”Juuri tänään olen nähnyt ensimmäistä kertaa ihmisen kuolevan. En ole koskaan kuvitellut, että kuoleminen voi kestää niin kauan.”
”Hän makasi kesäkuun auringonpaahteessa kylki parakin seinässä kiinni. Hänen paljaassa päänahassaan oli muutamia ruhjehaavoja. Syvällä kuopissa olevat silmät, joiden ympärillä oli violetinmustat renkaat, olivat raskaiden luomien peitossa.”
”Janon paahtamat, mustat, halkeilleet huulet liikkuivat kouristuksenomaisesti. ´Vettä, vettä´, hän korisi.”
”Me seisoimme asennossa, käsivarren mitan päässä toisistamme, kädet ristissä takaraivolla. Seisoimme näin tunnin, ehkä lyhyemmän, ehkä pidemmän ajan, koska aika on muuntunut nyt mittaamattomaksi. Jokainen sekunti tuntuu nyt loputtomalta.”
”Minulla ei ollut enää voimia nousta, jaksoin ainoastaan kääntyä kyljelleni, myöhemmin vatsalleni ja sitten oksensin. En tuntenut enää kipua. Minun oli vain hirvittävän kylmä.”
”Ruumishuone oli parakki 28:n kellarissa, siellä oli parikymmentä puista arkkua, joita käytettiin ruumiiden kantoon krematorioon polttouuneille, sekä parit paarit, joilla kannettiin kuolleita parakeista ruumishuoneeseen. Kun teloitukset alkoivat, puiset kantopaarit korvattiin peltisillä, joista veritahrat oli helpompi pyyhkiä.”
”Olimme jo niin tottuneet ruumiisiin, etteivät ne tehneet meihin mitään vaikutusta. Minä soitin usein huuliharppua ja Ali lauloi.”
”Niin, niin, veli hyvä. Me elämme haaskoista kuin hyeenat. Mutta ennen kuin menemme savuna ilmaan, syömme ainakin itsemme kylläisiksi.”
Julkaistu pienlehdessä
Tajunnanvirta n:o 1/81
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti