maanantai 2. toukokuuta 2011

Tuulihaukka ja muuttohaukka

"Jo matkaan muuttohaukka käy, /kotoaan taivaltaa./ Jo matkaan muuttohaukka käy/ keltä käskyn se saa?/ ki-ki-kii, ki-ki-kii..." Laulussa väitetään kyseisen äänen kuvaavan siis muuttohaukkaa. Tämä ei kuitenkaan vähäisimmässäkään määrin pidä paikkaansa. Muuttohaukalla on pesimisaikana laaja valikoima ääniä: iskevä kja-jakk, kimittävä kjä-kjä-kjä-kjä, karhea gra-gra-gra-grak jne, myös hento vihellys kjyy-kjyy. Ki-ki-kiitä muuttohaukan äänivalikoimassa ei ole. Paremmin se sopisi kuvaamaan tuulihaukan ääntä, joka sekään ei kylläkään ole ki-ki-kii vaan terävä kii-kii-kii-kii sekä soinnikkaampi kaksoisääni kii-lii.


Joku voisi antaa lauluntekijälle anteeksi sinänsä kauniissa, hyvää tarkoittavassa ja luonnonsuojeluhenkisessä laulussa moisen lintutieteellisen lapsuksen. Minä en anna. Kappale menee aina korvissani pilalle siinä vaiheessa, kun haukka alkaa huutaa ki-ki-kii. Virhe on yhtä anteeksiantamaton kuin Koijärven suojelulaulussa, jossa väitetään allien soutavan Koijärven aalloilla. Eivät muuten varmasti souda. Ne muuttavat pääosin rannikkoa pitkin ja pesivät Lapin puhtaissa tunturijärvissä.


Mutta asiaan. Viikon lintuina käsittelen tällä kertaa tuulihaukkaa ja muuttohaukkaa, kahta itselleni jo luontoharrastuksen alkuaikoina hyvin läheiseksi muodostunutta lintua. Niin läheisiä ne ovat, että tavanomainen seinäkirjoitus ei riitä lintujen esittelyyn, vaan kirjoitan pidemmän elämäkertakertomuksen suhteestani tuuli- ja muuttohaukkaan tänne keskusteluihin.


Akuutin aiheen kirjoitelmaani antoi eilinen luontovaellukseni lakeuden pelloilla. Törmäsin nimittäin hävitetyn latomeren keskellä tuulihaukan pesään. Hämmästyin kun (yhden harvoista jäljellä olevista ladoista) ladon seinästä lähti lentoon tuulihaukka ja hetken kuluttua vielä toinen. Etummaisena ylitseni lensi suurikokoisempi naaras ja sitä seurasi hetken kuluttua hieman pienempi koiras. Haukankeveästi ne lensivät ja vaikuttava oli näky läheltä yksisilmäisellä kiikarlla niitä tiiraillessani.


Kun pääsin ladolle, selvisi syy siihen, miksi haukat lähtivät lentoon ladon seinästä eivätkä esimerkiksi katolta. Seinään oli kiinnitetty tuulihaukan pönttö, jossa jo tähän aikaan kevättä lienevät valmiiksi munitut munat. Poistuin siis kiireen vilkkaa paikalta takavasempaan. Havainto oli ilahduttava. Tuulihaukkoja olen viime vuosina nähnyt perin, perin harvoin, joten ilahduttava ja yllättävä tapaaminen sai muistinpohjalta kumpuamaan monenmoisia tuulihaukkaan ja muihin jalohaukkoihin liittyviä muistoja ornitologisen urani varrelta.


Molempien sekä muuttohaukan että tuulihaukan historia on Suomessa ja muuallakin Euroopassa karua luettavaa. DDT:n ja muiden ympäristömyrkkyjen seurauksena näiden jalojen lintujen kannat alkoivat nopeasti 1960-luvulla nopeasti huveta. Muuttohaukka romahti nopeasti sukupuuton partaalle. Pahimmillaan muistelen noin lonkalta vedettynä Suomessa pesineen enää kymmenkunta muuttohaukkaparia. Tuulihaukat alkoivat huveta ja kadota enemmälti peltoaukeilta 1960-luvun lopulla. Sukupuutoilta kuitenkin onneksi vältyttiin ja nyt pitkän tunnelin päässä näkyy vähän valoa. Kumpikaan laji ei enää ole välittömästi uhanalainen. Tuulihaukan pelastukseksi ovat koitumassa osaltaan nämä pesäpöntöt, jollaiseen eilen siis törmäsin.


