keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Ei enää ihminen



Primo Levi: Tällainenko on ihminen
Gummerus 1982

Alkulauseesta:
Onneksi minut karkotettiin Auschwitziin vasta vuonna 1944, siis sen jälkeen kun Saksan hallitus oli työvoiman puutteen takia päättänyt pitkittää tuhottavien vankien elämää ja suonut näille melkoisia helpotuksia keskeyttäen toistaiseksi tuhoamiset poikkeustapauksia lukuunottamatta.

Sen takia ei tämä kirjani, josta siis puuttuvat erikoiset kauhuteot, tuo maailman lukijoille mitään erityistä uutta tuhoamisleirien hirvittävää aineistoa. Tätä ei ole kirjoitettu uusien syytteiden esittämiseksi; se voi korkeintaan tarjota lähdeaineistoa ihmismielen rauhallista tutkimusta varten.

Minusta tuntuu tarpeettomalta vakuuttaa, että mitään ei ole keksitty.”

I Matka
Italian fasistinen miliisi vangitsi Primo Levin vuoden 1943 joulukuun 13. päivänä. Primo Levi oli italianjuutalainen: joka tovereineen oli perustanut vuoristoon sissiosaston: ”Oikeus ja vapaus”. Itse sissiosaston toiminta oli Primo Levin kuvaamana lähinnä surkuhupaisaa.

Meiltä puuttuivat yhteydet, aseet sekä rahoittaja ja kokemus niiden hankkimiseen sekä pystyvät miehet, ja niin jouduimme tulvan alle, jonika muodostivat epäpätevät henkilöt jotka hyvän- ja pahantahtoisina saapuivat tasangoilta etsimään olematonta järjestöä, jolla ei siis ollut henkilöstöä, aseita eikä suojakseen piilopaikkaa, ei tulisijaa, kattilaa eikä kenkäpaperia.”

Miliisille sissiosaston ”Oikeus ja vapaus” olemassaolo ei tietenkään ollut lainkaan yhtä yhdentekevää ja niin tapahtui alkulauseessa kuvattu pidätys. Primo Levi vangittiin ja vietiin kuulusteluihin, joissa hän selitti olevansa ”hebrealaista rotua oleva Italian kansalainen”. Hänet vietiin Modenan lähellä olevaan Fossolin leiriin, jonne hän saapui vuoden 1944 kesäkuun lopulla.
Leiriin saapui saksalainen sotilasosasto, joka määräsi kaikki leirin juutalaiset lähtemään mukaansa. Minne, sitä ei kukaan tiennyt. Mutta jotain Primo Levi ja hänen toverinsa aavistivat: ”Me olimme keskustelleet paljon puolalaisten ja saksalaisten pakolaisten kanssa ja tiesimme, mitä lähteminen merkitsi.”

Perinteet vaativat, että kuolemaantuomittujen katseen täytyy olla ylhaisen muodollinen todistaakseen kuluttaneensa loppuun kaikki kiihkon ja vihan aiheet, ja kun tuomio ei edusta muuta kuin yhteiskunnan vaatimaa synkän velvollisuuden täyttymistä, niin oikeuden täytäntöönpanijakin voi tuntea uhriaan ko0htaan sääliä.

Näin saadaankin aikaan, ettei tuomittu tunne tuomion vihaa, vaan pitää kohtaloaan väistämättömänä ja oikeudenmukaisena ja saa rangaistuksella armahduksen.”

Lähtöä edeltävänä yönä ”jotkut sanoivat jäähyväisiä elämälle tavalla mitä pitivät parhaana. Toiset rukoilivat, toiset ryhtyivät muihin toimenpiteisiin ja muut päihdyttivät itsensä intohimoista täydellisimmällä, kuoleman tietoisuudella”. Ja koitti seuraava aamu ja lähdön hetki.

Aurinko nousi kuin petturi, joka on päättänyt osallistua ihmisten suunnitelmiin toistensa tuhoamiseksi. Meissä myllertävät erilaiset tunteet. Tietoinen alistuneisuus, puhkeamaton kapinamieli, uskonnollinen kohtalonusko, pelko, toivottomuus yhtyivät valvotun yön jälkeen kaikissa hillityksi mielettömyydeksi. Mietiskelyn ja itsehillinnän aika oli päättynyt ja vain kotiemme kauniit muistot nousivat kahleitta ainoina järjellisinä ajatuksina, tuskallisina kuin miekaniskut ja kirkkaina kuin salamat, koska ne olivat vielä niin läheisiä sekä ajassa että etäisyydessä.
Teimme tällöin monenlaisia tekoja; mutta on parempi ettei niistä ole jäänyt muistoa.”

Junassa matkalla tuntemattomaan määränpäähän. Vaunuja oli kaksitoista ja vankeja kuusisataaviisikymmentä, Primo Levin vaunussa 45. ”Epämukavuus, iskut, kylmä, jano pysyivät pinnalla koko matkan ajan ja se4n jälkeen ja tukahduttivat lopullisen toivottomuuden. Emme tunteneet elämisen halua emmekä tietoista alistuneisuutta, sillä harvat ihmiset kykenevät niihin, emmekä me olleet muuta kuin ihmiskunnan tavallisia edustajia.”

Otimme helpotuksen tuntein vastaan tiedon päämäärästämme: Auschwitz; nimi, jolla ei ollut mitään merkitystä silloin yleensäkään eikä meille ollenkaan, mutta joka kuitenkin tarkoitti jotakin paikkakuntaa täällä maan päällä.”

Perillä. Purkautuminen vaunuista tapahtuu yhdellä iskulla. Kymmenkunta SS-miestä jaottelee vangit kahteen osaan yksinkertaisilla kysymyksillä: ”Montako vuotta? Terve vai sairas?”

Nyt tiedämme että tuo nopea ja summittainen valikointi johtui siitä, että meitä pidettiin pystyvinä työskentelemään Saksan valtakunnan hyväksi ja että monoWitz-Bunan ja Birkenaun leireihin lähetettiin junastamme yhdeksänkymmentäkuusi miestä ja kaksikymmentäyhdeksän naista ja että kaikista muista joita oli yli viisisataa, ei ainoakaan ollut elossa kahden päivän kuluttua.”

II Pohjalla

Leirin portilla kirkkaasti valaistu kirjoitus, ”Arbeit macht frei”. Suuressa tyhjässä huoneessa vihdoin vesihana, josta kiellettiin juomasta koska vesi oli saastaista. ”Wassertrinken verboten”.

Tämä oli helvetti. Nykyisin, meidän päivinämme, helvetin täytyy olla sellainen. Suuri tyhjä huone, jossa meidän täytyy pysyä jaloillamme, ja huoneessa vesihana, josta virtaa vettä, jota ei voi juoda, ja me odotamme jotakin varmasti kauheaa, eikä mitäämn tapahdu, eikä mitään tapahdu senkään jälkeen. Mitä ajatella? Ei voi enää ajatella, sillä tällaista on kuolleena oleminen. Joku istahti lattialle. Aika kului hetki hetkeltä.”

Toinen näytös alkoi. Vangeilta parturoitiin päät kaljuiksi ja vietiin alastomina suihkuhuoneeseen. ”Oli edelleenkin yö, emmekä tienneet näkisimmekö enää päivää.” Lopulta he e saivat tietää missä he olivat: Monowitzissa, Auschwitzin vieressä Kaliziassa. Leiri oli työleiri ”Arbeitslager”, jonka kaikki vangit työskentelivät kumitehtaassa jonka nimi oli Buna, ja siksi leiriäkin sanottiin Bunaksi.

Ja yö päättyi ja tuli ensimmäinen aamu.

Kellon soidessa leiri tuntui heräävän pimeydestään. Vesi alkoi suihkuta kiehuvana hanoista. Viisi minuuttia aikaa peseytymiseen, ja kohta sisälle ryntäsi neljä henkilöä (ne parturit), jotka huutaen ja tuuppien ajoivat meidät kylpeneinä ja höyryävinä viereiseen jäiseen huoneeseen, jossa toiset heittivät meille tuntemattomia rääsyjä ja työnsivät käteemme puupohjaisen, risaisen kenkäparin; meillä ei ollut aikaa ymmärtää mitään, ja sitten olimme jo ulkona jäisessä, sinisessä lumessa, paljain jaloin ja alastomina, kaikki omaisuus käsissämme ja saimme juosta toisen parakin päähän noin sadan metrin matkan. Siellä saimme luvan pukeutua.”

Tällöin totesimme ensimmäisen kerran, että kielestämme puuttuu sana kuvaamaan tätä rikosta, ihmisen tuhoamista. Silmänräpäyksessä oli meille melkein profeetallisella voimalla selvinnyt totuus: olimme joutuneet pohjalle. Huonommin kuin nyt ei enää voinut käydä, alhaisempaa inhimillisen olemassaolon tilaa ei enää ole, sellaista ei voi ajatella.”

Primo Levi on nyt vanki, ”Häftling”, hänen nimensä on nyt 174517. Se tatuoitiin hänen vasempaan käteensä. Tatuoinnin jälkeen vangit kuljettiin parakkiinsa.

Ja sitten: janosta kiihkoisena näin ikkunan ulkopuolella aivan käsivarren ulottuvilla näin kauniin jääpuikon. Avasin ikkunan, otin jääpuikon, mutta heti paikalla ilmestyi eräs suurikokoinen tukeva vartija, joka iski minua raa'asti. ”Warum?” (miksi), kysyin heikolla saksallani. ”Hier ist kein warum” (täällä ei kysytä miksi), hän vastasi ja paiskasi minut sisäpuolelle.”

Vähitellen selviää leirin koko, selviävät eri parakkien tehtävät, tulevat selviksi leirin säännöt. Kieltoja on lukemattomia, samoin käyttäytymistä koskevia sääntöjä, opittavaksi tulee lukemattomia erikoisia asioita, kuten esimerkiksi kynsien lyhentäminen puremalla tai hiertävien kenkien aiheuttamat ongelmat:

Ei pidä luulla, että kengät edustaisivat keskitysleirin elämässä mitään toisarvoista tekijää. Kuolema alkaa kengistä, sillä ne merkitsevät suurimmalle osalle meistä todellisia kidutusvälineitä. Ne voivat muutaman tunnin marssin jälkeen aiheuttaa hiertämishaavoja, jotka saattavat tulehtua, niin että kuolema seuraa.”

Työtä tehdään käytännössä joka päivä kahdessasadassa 15-150 henkilön ryhmässä joiden jokaisen johtaja on 'Kapo'. Työaikaa on koko valoisa aika. Työtä ei tehdä opimeänä aikana eikä sumussa, koska pimeys ja sumu voisivat antaa vangeille tilaisuuden paeta. Sen sijaan sitä tehdään sateella ja lumipyryssä ja silloinkin kun Karpaattien kovat tuulet puhaltavat.

Sellaista on elämämme. Jokainen päivä on samanlainen ja noudattaa ennakolta määrättyä järjestystä: ausrücken, ausrücken, lähtöä, tuloa, työtä, nukkumista ja syömistä, sairastumista ja kuolemista.”

III Alkumuodollisuudet

Primo Leviä heiteltiin parakista toiseen ja työryhmästä toiseen kunnes hänet sijoitettiin parakkiin 30, jossa hänet majoitettiin samaan vuoteeseen Dienan kanssa. Kysymykset vaivasivat Primon mieltä, ”miten söisin ilman lusikkaa?” ”Miten saisin peseytyä?” Kunnes hän vajosi levottomaan uneen. Ja niin tuli herätys.

Koko parakki vavahti liitoksissaan, valot syttyivät, kaikki ympärilläni ryhtyivät kiihkeään puuhaan, silittivät huovat paikalleen, pukeutuivat kuumeisen kiireesti, juoksivat ulos jälleen ilmaan puoliksi pukeutuneina, ryntäsivät kohti käymälää ja pesuhuonetta ja monet virtsasivat eläinten lailla juostessaan säästääkseen aikaa, sillä viiden minuutin kuluttua alkoi leivän jakelu, jolloin jaettavana oli leipä, brot, bruit, broit, blebj, pain, lechem, kenýer, pyhä harmaa möykky, joka näytti jättiläismäiseltä naapurin kädessä ja naurettavan pieneltä omassa.”

Leipä oli myös ainoa rahamme. Niiden muutamien minuuttien aikana, jotka kuluivat leivän jakamisesta sen kuluttamiseen, oli parakki täynnä vaatimuksia, pyytelyjä ja pakenemista.”

Toivottomuudessaan Primo Levi aikoo laiminlyödä peseytymisen pesuhuoneen haisevalla vedellä, mutta hänen ystävänsä Steinlauf antaa hänelle tärkeän opetuksen. Primo muistelee: ”Pääajatus siinä oli, että leiri oli perustettu muuttamaan meidät eläinten kaltaisiksi, että meidän ei pidä antaa tehdä itseämme pedoiksi, ja että tässäkin paikassa saattoi selviytyä hengissä. Sen takia täytyisi yrittää selviytyä kertomaan tästä, todistamaan, ja selviytymisen edellytyksenä oli, että säilyttäisi sivistyneestä elämästään ainakin perustan.”

IV Ka-Be

Työryhmissä Primo Levi oppii jotain keskitysleirien organisaation ideologiasta. Jotkut etuoikeutetut päästetään vähemmällä, muut joutuvat rehkimään voimien äärirajoilla. ”Tämä harmittaa minua, ellei muusta syystä niin siksi, että niin luonnostaan kuuluu järjestykseen, että ettuoikeudet sortavat oikeudettomia; tälle inhimilliselle säännölle perustuu koko keskitysleirin yhteiskunnallinen rakenne.”

Uusi kokemus on loukkaantumisen seurauksena joutuminen Ka-Behen, kramnkenbauhun, sairaiden X-osastoon. Kahdeksan parakki, joissa on jatkuvasti noin kymmenesosa leirin asukkaista mutta harva siellä on kauermmin kuin kaksi viikkoa eikä kukaan kauemmin kuin kaksi kuukautta: ”Noiden kahden ajan välissä meidän on joko parannuttava tai kuoltava.” Ne jotka eivät osoita paranemisen merkkejä saavat Ka-Besta passituksen kaasukammiolle.

Ka-Bessa Levi oppii jotain keskitysleirin hierarkiasta: lääkintämiehet halveksivat heitä, koska he olivat koulutettuja ja siksi kehnoimpia selviytymään: ”Zwei linke Hände” (Kaksi vasenta kättä). Puolanjuutalaiset halveksivat heitä, koska he eivät osaa jiddishiä. Lääkintämies nöyryyttää Leviä ja ennakoi hänelle tuomion vammasta: ”Du Jude, kaputt. Du schnell Krematorium fertig.” (Sinä juutalainen, loppu. Sinä pian krematorioon valmis.)

Ja millä perusteella sitten valitaan kaasuun ja krematorioon joutuvat. Primo Levin vankinumero on 174517. Numerointi aloitettiin 18 kuukautta aiemmin. Buna-Monowitzissa on leiriläisiä kymmenentuhatta ja Auschwitzissa ja Buchenwaldissa kolmekymmentätuhatta. ”Wo sind die andere?” (missä ovat muut?) Näin kysyy Leviltä Schmulek joka jo seuraavana aamuna valikoidaan kahdesta parakista lähtevästä ryhmästä siihen toiseen, joka ei käsitä parantuneita. Μitään toivoa ei ole.

Ajatuksissamme, hetkeksi kaukana raakalaisuudesta ja lyönneistä voimme sulkeutua omaan itseemme, ja silloin meille käy selväksi ettemme palaa täältä. Olemme matkustaneet tänne sinetöidyissä vaunuissa, olemme nähneet naisemme ja lapsemme lähtevän matkalle olemattomuuteen, orjina olemme marssineet sata kertaa eteenpäin ja takaisin mykkinä väsymyksestä, uupuneina sielussamme kuin olisimme joutuneet nimettömään kuolemaan. Emme palaa. Kukaan ei ole lähtevä, ei kukaan joka voisi kuljettaa maailmalle omassa lihassaan pahan tiedon siitä, mitä Auschwitzissa ihminen on tehnyt ihmistä vastaan.”

V Yömme

Kahdenkymmenen Ka-Bessa vietetyn yön jälkeen Primo Levin haava on käytännössä parantunut ja tyytymättömänä elämäänsä siellä hän on puoliksi valmis lähtemään. "Mutta Ka-Besta tuleva mies on melkein aina alaston ja henkistä tasapainoa vailla, kun hänet työnnetään pimeään ja kylmyyteen. Hänen housunsa putoavat, hänen kenkänsä puristavat ja paidasta puuttuvat kaikki napit. Hän etsii inhimillistä yhteyttä, eikä kohtaa kuin käännettyjä selkiä. Hän on suojaton ja haavoittuva kuin vastasyntynyt ja hänen on juuri sinä aamuna marssittava työhön."

Ja vihdoin yö, uni: "Miksi pitää päivien tuskan siirtyä uniimme niin pysyvästi, aina toistuvalla näyttämöllä, missä kerromme ja missä meitä ei kuunnella?"

"Tantaloksen unet ja kertomusunet kuvautuvat mieleemme epäselvien kuvien kankaaksi, päivän kärsimykset, nälkä, lyönnit, kylmyys, väsymys, pelko ja ahneus jatkuvat yöllä muodottomina näkyinä ja äänettömänä väkivaltaisuutena, ja elämä vapaudessa ilmestyy meille vain kuumehoureiden mukana. Voi herätä millä hetkellä hyvänsä, jähmettyneenä kauhusta, kaikki ruumiinosat vapisten, sen takia että tuntuu kuin olisi huudettu kovalla äänellä ja käsittämättömällä kielellä vihainen käsky."

VI Ja niin edelleen

Nyt minulla on oikeastaan valittavana kaksi tietä: Bloginkirjoittajana olen tehnyt muistiinpanoja Primo Levin keskitysleirikokemuksista jo noin 5 liuskan verran. Olen kuitenkin kirjan uusintalukemisessa ja muistiinpanoissa vasta noin sivulla 70 eli vasta vajaa kolmasosa kirjasta on käsiteltynä. Voin jatkaa kirjan lukemista (mitä jatkankin) ja muistiinpanojen tekemistä (mitä teenkin), ja lopulta kirjoittaa aiheesta kirja-arvostelun kaltaisen asiallisen lyhyehkön jutun. Mutta bloginkirjoittajana minulla on toinenkin tie ja mahdollisuus. Voin julkaista tämän raakileen, koska ainoastaan minä itse päätän blogini sisällöstä. Tässä vaiheessa päätän toimia noin. Miksi avata koko kirjan sisältöä teille, lukekaa itse! Ehkä julkaisen kirjasta jotain toisesta näkökulmasta myöhemmin.

Mutta, tässä vaiheessa tyydyn kertomaan vain että Primo Levi kuvaa keskitysleirin arkea, ajoittain nerokkain kielikuvin. Hän tekee kirjassaan eräänlaista keskitysleirin psykoanalyysia, kirjoittaa psykohistoriaa keskitysleiristä samaan tapaan kuin C.G.Jung kirjoitti Jumalan psykoanalyysin teoksessa Job saa vastauksen. Kirjassa tällainenko on ihminen ei ole sankareita. Yhtä eläimellisiksi muuttuvat sekä vartijat, kapot, että vangit. Jotenkin kirjan nimi sen pariin kertaan nuoruudessani luettuani muuttuukin aina mielessäni: "Primo Levi: Ei enää ihminen".

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti