keskiviikko 24. elokuuta 2016

Nalle Puh, Veli Kani ja Puhkuoikeuksien julistus

"Jep. Eräs jännittävä seikkailu on taas ohi", sanoi Nalle Puh. 
"No mitä teit tänään", kysyi Veli Kani, "Minä itse hypin ja loikin koko päivän." "Minä en tehnyt oikeastaan mitään", vastasi Nalle Puh. "Kävin Puh Puh Puhetta Vaasasta sivustolla PUHumassa suvaitsevaisuudesta ja rasismista." 
"Sillä välin minä vain hypin ja pompin", sanoi kani, "no miten siinä kävi?" 
"No ensin minut erotettiin Puh Vaasasta ryhmästä ja otettiin sitten takaisin, mutta matkalla katos yks paperi. Siinä lukee jotain Puhkuoikeuksien julistus." "Älä sitä enää tänään etsi", sanoi Veli Kani: "Mene nukkumaan. Minä hypin ja pompin tässä vielä vähän aikaa." 
"Menen, menen mutta mistähän minä saisin näin raskaan päivän jälkeen kupillisen hunajaa?" 

"Puh katso! Tuolla se paperi lentää. Ehkä Puh Vaasa ryhmä on lähettänyt sen meren yli lentämään kaikkien maanosien yli kertomaan suvaitsevaisuuden sanomaa", arveli Veli Kani. 
"Minä ennemmin uskon", sanoi Puh "että sille käy niin kuin minullekin Puh Vaasasta ryhmässä. Jouduin lähtemään henkiseen maanpakoon." 
"Mutta minne se sitten lopulta laskeutuu", kysyi Veli Kani. 
"Ei minnekään tässä maailmassa" sanoi Nalle Puh "nyt minä menen nukkumaan."
...
Ai niin mutisi Nalle Puh unissaan itsekseen. Sain viimeisen varoituksen. en enää koskaan saa käyttää puh rasismi-sanaa rasisteista tai puh lennän lopullisesti ulos puh vaasasta kuin Puhkuoikeuksien julistus Euroopasta, puh puh, hyvää yötä puh

tiistai 23. elokuuta 2016

Kiinalaisen maalaustaiteen veijareita ja pyhimyksiä osa III




900-luvulla kiinalaisen tussimaalauksen keskeiset periaatteet ja taiteelliset arvot on jo määritelty pysyvästi. Tsing Haon tekemäksi arvellussa kirjoituksessa maalari ja vanha erakko kohtaavat vuorilla toisensa ja paljastavat keskustellessaan koko taiteellisen elämän omalla aikakaudellaan, jolloin maisemamaalaus lopullisesti valtasi asemansa.

Keskustelussa luetellaan tarkasti Hsie Hon laatimat tussitekniikan kuusi periaatetta:
  1. Henki; 2. Tasapaino eli elinvoiman resonanssi; 3. Suunnitelma eli kompositio; 4. Yhtäpitävyys aiheen kanssa; 5. Sivellintekniikka; 6. Tussin käsittely.

Yhtä selvästi keskustelussa ilmaistaan myös taiteen yleinen päämäärä; todellisuuden käsittäminen eli asioiden sisäisen kauneuden tajuaminen mystisen yhteyden avulla, yhtyminen niiden syvempään todellisuuteen pyrkimättä muodolliseeen vastaavuuteen ja ulkoisten ilmiöiden ornamentaaliseen kauneuteen.

Näiden periaatteiden jälkeen viisas erakko esittelee Tsu Tsing-tsenin laatiman maalareitten arvojärjestyksen: jumalainen; ihmeellinen; kykenevä. Mutta erakko lisää tähän vielä toisen luokituksen: teknilliset virtuoosit, joiden loistavia, mutta mielivaltaisia töitä ei pidä sekoittaa spontaaneihin. Tässä erottelussa käy ilmi, että erakon tehtävä on alistaa tekninen taitamisensa hengen alle ja toimia vain innoituksen tai näkemyksen mukaan. Muuten ei voisi olla aitoa, tosi mielessä luovaa taidetta.

Li Tseng , maiseman mestari

Millä tahansa arvoasteikolla mitattuna, 940-967 vaikuttanut Li Tseng täytti kaikki korkeimman arvoluokan vaatimukset, hän oli jumalallinen maalari, häntä pidetään eräänä parhaimmista luovista ja visionäärisistä taiteilijoista. Häntä on nimitetty jopa suurimmaksi kaikista maisemamaalareista.

Li Tseng paneutui luontoon unohtaen täysin itsensä ja loi työnsä sisäisen välttämättömyyden pakosta ”kantaen vuoria ja laaksoja mielessään” vuodattaen vaivatta tussia sulavasta siveltimestään. Nämä ominaisuudet tekivät hänestä erään niistä etevistä neroista, jotka saavuttivat ”tussin samadhin” korkeimpaan ”jumalalliseen” luokkaan kuuluvilla kuvillaan.

Li Tseng oli ylhäistä sukua, mutta luopui kaikista kunnianosoituksista ja saavutti vilpittömällä luonteellaan esimerkillisen oppineen mestarin aseman. Hän maalasi vain huvikseen ja vain silloin kun tunsi vastustamatonta pakkoa maalata silkille ihanteelliset maisemansa, kävelymatkoillaan huolellisesti tutkimansa kohteet, jotka hän sommitteli ja eritteli mielessään niin että ne valmiissa teoksessa tuntuivat yhtyvän luonnon hengitykseen.

Lyyrinen maisema, Tung Jyan ja Tsy-jan

Kiinalaisessa maisemamaalausperinteessä puhutaan ”san sui”-maisemista (vuoret ja vesi) jotka perustuvat yinin ja yangin kosmiseeen järjestelmään. Tässä luonnon valtavassa rytmissä Li Tseng – mäntyjen ja kallioiden, korkeiden vuorien ja voimakkaiden vastakohtien maalari - ilmaisee vuoriin samastuvan voiman ja kovuuden periaatteen,Yangin. Sen sijaan kaksi hänen merkittävintä aikalaistaan Tung Jyan ja Tsy-jan maalasivat Jangtsen alajuoksulla viehättäviä kukkulamaisemia. He olivat jokien ja järvien, sumuun ja usvaan häipyvän maiseman mestarit antoivat hahmon Yinin lempeydelle ja pehmeydelle, jonka vertauskuvana on vesi.

Tung Jyanin muutama säilynyt maalaus todistavat että hän maalasi ja opetti seuraajiaan maalaamaan ”sumua ja laajoja horisontteja” läpikuultavan rauhallisella tussilla ja yhdisti maalauksissaan runollisen tunnelman topografiseen aitouteen.

Sekä Tung Jyan että Tsy-jan olivat buddhalaisia munkkeja, mikä ilmenee heidän maalaustensa hiljaisessa meditatiivisuudessa. Tsy-jania pidetään kohoavan perspektiivin luojana. Hän kehitti ”mietiskelevän matkan” perustyypin, jota kuvastaa säilynyt maalausrulla nimeltään ”Taoa etsimässä syksyisillä vuorilla”. Se johdattaa katsojan katsojaa puron varrella kulkevaa polkua pitkin metsien ja rotkojen kautta kuvan yläreunassa olevan vuoren huipulle.

Monumentaalinen tyyli, Fan Kuan

Jos Li Tsengin maalaukset olivat sekä mitoiltaan että sisällöltään monumentaalisia niin samaa voi sanoa 900-luvun keskivaiheilla syntyneestä ja vuoden 1026 jälkeen kuolleesta Fan Kuanista. Fan Kuan oli luonteeltaan vakava ja ankara taolainen ja halusi elää itsenäisesti ja vapaana valtion viroista, minkä vuoksi hän vetäytyi Tsing-nanin vuorille tutkiskelemaan maisemia.

Fan Kuan näki paljon vaivaa vangitessaan luonnon pelkkään muotokieleen perustuvia vaikeasti ilmaistavia vaihtelevia tunnelmia ja havinnollistaa niitä siveltimensä kapealla kärjellä. Häntä nimitetään ”korkeuksien ja etäisyyksien” mestariksi. Hänen ainoa säilynyt maalauksensa on Formosan palatsikokoelmassa säilytettävä ”Matka vuorien ja virtojen välissä”, joka on keskeisenä teemana Gary Snyderin niin ikään monumentaalisessa runoelmassa ”Loputtomat vuoret ja joet”.

Matka vuorten ja virtojen välissä maalauksessa taiteilijan yksinkertainen käsiala korostaa vuorten monumentaalisuutta. Teoksessa hän on käyttänyt täplätekniikkaa, jota kiinalaiset vertaavat sadepisaroihin. Tätä lähes kaksi metriä pitkää rullaa on sanottu ehkä maailman kauneimmaksi vuoristomaisemaksi. Siinä Fan Kuan kuvaa yksityiskohtaisesti rotkojen ja kielekkeiden karua mahtavuutta, vesiputouksia ja kuohuvia vuoristopuroja, kiemuraisia puita, harjanteisia vuorten seinämiä ja halkeilleita kallioita, jotka muistuttavat mielikuvituksellisia eläimiä ja toimivat jättiläismäisenä taustana pienikokoisille aasikaravaanejaan vuoristoteillä ja laaksoissa kuljettaville henkilöille.

Fan Kuanin taiteen suuruuden uskotaan johtuvan aidosta innoituksesta ja syvästä mietiskelystä. Hän osasi unohtaa oman itsensä ja vajota päiväkausiksi lähteiden ja kaltioiden tutkiskeluun. Suuntaamalla ajatuksensa tiiviisti kohteeseensa hän saavutti tyyneyden ja alkukantaisen yksinkertaisuuden aivan kuin klassinen taolainen ”viisas mies”, jollaista hänen kerrotaan muistuttaneen käyttäytymiseltään, elintavoiltaan, ulkonäöltään sekä suhtautumiseltaan kaikkiin asioihin ja olentoihin.

Hullu Mi Fu

Jos nyt pitäisi etsiä erikoisinta taiteilijaa kaikkien persoonallisuuksien joukosta, niin se olisi sittenkin Mi Fu (1051-1107). Hän oli kerta kaikkiaan omituinen ihminen, joskus rakastettava, joskus pikkumaisuudessaan raivostuttava, riitaisa ja teennäinen, ylimielinen, tyly ja ankara: ”hän halveksi takapihojen siipikarjaa ja piti vain villeistä linnuista”.

Mi Fu oli tasapainoton persoona, jonka elämästä kerrotaan merkillisiä tarinoita, kuinka hän esimerkiksi kerran osoitti kunnioitusta omituisen muotoiselle kalliolle puhuttelemalla sitä ”vanhemmaksi veljekseen”. Aikalaiset nimittivätkin häntä ”hulluksi Miksi”. Hän oli raivokas kaunokirjoittaja joka kirjoitti kuumeisesti öisinkin. Maalarina hän oli täysin omapäinen kulkien omia teitään kaukana muiden käyttämistä poluista.

Mi Fulta säilyneet muutamat maalaukset ”Vuoria usvassa”, ”Vuoria ja mäntyjä keväällä”, Maisema usvassa” ja ”Vuoristomaisema” osoittavat yhtä kaikki hänen taiteellisen mestariutensa.

Viimeiset mestarit Liang Kai ja Mu Ki

900-luvulta lähtien kiinalaisessa maalaustaiteessa klassisten maisema- ja patriarkka-aiheiden ohelle alkoi ilmestyä myös muita teemoja, erityisesti kukka- ja lintuaiheita. Samalla niiden rinnalla kultaisen aikakauden maisemamaalausten kehitys ensin pysähtyi ja alkoi 1200-luvulta lähtien surkastua laatukuvamaiseksi käsityötä ja teknistä osaamista korostavaksi teennäisyydeksi.

Kultaisen aikakauden viimeisinä mestareina voidaan pitää kahta munkkimaalaria Liang Kaita ja Mu Kia, jotka molemmat vaikuttivat 1200-luvun alkupuoliskolla. Samaan aikaan kun maisemamaalaus rappeutui ja sen kauneimmatkin teokset vaikuttivat pääosin pinnallisilta ja turhanpäiväisiltä verrattuna Liang Kain ja Mu Kin vaatimattomimpienkin aiheiden syvällisyyteen.

Liang Kai oli - kuinkas muutenkaan - omalaatuinen persoonallisuus, joka sai lisänimen Liang-Narri. Hän joi runsaasti ennen maalaamista ja seurusteli mieluummin mietiskelijöiden kuin korkeasti oppineiden kanssa kunnes vetäytyi Tsan-luostariin. Liang Kai oli kääntynyt tsanilaisuuteen ollessaan jo kuuluisa maalari. Hän ei päätynyt siihen ainoastaan mietiskelevän luonteensa painostuksesta, vaan koska mikään korkeatasoinen taide ei ole mahdollista ilman henkistymistä.

Mu Kita pidetään paitsi erinomaisena maalarina myös suurena mystikkona, jonka kuten Liang Kainkin maalauksissa, välittyy katsojalle käden ja hengen ihanteellisen yhteistyön tulos. Nämä kaksi toteuttivat mitä suurimmassa määrin sen ihanteen, jossa täyttyi taiteilijan ja ihmisen kaksinkertainen vaatimus: pyrkiä totuuteen taiteessa ja elämässä ja saattaa nämä alueet hedelmälliseen vuorovaikutukseen. Kiinalaisessa maalaustaiteessa onkin pohjimmiltaan juuri tämä yksi perimmäinen arvostusperusta: henki elävöittää siveltimen työtä ja sivellin paljastaa ihmisen arvon.

Kultaisen aikakauden päättyminen

Kiinalaisessa maalaustaiteessa kahden viimeisen tsan-maalauksen mestarin jälkeen taiteen korkea taso kadotti vähitellen merkitystään ja hautautui laatukuvamaisuuteen. Periaatteet hylättiin, varsinkin tärkein kaikista periaatteista, jota kiinalainen maalaustaide oli noudattanut kaikkina aikoina: ”Kirjain tappaa, mutta henki tekee eläväksi”.

Muutamaa harvaa poikkeusten lukuunottamatta viimeisten vuosisatojen maalaustaiteessa ei enää koskaan kyetty nousemaan vanhojen mestareiden tasolle, vaikka maalausten aiheissa edelleen on pitkälti toistettu klassisten maalausten keskeisiä aihepiirejä ja jäjitelty pitkälti perinteistä tussimaalaustyyliäkin aina Maon kulttuurivallankumoukseen asti, joka taas johti kiinalaisen taiteen kääntymiseen johonkin täysin aikaisemmasta poikkeaville urille.

Epilogi

Kirjoitussarjan pääasiallisena lähteenä olen käyttänyt Taiteen maailmanhistoria -sarjan teosta Kiinalainen maalaustaide, kustantaja Ex Libris Helsinki (julkaisuvuosi puuttuu), jota viimeisten vuosien aikana olen tainnut lainata toistakymmentä kertaa kirjastosta kunnes viimein tuhosin kirjavarastoon muuten unohdetun teoksen kaatamalla vesivärikupillisen kahvia sen päälle, tehdessäni pieniä kahvimaalausluonnoksia kiinalaisen taiteen suurten mestareiden maalausten pohjalta.

Kirjoituksessa mainitusta Gary Snyderin teoksesta ”Loputtomat vuoret ja joet” olen kirjoittanut erikseen blogiini helmikuussa 2013. Gary Snyder puolestaan kirjoitti tätä runoelmaansa kaikkiaan 40 vuoden ajan Fan Kuanin monumentaalisen maisemamaalauksen hengessä ja sen inspiroimana. Snyderin muita teoksia olen esitellyt toisaalla blogissani josta löytyy myös aiempi kaksiosaiseksi jäänyt trilogiani kiinalaisesta maalaustaiteesta joulukuussa 2014 ja tammikuussa 2015. Lupasin siihen aikanaan kolmannenkin osan, joka kuitenkin hautautui muiden taiteellisten töiden alle. 

Korvatkoon tämä teksti puuttuvaa kolmatta osaa kirjoitussarjassa, vaikka tämäkään ei käsittele lupaamaani viimeisten vuosisatojen maalaustaidetta. Ehkä sekin ilmestyy vielä joskus.

En vieläkään muuten ole löytänyt kiinalaisissa nimissä käytettyä väkästä s-kirjaimen päälle, joten jätin väkästelemättä.

maanantai 22. elokuuta 2016

Kiinalaisen maalaustaiteen veijareita ja pyhimyksiä osa II




Murretun tussin tie

Tsan-buddhalaisuus (japanissa zen) levisi Intiasta Kiinaan noin 520 jaa. Maalaustaiteessa tsanilaisuus vaikutti johdattamalla taiteilijan syvempään yhteyteen luonnon elementtien ja kaikkien ilmiöiden kanssa. Tsan vaikutti erityisesti niin sanotun murretun tussin (luontevan maalauksen) koulukuntaan. ”Tussilaveerauksen spontaani olemus on taiteellisen toteutuksen korkein aste”, kirjoitti jo aiemmin kuvattu Wang Wei.

Vaikka Wang Wei on puhunut yliaistilliseen innoitukseen perustuvan tussimaalauksen puolesta, hän itse vietti hyvin kurinalaista elämää, jotta hänet olisi voinut lukea niiden miesten joukkoon, jotka olivat vapaita kaikista kahleista ja kirjaimellisesti ”häkistä paenneita”. Näihin luontevan kalligrafian kuuluisiin mestareihin kuului Tsang Hsy, joka tarvitsi vain viiniä päästäkseen hurmiotilaan. Hänen rinnallaan esiintyi buddhalainen munkki Huai-Sun, joka myös oli mieltynyt viiniin ja nimitti siveltimensä jälkiä kuolemattoman juomarin kalligrafiaksi.

Tämän luontevan ja spontaanin tyylin mestareista on olemassa useita enemmän tai vähemmän uskottavia tarinoita, ja sen eräänä edelläkäsijänä voidaan pitää jo ennen tsan-buddhalaisuuden aikaa maalannutta ja vankilasta seinämaalauksen kautta paennutta Wu Tao-Tzuta. Mutta legendanomaiset tarinat eivät kerro ainoastaan murretun tussin maalareiden päähänpistoista ja hairahduksista, jotka aiheuttivat harhaanjohtaia käsityksiä heidän miellyttävästä taiteilijaelämästään ilman minkäänlaista pakkoa tai kuria aivan kuin he olisivat suorittaneet suuret taiteelliset työnsä leikiten ja ohimennen juominkien, seurustelun tai kävelyretkien lomassa.

Muistiinpanoista ilmenee päinvastoin, ettei spontaanius ollut pelkkä taivaanlahja vaan pikemminkin kovan työn ja pitkän ponnistelun tulos. Esimerkiksi 500-luvun keskivaiheilla oli eräs tsan-lahkon huomattavimpia kalligrafeja munkki Tseng Hung vetäytynyt ullakolle ja estänyt ketään pääsemästä luokseen ympäröimällä talonsa aidatulla vallihaudalla, minkä vuoksi hän sai lisänimen ”rautainen kynnys”. Hän vietti erakkoelämää 30 vuotta kehittäen ruohokirjoituksen täydellisyyteensä ja kuluttaen loppuun lukemattomia siveltimiä, jotka hän hautasi maahan muistokirjoituksella varustetuissa ruukuissa.

700-luvulla lähimmäksi spontaania ilmausta kerrotaan päässeen puiden ja kivien mestari Tsang Tsao, joka maalasi viivoja katkaistulla siveltimenkärjellä niin ettei jälki ollut näkyvissä. Tsi Tsing-Tsenin taidehistoriassa mainitaan myös kolme muuta toisista erottuvaa maalaria Wang Hsia, Li Ling-teng ja Tsang Tsi-ho.

Hurmioitunut Wang Hsia ja Tsang Tsi-ho

Wang Hsia oli kuuluisa ja arvoituksellinen persoonallisuus. Hän oli luonteeltaan ujo ja kuljeskeli mielellään metsissä ja vuorilla. Maalaamista hän ei aloittanut, ennen kuin oli juopotellut kunnolla. Mutta kun sitten viini oli saanut hänet riittävän iloiselle tuulelle hän teki työtään nauraen ja laulaen. Hän levitti tussia jaloillaan, käsillään ja jopa hiuksillaankin. Hurmioituneesti hän maalasi näennäisesti toisistaan riippumattomia tussiläiskiä ja loi tästä omituisesta luonnoksesta henkeäsalpaavalla nopeudella vuoria ja pilviä, vesiä ja usvaa, kiviä ja puita, joissa ei voinut nähdä jälkeäkään tussiläiskistä.

Tsang Tsi-ho oli kuriton virkamies, joka istuskeli mieluusti veneessään kuin seurusteli palatseissa ja onki ilman koukkua kuin taolaiset oppineet; välittämättä kaloista hän antoi siiman riippua vedestä ja sanoi itseään ”usvan ja aaltojen kalastajaksi”.

Spontaanit mestarit olivat kääntäneet maailmalle selkänsä ja heidän asemansa ”häkin ulkopuolella” soi heidän tarkastella kaikkia muotojen ja sovinnaisuuden ulkopuolellaa olevia ilmiöitä. Eräässä klassisessa sananlaskussa kerrotaan taiteilijasta jota keisari onnitteli tiedustellen häneltä taiteen salaisuutta. Taiteilija vastasi syvään kumartaen : ”En ole kiitoksenne arvoinen, tauluni eivät ole mitään muuta kuin siveltimenviivoja ja tussinläiskiä.”

Tsan-mestarit Kuan-hsiu ja Si Ko

Varsinaisen tsan-oppia noudattavan maalauksen mestareina pidetään 800-luvulla eläneitä Kuan-hsiuta ja Si Kota.

Kuan-hsiu oli lahkonsa uskollinen munkki, joka maalasi kunnioitettuja askeetteja, joilla on samanlainen ryhmyinen ja kiemurainen ilme kuin karujen maisemien puilla ja halkeilleilla kallioilla. Ne muistuttavat vertauskuvallisesti luontokappaleiden yhteydestä, kaiken elollisen ja kaikkien esineiden, henkisen substanssin, ihmisen, eläinten, kasvien ja kivien yhteydestä, jotka kaikki ovat osallisina buddha-luonnossa.

Si Ko loi puhtaalla tsan-tyylillä boddhidharman ja patriarkkojen hahmoja. Kahdessa säilyneessä patriarkkoja esittävissä maalauksissa toisessa patriarkka istuu tavanomaisessa mietiskelyasennossa, kun taas toinen patriarkka lepää hurmioituneessa tilassa tiikerin päällä, joka makaa kuin uskollinen koira hänen vieressään.

Tsan-legenda kertoo, että Patriarkka ja tiikeri maalaus esittää lahkon toiseksi tärkeintä ja Kiinan ensimmäistä patriarkkaa, joka saavutti mielenrauhan autuaassa hurmiotilassa, johon hän jo etukäteen oli päässyt kapakassa. Maalaus on vertauskuvallinen kuin nukkuva tiikeri, jossa ruumiillistuvat villeimmät maalliset vietit, jotka ihmisluonnon tulee hillitä. Samalla se esittää pahoilta voimilta suojelevaa henkeä, jollaisena sitä usein kuvataan buddhalaisissa ikoneissa esimerkiksi erakon seurassa tiibetiläisessä kallioluolassa tai pyhiinvaeltajamunkin vieressä.

maanantai 15. elokuuta 2016

Kiinalaisen maalaustaiteen veijareita ja pyhimyksiä



Osa I

Kiinalaisen maalaustaiteen historia juonttaa juurensa noin 3000 vuoden takaa varhaisista frescoista. Maalaustaiteen historiaan liittyvät olennaisesti kuvarullat, joista vanhimmat säilyneet ovat syntyneet noin 300- 400 eKr. Jo varhain kungfutselaisuus ja taolaisuus vaikuttivat maalaustaiteen sisältöön. Ominaista taiteelle oli, että vaikka etupäässä tussimaalaukset kuvasivat luontoa, niissä etsittiin sen henkistä sisältöä enemmän kuin puhdasta muotoa.

Monet kiinalaisen maalaustaiteen mestarit ovat olleet samaan aikaan tavallaan veijareita ja pyhimyksiä, juopohkoja buddhalaismunkkeja, jotka maalasivat vimmaisesti sisäisiä näkemyksiään paperirullille. Esittelen tässä kirjoituksessa joitakin tällaisia kiinalaisen maalaustaiteen legendaarisia veijaripyhimyksiä.

Wu Tao-Tzu

Suuri Wu Tao-Tzu (680-760) on Kiinan maalaustaiteen historiassa legendaarinen maalari, jonka teoksia nykyaikaan on säilynyt vain jäljennöksinä. Pohjoismaissa Sven Lindqvist kirjoitti aikanaan kirjan Myytti Wu Tao-Tzusta. Myytin mukaan Wu Tao-Tzu oli joutunut juopottelun tähden vankilaan, jonka seinään hän maalasi oven ja astui siitä ulos.

Vakavammin Wu Tao-Tzusta kerrotaan että hän oli yksivärisen tussimaalauksen mestari, joka maaalasi muististaan kuin ylhäältä saamaansa mielijohdetta seuraten salamannopeasti niin vakuuttavia muotoja kuin ne olisi heitetty maalauspinnalle spontaanisti ja vastustamattomasta pakosta.

Aikalaiset vertasivat häntä luonnonvoimiin, myrskyyn ja ukkoseen. Pohjimmiltaan hän edusti vanhaa muinaiskiinalaista taolaisuuden leimaamaa taidekäsitystä joka oli joutunut joksikin aikaa taustalle hallitsijoiden politiikan seurauksena.

Li Po ja Tu Fu

Kiinalaisen maalaustaiteen yhteydessä ei voi sivuuttaa kiinalaista runoutta, joita kumpaakin yhdisti kalligrafia ja ne yhtyivät toisiinsa sekä maalaustaiteessa että kirjallisuudessa. Niinpä on mainittava myös kaksi Wu Tao-Tzun lähes aikalaista runoilijaa Li Po ja Tu Fu, ajan suurimmat runouden mestarit.

Li Po (701-762) oli keisari Huangin ystävä, laaturunoilija jota kutsuttiin ”maan päälle karkoitetuksi kuolemattomaksi”. Hän osallistui erääseen kapinaan ja joutui maanpakoon. Hän joi mielellään ja kerrotaan hänen kuolleen tavoitellessaan veneestä kuun kuvajaista vedestä. Runoissaan hän ylistää viiniä, ystävyyttä ja pakenevaa aikaa voimakkaasti eläytyen.

Myös Tu Fulla (712-770) oli paikka Huangin hovissa, mutta samaisen kapinan aikaan hän jätti pääkaupungin ja vietti vanhuudessaan epävakaista, kiertelevää ja yksinäistä elämää. Li Posta poiketen Tu Futa pidetään realistina, joka oli saanut paljon vaikutteita konfutselaisuudesta. Tu Fu oli kielen taitaja joka osasi tarkoin valita sanansa. Vasta kuolemansa jälkeen hän sai mainetta ehkä suurimpana kiinalaisena runoilijana.

Pyhä Wang Wei

Jos Wu Tao-Tzu oli maisemamaalauksen luoja, niin Wang Weitä (699-759) pidetään kiinalaisen maalaustaiteen pyhimyksenä ja kuninkaana joka menestyi maalaustaiteen lisäksi, suurena runoilijana, mestarillisena kalligrafina ja ansioituneena runoilijana. Hän oli harras uskovainen tsan-buddhisti (jap. Zen-buddhismi) joka piti ystäväpiiriä enemmän vuorista ja vesistä sekä oli tuuli- ja vesiopin kannattaja.

Kalligrafia oli opettanut Wang Wein sekoittamaan vettä ja tussia, jos oli ilmaistava luontoa katsellessa syntyneet elämykset, elävöitettävä kuvaamattomat ja muotoa vaille olevat emotionaaliset vaikutelmat, joita ei silmä havaitse eikä järki käsitä paremmin kuin makuaistiakaan tai ilmakehän värähtelyjä.

Mietiskelevän Wang Wein sivellintä sai intuitio ohjata enemmän kuin mikään muu; maiseman olemus paljastui juoksevan tussin välityksellä, kun hän ensin oli kokenut sen syvällä sisällään ja suodattanut sen hengessään.

”Tämän maalarin henki nousi pölyn yläpuolelle”, kirjoitti Tsu Tsin Tsen, kun taas Su Si kirjoitti mestarin todellisuuden ulkopuolelle ulottuvasta kyvystä: ”Hän näytti omistavan kuolemattomuuden siivet, joilla hän lensi häkistä pakoon.”

tiistai 2. elokuuta 2016

Heinäkuun runot

runo 4.7.2016

ajatusten virrassa 
tekstini katoaa nopeammin 
kuin ehdin vaihtaa aluspaitaa 
neljäkymmentä vuotta sitten 
olisin ollut ajan hermolla

Haiku 11.7.2016

iltatunnelma
ruohonleikkurin ääni
nirhaa sen poikki

runo 16.7.2016

Tiedän että edessä on uneton yö,
mietin kaikenlaista, en kykene mihinkään,
kärvistelen.
Milloin minusta tuli tämä ruumis,
en ota enää kantaa maailman tapahtumiseen
enkä ymmärrä mitään siitä.
Aamuisin katselen seiniä,
jotka kaatuvat päälleni
joka helkkarin aamu.
Ja samaan aikaan tajuan,
että tämä on huonoin runo,
minkä koskaan olen kirjoittanut,
koska tästä puuttuu toivo,
joka vielä hiljaa syvällä sisimmässä
kylkiluita koputtelee.


Runo 20.7.2016

täysikuu kurkistaa
ohuen verhon läpi ikkunasta
suoraan työpöydälleni.


Runo 21.7.2016

Kävelin valtatien vartta kylälle.
Istuin jokivarressa.
Kuljin nevapolkua pitkin kotiin.

 
Haiku 22.7.2016

jokirannassa
tuuli heiluttaa heinää
tat tvam asi

Vaelluskirjaa 25.7.2016

Kävelin kylille.
Ajattelin hoitaa sosiaalisia asioita,
mutta toimisto on kiinni elokuun puoliväliin.
Menin uimarannalle.
Vanheneva mies ja nainen uivat vesikivelle.
Seisoivat pitkään siellä ja suutelivat.
Pikkupojat etsivät vedestä kiviä karimerkiksi.
Mopopojat kävivät ja lähtivät pois.
Poltin toisen sätkän.
Nainen kävi uimassa joella valasta,
puki mekon päälleen ja otti kätevästi uimapuvun pois.
Pyöräili kotiin ilman alushousuja.
Kävelin kotia kohti.
Näin jonkin ruosteperhosen joka oli törmännyt autoon
lähes tajuttomana hyppi siinä.
Helteinen päivä,
istuin puun varjoon.
Pikkutyttö etsimässä pokemoneja postilaatikoltani.
Tulin sisälle asuntooni.
Täällä ei enää tänään tapahdu mitään.

perjantai 15. heinäkuuta 2016

Kesäkuun runot

haiku 18.6.2016

...
kattopeltejä riepoo
vihmova sade


Haiku 21.6.2016

valon päivän yö
täysikuu, kirkas taivas
kääntymispiste
 
 
haiku 22.6.2016

pirunpuntarit
mittaamassa siivillään
kesän lyhyyttä
 
 
 
haiku 25.6.2016

juhannusyönä
luhtakerttunen laulaa
mieleen jää kuva
 

tiistai 21. kesäkuuta 2016

Kaikki runous osa II

23.10.2009


Haiku on runo,/
jossa on/
liikaa tavuja./
Tanka on haiku, jossa/
on kaksi turhaa riviä.



7.12.2012
Haiku
 
Fasaanin jäljet/
kuin lumeen maalattuina:/
kalligrafiaa.


8. joulukuuta 2012 ·
Haiku
Lähden liikkeelle/
illan hämärtyessä./
Jää lumen valo.


Kolmen sillan vaellus 7.3.2013

1.
Pajuluoman silta:

ei saukkoakaan

2.
Ruutipuiston kävelysilta:

Viimeöinen ketun jäkijono
juoksee sillan ali.

3.
Björkenheimin silta:

UPMn leimaama tukkipino
ja 4 metrin korkuinen rankakasa
luonnonsuojelualuetta vastapäätä.


Kauppamatkalla
puut olivat jo täynnä linnunääniä.



Pientä luonnonkuvaa
pelkistettyä, hiljaisuutta.
Tai kuuluu sen läpi
joskus hento linnunääni.



Runo
(hermoromahduspäivänä 18.9.2013)

Katselen havunneulasta,
joka roikkuu seittilangan varassa tyhjässä.
Niin haurasta elämä on.




sumussa puut
junan ikkunassa
sateen itku


Ei tarvita muuta
kuin poppeli joen rannassa
lehtensä riisuneena;
sen heijastus
ja virtaus joen kalvolla,
johon tihkusade puhkoo pieniä reikiä,
niiden ympärille hetkellisiä renkaita
jotka nopeasti katoavat.

Ei tästä saisi valokuvaa.
Luontovideo kulkee silmänpohjan valkokankaalla.
Tämä on yksi täydellisiä hetkiä eklämässäni.



Varis pudottautui
rantapajun oksalta
vettä kohti
ja sieppasi saaliin
joen pinnalta.
Ensimmäistä kertaa näin variksen
kalastavan avovedessä.
Iskukoukkuja ne kyllä kokevat
Kristiinankaupungissa
avannoista talvisin.


19.11.2013

Maa kuurassa
rannalla jään säleikkö
hiekanjyvien varjot
tulitikun mittaisia asvaltilla
keskipäivälläkin

21.11.2013

Kissan tassuttelu
ensilumen pehmeässä:
äänetön ääni.
Sillä on pensasaidan
varpuset mielessä


Pilven silmässä
aurinko välähtää
hetken




Minä halusin niin rakentaa erakkomajani Bhutaniin
enkä oivaltanut,
että Bhutan on jo täällä:
Minun erakkouteni syvempi kuin koskaan.


Jo 30 vuotta sitten
minuun oli tullut tämä kaikki,
mutta olin unohtanut,
että se on minussa yhä:
vaatii vain pölyhuiskaa.


23. heinäkuuta 2014 ·
Älä itke kuolleita kaloja.
Itke ihmistä,
joka tämänkin aiheuttaa.


25.7.2014
Tuo musta kissa vihaa minua.
Sen vihreät silmät hehkuvat,
kun se katsoo.
Se yrittää livahtaa ohitseni asuntooni.
Se uskoo omistavansa tämän
ja aikoo häätää minut.



Taivas, minkä värinen sinä olet nyt
ja mäntyjen pimenevät latvat sinua vasten


Haarapääskyt rupattelevat keskenään innokkaasti.
Antaa niiden puhua.
Kohta on syksy.




I
Katsoin peilistä itseäni.
En nähnyt siellä ketään.


II
Eikö tämä ole epäluonnollista,
tällainen hyvä mieli,
jota on jatkunut jo monta päivää
maailman kauheudesta välittämättä.



Banaanikärpäsiä;
ne ilmestyivät asuntooni
banaaninkuoresta kuin tyhjästä.


Näin kerran unta,
että pitää kävellä kaksi kertaa viikossa
ulkona paljain jaloin.
Kesäisin kävelen joskus.
En niin usein.


Pellon takana raksuttaa punarinta.


Pajulintu on aloittanut syyslaulun.

6. elokuuta 2014
Kurikkalainen vanha hippi -
ei hänellä ole polkupyörässä ketjulukkoa -
intialainen päähuivi päässä
ja siinä pystyssä naakan sulka,
polttelee pysäkillä sätkää,
pyörä on vihreäksi maalattu:
greenpeace, vihreä liike,
juttelee tuossa bussikuskin kanssa,
Rolex kuitenkin kädessä.



I
Lähdin Seinäjoelle ilman syytä
ikään kuin olisin halunnut
olla jossain toisessa paikassa missä olen
sinne asti en kai koskaan pääse.

II
Jokivarressa rastaita parveili
uhkaavia pilviä taivaalla
enteilevät syksyä.

III
Vesimittarit mittailivat rannassa
lumpeenlehtien ympärysmittaa
ei niillä ollut siinä työssä mihinkään kiire
eikä minullakaan; olin vain

IV
Siitepölylautta alempana joella
muuan taiteilija keräsi siitepölyä
ja teki siitä taideteoksen
näyttelysalin lattialle
sellaista väriä en ole missään nähnyt

V
Vihko oli mukana mutta kynän
olin unohtanut kotiin:
monta runoa ajelehti jokea pitkin ohi
ja unohduksiin.




Tupakasta irtoaa tulipää,
lentää pihanurmikolle,
hohtaa vielä hetken
ja sammuu sateeseen
kuin elämä kerran.




Istuin rannalla
aamusumu alkoi hälventyä joelta
joku oli tuonut sinne rottinkituolin
vihervarpusia lenteli parvittain ohi
osmankäämit olivat täydessä putkessa
eilen tiltaltti kävi ikkunalaudallani tervehtimässä
sieniä on metsässä
kohta on syksy




fasaanin saha halkoi
aamusumua
ne olivat hätähuutoja
valtatie täyttyi
liikenteen äänistä




fasaanin saha
halkoo aamusumua
hätähuutoja
poikasista huolissaan
liikenne virtaa ohi




Lehdet lentävät
leijoina tuulessa
rastaat parvena
väritetyissä puissa
on tämä vuodenaika




joen partaalla
kivipaadella
istun kuin rodinin ajattelija
käsi leukaan nojaten
kyynärpää polveen nojaten
mietin ajatuksiani
ja katselen jokea
joka on elämäni
joka virtaa
läpi




syksy lensi ohi
raskain siivin




koivun latvassa 
harakat päivystävät
lumen tuloa


Seurailen yön ja aamun jälkiä
tuoreessa lumessa.
Kissa on tassutellut pihassa
omintakeisia reittejään.
Harakan lento on päättynyt tuohon,
jäljellä pää, siivet ja läjä sulkia.




ensilumi eilen
yön jälkiä lumessa
maa valaistunut



Ystävällä aivoverenvuoto.
Lähden jokivarteen kävelemään.
Pysähdyn partaalle.
Joki vie ajatukseni jonnekin pois.




puut riisuutuneet
on tämä vuodenaika
lumen odotus




Pihlajanmarjat
puu niistä punaisena
taipuvat oksat


Pakkassavu verhoaa maiseman
ohut lumi kuin lakana maassa
paljaiden koivujen grafiikka
negatiivina taivasta vasten


Katuvaloissa rännänriekaleet
puhkovat taivaanpimeää
leijaillen putoavat tähdet


Mietin tekisinkö mutta jalkaani särkee
menen nukkumaan



Haiku jäljet lumessa
kertovat tarinoita
viimeöisestä


Historian pisin
talvipäivänseisauksen
yö viime yönä


3 haikua 23.12.2014
rastaita vielä
parvina pihlajissa
talvehtimassa




pihlaja kantaa
raskasta marjataakkaa
rastaat kiittävät




tilhiä ei ole
näkynyt parvellistakaan
viipyvät vielä




Pakkanen puissa
tähtikirkas iltayö
oksan rasahdus
se rikkoo hiljaisuuden
lintu pakenee yöhön





Hämärä mies hiihtää
umpihankea, jänkää
koskematonta lumiaapaa
ja jatkaa ja jatkaa.
Pohjoinen tuuli puree posket rikki.
Mies alkaa menettää lumituiskussa
hahmoaan, muotoaan:
ensin nahkansa, lihansa
lopulta jo varjonsakin.
Luut hajaantuvat maisemaan.
Ahma jatkaa jolkotustaan
pitkin kaamoksen kummaa tummaa.


(90-luku)




Pesässä tuli
sauna lämpenemässä
liekkien ihme




Yön pimeässä
tähdenlento ylöspäin
sääilmapallo




Jäniksen ääni
käpälien rapsahdus
pihassa yöllä




Tähtikirkas yö
pakkanen ei kiristy
valoa kohti




Aamun rauha.
Veneen pressu pelmahtelee
ajoittain autotallin takana.
Töyhtötiainen rikkoo
lumimetsän hiljaisuuden.


26. joulukuuta 2014 

Taivas pimenee
tähdet neulanreikinä
kuiva pakkasyö


Pyy lensi huristen pihakoivuun.
Ryhtyi puhdistamaan lumesta latvaoksaa.


30. joulukuuta 2014
pihlajanmarjat
puoli puuta tyhjätty
liiskaksi lumeen
rastaat ja tilhet
tyhjentävät pihlajaa
ylhäältä alas
ilma lauhtunut
yöllä satanut lumi
jo sulamassa
tilhet saapuneet
riisuvat pihlajia
marjataakasta