II


Lintuharrastuksen aloitin vakavamielisesti tuollaisena kymmenkorvaisena 1960-luvun lopussa. Muistan harrastuksen alun. Olin Tampereen lyseon ensimmäisellä luokalla ja liityin koulun luontokerhoon. Sain joulupukilta kiikarit ja kiertelin talven Pyynikkiä tiiraillen mäntyjen latvoissa askartelevia lintuja yrittäen epätoivoisesti tunnistaa niitä sekä kiikareilla että äänestä: ti-ti-tyy. (Niin siihen aikaan lauloivat talitiaiset vielä kaupungissakin, sittenhän laulu on muuttunut epätoivoiseksi ti-tyy tai tyy-tyy huuteluksi, joka yrittää nousta autojen ja muun melusaasteen yläpuolelle.) Tietämättäni olin aloittanut lintuharrastuksen ainoalla oikealla tavalla: talvella jolloin lintuja on vähiten, ne on helpointa oppia tuntemaan ja erottamaan toisistaan.


Kevään mittaan lintutietämykseni kasvoi ja saatoin kesän tullessa katsoa jo urani ornitologina alkaneeksi. Kesiä vietin tuohon aikaan runsaasti isoäitini luona Rajamäellä, olin siellä - syntymäkodissani - oikeastaan kesälapsi koko lapsuuteni ajan. Isoäitini osasi paistaa maailman parhaat lätyt joihin päälle laitettiin runsaasti oman maan mansikkahilloa. Tehtiin lätystä käärö, nautittiin ja syötiin maha kipeäksi. Ennätys taisi olla parikymmentä lättyä. Siihen aikaan kukaan ei tiennyt että mahakipuni ja kuratautini johtuivat lätyistä ja laktoosi-intoleranssista. Sitä lääkittiin kuumalla sipulimaidolla! Jaa niin mutta ornitologiaan.


Se kesä kului Rajamäen luonnossa ja lähiseuduilla aamuvarhaisesta melkeinpä iltahämäriin retkeillen. No ruoka-aikoina kyllä piti käydä syömässä, vakka se välillä unohtui. Rajamäki nyt ei lintuharrastajan kannalta ole kovinkaan monipuolinen lintuhavaintomaasto. Varsinaisen kylän lisäksi siellä on oikeastaan vain Tykkitorninmäki ja Rajamäen Alkon viljapellot. Vantaanjoki tai jokin sen sivuhaara virtaa luruna Rajamäen läpi. Eniten tein retkiä Alkon jätevedenpuhdistamolle (jonka haju on lähtemättömästi syöpynyt nenäni limakalvoihin) sekä sen takaisille pelloille. Jätevedenpuhdistamo oli hyvä kahlaajapaikka. Pelloilla ja ojanreunapusikoissa taas tutustui moniin nyttemmin suuresti harvinaistuneisiin peltolintuihin: peltopyihin, pensastaskuihin, pikkulepinkäisiin, peltosirkkuihin, keltavästäräkkeihin - ja tuulihaukkaan.


Tuulihaukka oli vielä 1970-luvun vaihteessa peltojen tyyppilintuja samaan tapaan kuin kiurut, kottaraiset, isokuovit ja töyhtöhyypätkin. Niinpä Alkon pelloillakin ei ollut kesäpäivää, jolloin ei olisi nähnyt kolmea neljää tuulihaukkaa lekuttelemassa ilmassa myyräjahdissa. Jätevedenpuhdistamon liepeillä olimme kaverini Heikkilän Erkin kanssa löytäneet haukka-ansan. (Kun muuttohaukan ja tuulihaukan vähenemisestä on puhuttu, on unohdettu että eräs syy petolintujen harvinaistumiseen on ollut metsästys. Petolintuja on metsästetty, vaikka ne eivät ole syötäviä, koska ne ovat "petoja", mutta täytettyinä myös jonkinlaisia statussymboleja täytettynä metsästäjän olohuoneen kirjahyllyn päälle.) Haukka-ansassa oli syöttinä elävä pulu.


