLEnkin käyttöön saumattomasti niin että ympärivuorokautinen radionkuuntelija joutuu kuuntelemaan samoja hittikappaleita useita kertoja vuorokaudessa niin kauan kuin vain kuulijan mielenterveys niitä kestää.

Kuvaavaa on, että esimerkiksi Radio Suomessa omaperäisempää musiikkiprofiilia edustavat etulinjassa vanhat 1970-luvulla uransa aloittaneet konkarit Jake Nyman ja kesätoimittaja Heikki Harma jotka soittavat edelleen samaa musiikkia, jota soittivat jo 1970-luvulla, YLE 1:n mielenkiintoisinta musiikkia tarjoaa Risto Nordell, joka katsoo vieläkin kauemmas taaksepäin, hänen musiikillinen aikajanansa päättyy 1600-lukuun ja Johann Sebastian Bachiin. (No totuuden nimissä täytyy myöntää että sinnikkäällä kanavapuijottelulla radiosta voi löytää pari muutakin kelvollista juonnettua musiikkiohjelmaa,)

Summa summarum. Ylen surkeaa on YLEn nykyinen ohjelmatuotanto. Ylen kehitysyritykset ohjelma-aikalaajennuksineen ovat järjestelmällisesti osoittautuneet Pyrrhoksen voitoiksi, sen profiilinnostoyritykset ovat kerta kerran jälkeen paljastuneet loistokkaiksi epäonnistumisiksi. Niinpä tänäkin yönä syvennyn kuuntelemaan Arkistojen aarteita 1920-luvulta 1970-luvulle ja kaihoisasti muistelen aikaa jolloin radiossa vielä oli oikeita ohjelmia.

lauantai 18. elokuuta 2012

Kirjoja hyllystäni: Esko Sarkkinen: Lumi

Esko Sarkkinen
Lumi
Otava 1994

Tätäkään kirjaa ei tietenkään ole hyllyssäni. Koska koko Seinäjoen kaupunginkirjasto on muuton vuoksi suljettuna ja lainaussakkojeni vuoksi olen edelleen muutenkin karenssissa enkä voi tarkistaa näin ollen muistikuviani itse kirjan tekstistä, tyydyn kuvailemaan kirjan eli tapahtuman taustaa.

Vietin 1990-luvun puolivälissä kuukauden verran Porvoossa mm. Kittilän intiaanileirillä majailleen kuvataiteilijaystäväni Marja Hallenin luona Porvoossa. hänen kauttaan ajauduin kuvataiteilija Carolus Enckellin näyttelyn avajaisiin, joihin Enckellin siivellä saapui myös mielenkiintoinen henkilö: Viipurissa syntynyt kuvataiteilija ja kosmopoliitti Esko Sarkkinen. Noin vuotta aiemmin häneltä oli ilmestynyt romaani Lumi.

Avajaisten tiimellystä välttääkseni päädyin keskusteluun harmaapartaisen Esko Sarkkisen kanssa. Sarkkinen ryhtyi kertomaan elämäntarinaansa. Helsingissä aikansa elettyään, siihen elämänmenoon jostain (ymmärrettävästä) syystä kyllästyttyään hän oli vastoin päinvastaista muuttoliikettä hän oli ottanut suunnan pohjoiseen.

Sarkkinen oli vuokrannut Inarinjärven saaresta mökin, ryhtynyt erakoksi ja elellyt saaressa vuoden yksinään, vain kerran viikossa saaressa käväissyt postivene yhteysvälineenä maailmaan, kalastellut ja ajatellut omiaan.

Tämä ei kuitenkaan Sarkkiselle riittänyt, tai voisiko sanoa näin: Inarinjärvikään ei ollut riittävän kaukana niistä asioista, joista hän halusi etääntyä. Niinpä hän pakkasi reppunsa ja siirtyi Huippuvuorille. Huippuvuorilla Sarkkinen vietti toisen vuoden, kylmyydessä ja kylmyyttä vesiväreillä maalaten, tärpätti veden sijasta (koska se jäätyisi) pensselinkasteluaineena.

Kun Sarkkinen kerran oli lähtenyt maailmaa kiertämään, hän päätti saman tien kiertää aikansa kuluksi maailman ympäri. Tähän maailmanympärikierrokseen kului aikaa noin 5 vuotta. Vaikuttavimpana Sarkkisen omaan mieleen kuitenkin jäivät huippuvuoren maisemat ja siellä vietetty aika, niinpä hän siltä kierroltaan Helsinkiin palattuaan kirjoitti omaelämäkerrallisen "romaanin" (sillä niin se kirjastoissa luokitellaan) "Lumi".

Tapasin siis Esko Sarkkisen hieman kyseisen teoksen ilmestymisen jälkeen, enkä ollut moisesta kirjasta koskaan kuullutkaan. tuskinpa on kovin moni kirjallisuudenystävä kuullut vieläkään. Googlehaulla huomasin kirjan kuuluvan muun muassa pohjoisen eräkirjallisuuden joukkoon, vaikka itse kirjassa ei ammuta yhtään eläintä. Ennemminkin se on kappale taiteilijan omaelämäkertaa hieman samaan tapaan kuin eräät Hessen kirjat (esim. Kylpylävieraana Badenissa) tai James Joycen "Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta" ovat.

Kuvataiteilija/kirjailijan itsensä tavattuani päätin tietenkin välittömästi etsiä käsiini myös kyseisen kirjan. Lukukokemuksena minulle, joka myös olen aina mieluummin vaeltanut kohti pohjoista kuin etelää, teos oli riipaiseva ja huikea näky oleilemisesta ja olemisesta ihmisen elämän äärimmäisissä olosuhteissa, Huippuvuorilla, lasinkirkkaan kylmyyden maailmassa, loputtoman jäätikön, jääkarhujen ja siellä selviytyvien melko vähälukuisten ihmisten maailmassa.

Sarkkiselle tämä maailma on kiehtova, outo ja välillä pelottavakin. Hän on muukalainen joka ei ole tottunut selviytymään aivan kuten paikalliset selviytyvät. Hän kuitenkin maalaa, akvarelli maalaustelineessä, ulkoilmassa, yli 20 asteen pakkasessa kyseiseen tärpättialkoholinesteeseen pensseliä välillä kastaen akvarellejaan, kädet kohmeessa, inspiroituneena, kunnes havaitse pensselin pudonneen kohmettuneesta kädestä jo joitakin aikoja sitten.

Paikallisten varoituksista hän lähtee etsimään jääkarhuja moottorikelkalla yksin, joutuu moottorikelkan jäälakeudelle uuvuttua kuolemanvaaraan, josta hänet lopulta paikallisen yhden hengen etsintäpartion toimesta meille outoon sävyyn pelastetaan. Sanotaan nyt vaikka lappilaiseen tyyliin: "Tulin vaan tässä ohiajaessa kattomaan ettei sulla täällä mitään hätää ole."

Mutta kuten sanoin. Kirjaa minulla ei ole tätä kirjoittaessa käytettävissä. Sen saa jokainen lainata kirjastosta tai ostaa lukeakseen itse. Se kertoo taiteilijaelämästä, taiteen tekemisestä, erakoitumisesta, pohjoisesta kylmyydestä, kohtauspisteestä oudon ympäristön ja tavallaan toisessa kulttuurissa elävien ihmisten kanssa sekä ennen kaikkea Lumesta.