Tämä matka

Joskus 1970-luvun puolivälissä verryttelyhousuisena oppikoululaisena aloin kiinnostua runoudesta. Olin muutenkin omituinen: harrastin hieman häpeillen ornitologiaa eli ”lintutiedettä”, olin kiinnostunut luonnon- ja ihmisensuojelusta. Vein salaa luokan seinälle julisteen Biafran nälkäänäkevistä lapsista. (Biafra ehti olla itsenäinen valtio 12 päivää. Sen kansallislaulu oli Sibeliuksen Finlandia.) Elin vahvasti Linkolan linjoilla (jotka siihen aikaan olivat huomattavasti loivempia kuin nykyään). Olin kiinnostunut progressiivisesta rokista ja mystiikasta.

Runouteen minut herätti ensimmäisenä Bo Carpelan, kuten olen toisaallakin todennut. Yritin perehtyä keskikoulun viimeisellä luokalla Pentti Saarikosken lyriikkaan, mutta en ymmärtänyt häntä. ”Meissä asui eri henki”, kuten Tuukka Kangasluoma on eräästä Saarikosken kokoelmasta todennut. Vain jokin ”Onnen aika” ja muutama kreikkalaishenkinen runo kokoelmasta ”Runoja” kolahtivat. Sitten, lukion alaluokilla, löysin Eeva-Liisa Mannerin. Luin Kristiinan kaupunginkirjastosta Mannerin siihenastisen tuotannon läpi.

Samoihin aikoihin kun kirjoitin esikoiskokoelmaani ”Lintujen silmissä kivien kylmyys” Eeva-Liisa Mannerilta ilmestyi koottujen ja valittujen runojen antologia ”Runoja 1956-1977” (Tammi 1980). Se on pysynyt matkaoppaanani runoudessa ilmestymisestään tähän päivään asti. Se on myös eräs niistä harvoista kirjoista, jonka olen ostanut täysihintaisena kirjakaupasta. Enimmäkseen olen kahlannut ale-tiskejä ja divareita läpi.

Vuonna 1995 (erään edellisenä vuonna tapahtuneen teatterillisen epäonnistumisen jälkeen) kokosin Kemissä Kambri-ryhmän nimellä toimivan noin 20-henkisen session. Teimme Kemin Kaupunginteatterin studionäyttämölle ilman rahaa ”näkymättömän näytelmän”, ”näytelmän ilman näyttelijöitä” 80 markan lavasteisiin.

Leikkelin saksilla Eddan jumalrunot palasiksi ja kokosin ne uuteen järjestykseen. Tuolloinen ´hovikapellimestarini´ Jussi Paakkola sävelsi tekstin. Minä hain kaatopaikalta romua ja Piia Hirvaskoski lavasti. Pekka Korolainen lainasi näytelmään ”Jumalat”, jotka sittemmin paloivat Kemin Kaupunginteatterin varaston mukana, Työryhmä toteutti luovuuttaan kanaverkolla ja paperimassalla. Matti Adolfssen ja Merja Ruth pitivät ammattitaidollaan projektin pystyssä. Merja Ruth keikkui viimeisillään raskaana (vastoin lääkärin määräystä) tikkailla katonrajassa ja asensi valoja.

”Jumalat puhuvat öisin” – mysteerinäytelmä ilman näyttelijöitä valmistui. Näyttämöllä oli esityksessä vain neljä näyttelijää, jotka esittivät kiviä ja yksi joka esitti puun juurta. Maailmanlopussa kivet järkkyivät ja puunjuuri heräsi eloon muuttuen käärmeeksi.

Kambri-ryhmä oli saanut nimensä Eeva-Liisa Mannerin ”Tämä matka” -kokoelmassa julkaistusta saman nimisestä runoelmasta. Se oli tehnyt minuun syvän vaikutuksen jo 70-luvulla. Mannerin runoelma ja ”Tämä matka” oli kuitenkin ilmestynyt jo 1956, vuotta ennen syntymääni. Se on suomalaisen loppusoinnuttoman lyriikan perusteoksia ja kulmakiviä. Se viitoitti myös Eeva-Liisa Mannerin runoilijan tien, sillä samalla mystisellä, metafyysisellä, fatalistisella ja panteistisella linjalla hän pysyi läpi koko tuotantonsa.

Ensi-iltaa edeltävän päivänä kuulin radiosta Eeva-Liisa Mannerin kuolleen. Lyhyen neuvottelun jälkeen Kambri-ryhmä päätti tehdä ”Jumalat puhuvat öisin” -näytelmän ensi-iltaan ylimääräisen happeningin. Kambri-ryhmä asettui istumaan teatterin aulaan yleisön joukkoon. Yksi kerrallaan ryhmäläiset nousivat ylös ja lukivat kukin vuorollaan Eeva-Liisa Mannerin runoelmaa Kambri suuren suomalaisen runoilijan muistoksi:

Eeva-Liisa Manner: Kambri I

”Kulkea yli vaihtelevien äärten,

mustien vesien, hauraiden porraspuiden,

läpäistä murtuvat solat, vuorten hitaat viivat,

vyörymät, lumiset pilvet, löytää valitut kivet

ja tulla seudulle

täynnä parillisia jälkiä, eläimellistä asutusta.

Nähdä taitettu tuonpuoleinen valo ja maanpäälliset huolet,

Syödä karvas hedelmä leipäpuun alla

ja tulla nälkäiseksi;

nousta ja kulkea, kävellä punotut kengät loppuun,

etsiä virtaa ja tulla ihmisten tekemälle äyräälle,

pestä kädet ja hiukset ja juoda laskuvettä

ja nähdä raskaita unia viimeisestä tuomiosta:

saada aloittaa alusta rutaisesta lätäköstä

pientä alkeellista pahuutta täynnä, kuten Dytiscus tai

myöhäinen ihminen.

Kulkea, kulkea mihinkään tarttumatta

läpi lian ja lumen, vuorottelevan helteen

ja ankaran menneisyyden ja jääkauden,

sen joka oli ja sen joka tulee;

nukkua lumessa ja sulattaa ruumiillaan pälvi

suuresta yhteisestä jäätiköstä,

oppia käsien taitoa, hidasta toivomista,

rakentaa tuulinen talo ja antaa sateiden tulla,

löytää kulunut polku ja hiotut kivet,

kiven mykkä tiheys; myös ihmiset,

ja vihata lähimmäistään niin kuin itseään;

syödä terhoja ja käpyjä, lintujen ruokaa,

jakaa ateria eläinten kanssa

ja oppia niiden vertaukset ja kieli ja nopeat jäljet.

Oppia vertaukset, ja sekoittaa ne ruumiillisiin asioihin,

oppia salaisuudet, ja unohtaa jälleen,

hukata tieto

vaelluksella läpi ajan ja kerrostuneiden aikakirjain,

vaikeatajuisten kivikirjain ja puuttuvien dynastioiden.

Tulla tyhjäksi ja luopua taikauskosta, uskosta

joka on viisaus, peritty eläimiltä

ja sidotuilta kasveilta ennen eläimeksi-tulemista.

Tulla tyhjäksi ja luopua –

miten raskas on vaellus ilman taakkaa,

yksinäisyys ilman eläinten yhteisyyttä,

erilaisuus, jota sudet pakenevat ja pelkäävät.

Saapua viimein

kevyenä, väsyneenä,

ilman sanoja, telttaa ja eläinten myötätuntoa

meren rannalle, nähdä ruumiillaan tämä kaikki:

Hyytyvä valo ja pitkät ankarat aallot,

kova avaruus, joka kiertää, vingahtaa,

ja vitkaan jäätyvät tuulet,

lähettää tottumuksesta

tyhjä vene, huuto tuuleen,

tietäen että vain sirpaleet pääsevät perille

tai ei mikään.”

(Eeva-Liisa Manner: Runoja 1956-1977, Tammi 1980)