Kauhistuimme pulun ja mahdollisten haukkojen karua kohtaloa. Kansalaistottelemattomuuteni ei kuitenkaan ollut tuolloin kehttynyt niin pitkälle, että olisin uskaltanut vapauttaa pulun ansasta. Sen sijaan istuskelin tuntikausia jätevesialtaan pielessä vartoiden, etteivät tuulihaukat - jotka kyllä ovat kiinnostuneita enemmän myyristä kuin puluista - lentäisi ansaan. Suojelin ansaa haukoilta ja haukkoja ansalta. Siitä voi katsoa alkaneen luonnonsuojelijan urani. (Kävin muuten pari kesää sitten samoilla pelloilla. Yhtään tuulihaukkaa en enää nähnyt.)


III


Vuonna 1973 muutimme Tampereelta Kristiinankaupunkiin ja kesänviettoni Rajamäellä harvinaistuivat. Isäni monien muiden ohella ryhtyi rakentamaan Pohjolan Voiman höyryvoimalaitosta. Laitos on sittemmin tullut kuuluisaksi siitä, että se on laajennuksista ja kivihiilivoimalaksi muuttamisesta huolimatta koko ajan pysynyt varavoimalaitoksena, joka ei ole käytössä koskaan. Se on kuitenkin kannattava ja sen kannattavuus perustuu sähköalalla olevaan merkilliseen laskentaperiaatteeseen, jonka mukaan Pohjolan Voima voi tietyn määrän varavoimaa olemassaollessa ostaa halvemmalla muilta sähköyhtiöiltä sähköä toimivien voimaloidensa seisokkien aikana.


Lintuharrastukseen Kristiina toi uuden ulottuvuuden, meren. Kristiina on muutenkin Suomen parhaita lintuhavaintoseutuja. Siipyyn Kiilin lintutornissa on kolmena vuotena peräkkäin havaittu ensi viikonloppuna taas järjestettävässä tornien taistossa eniten lintulajeja Suomessa. Tuohon aikaan Kristiinassa oli kuitenkin kaksi muuta lintutornia, joihin havainnointi keskittyi. Kristiinan kaupunginlahden lintutorniin ja kaupunginlahden liepeille sekä Närpiön Piolahden lintutorniin, joka siihen aikaan oli Suomen paras lintuhavaintopaikka.


Keväisin viikkorytmini oli sellainen että unikekona ja alituisena koulustamyöhästyjänä muina vuodenaikoina tunnettu koululainen heräsi aamulla viiden kuuden korvilla linturetkelle kaupunkiin ja lahdelle, viikonloput kuluivat Piolahden lintutornissa. Torniin tuli matkaa yhteen suuntaan polkupyörällä 12 kilometriä. Odotuksen jännityksestä levottomana usein en nukkunut yöllä lainkaan vaan lähdin kahden kolmen korvissa kevätpakastuvina öinä pyöräilemään Piolahden lintutornia kohti värjötellen siellä kohmeessa, josta aurinko sulatteli minut pikkuhiljaa joskus aamupäivällä. Tältä ajalta on peräisin myös läheltä piti tilanne hirven kanssa, johon olin ajaa pahki polkupyörällä. Siinä tuijottelimme toisiamme keskellä tietä ikuisuudelta tuntuvan ajan muutaman metrin päässä toisistamme, mutta siitähän ole kertonut jo aiemmin.


Joka tapauksessa. Matkan varrella oli muutama postimerkin kokoinen peltotilkku, mutta ei yhtään jolla ei jonkin ladon katolla olisi istunut tai pellolla lekutellut tuulihaukka. Piolahti taas on maanviljelyaluetta, jonka peltojen yllä tuulihaukkoja lenteli joka puolella. Sitten ne yhtäkkiä alkoivat vähetä ja kadota.


Kuten sanoin aloitin luonnonsuojelutyöni suojelemalla tuulihaukkoja haukka-ansalta. Mutta lintu- ja luonnontietämyksen lisääntyessä syveni myös luonnonsuojeluharrastus. Luin Pentti Linkolan Unelmat paremmasta maailmasta, ja minusta tuli ankara linkolalainen, paljon ankarampi kuin Linkola itse tuohon aikaan oli. Luin Rachel Carlsonin kirjan "Äänetön kevät" ja kauhistuin: Koko luonto on tuhottu ja myrkytetty! Valitettavasti tämä järkyttävä toteamukseni on sittemmin osoittautunut täysin oikeaksi.


Ja tässä vaiheessa astuu muuttohaukka kuvaan. En nimittäin ole koskaan nähnyt muuttohaukkaa. Olen kierrellyt maita ja mantuja puoliammattimaisesti nuoruudessani kymmenkunta vuotta ja nähnyt melko tasan 200 lintulajia Suomessa, mutta en koskaan muuttohaukkaa. Sen kanta ehti romahtaa ja tuhoutua juuri lintuharrastukseni alkamisen kynnyksellä. Sen sijaan luin noihin aikoihin englantilaisen lintutieteilijän kirjan Muuttohaukka. Se vavahdutti. Haukoista jaloin, voi syöksyssä saavuttaa Wikipedian mukaan lähes 400 km/h nopeuden (tässä on kyllä luullakseni jonkin verran lapin lisää). Luin elävästi kirjoitettua kirjaa ja kuvittelin mielessäni muuttohaukkaa taivaalleni lentämään nopein siiveniskuin ja kääntymään huimaavaan syöksyyn. Se kuva tallentui muistiini kuin elokuva: olen nähnyt muuttohaukan vaikka en ole koskaan nähnyt sitä. Nytkin vedet tippuvat silmistäni kun näen silmien ja näytön välissä muuttohaukan syöksyssä jonkin rastaan niskaan.


Luonnonsuojeluharrastus syveni, lintuharrastus jäi aikuisiässä vähemmälle, pakkasin kahleeni ja kettinkini ja lähdin Koijärvelle vuokraamaan helsinkiläisille luonnonsuojelijoille kumisaappaitani. Vaikka oikeasti lähdin Koijärvelle vain tehdäkseni freelancerina jutun tulevaan leipäpuuhuni Pohjanmaan Kansa-lehteen, jouduin lopulta uuden Suomen etusivulle valokuvassa, jossa padon päässä heitin kiveä patoon, koska olin Ville Komsin lisäksi ainoita, jolla porukassa oli pitävät kumisaappaat. Ryhdyin toimttajaksi, kulttuurinharrastus kasvoi, luonnonharrastus jäi taka-alalle. Mutta joka kevät innostun uudelleen. Ryhdyn taas tarpomaan peltoja ja järvenrantoja lintuja yksisilmäisellä kiikarillani tiiraillen.


IV


Ja eilen sydämeni siis nyrjähti jälleen puolittain sijoiltaan. Löysin tuulihaukan pesän -pöntöstä tosin, mutta edes pöntön olemassaolosta en tiennyt ennen kuin ladon seinästä lensi kaksi tuulihaukkaa. Edellisestä tuulihaukanpesälöydöstäni on aikaa on kulunut noin 35 vuotta. Ne tulevat takaisin! Muuttohaukkojakin Perä-Pohjolassa pesii nykyään taas noin 250-300 paria. Ehkä näen sen sittenkin vielä joskus! Maailman nopeimman tapahtuman eläinmaailmassa: muuttohaukan syöksymässä saalistaan kohti! Nähdä muuttohaukan syöksy edes kerran tässä elämässä! Siinä toivossa nyt edelleen elän.


-------


JK. Muinaisessa Egyptissä muuttohaukka oli palvonnan kohde. Sitä pidettiin auringonjumala Horuksen lapsen ruumiillistumana. Muumioidun vainajan sisäelimiä sisältävän ruukun päälle asetettiin usein muuttohaukan kuva. Toisinaan vainajien kesy haukka jopa muumioitiin yhdessä omistajansa kanssa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti