torstai 23. marraskuuta 2017

Posti palvelee - mutta ketä?

Olen kirjoittanut aiemmin blogitekstin “Itella palvelee - mutta vain autoilijoita”. Posti oli siirretty hevonkuuseen yhteensä 9 kilometrin kävelymatkan päähän Seinäjoen Törnävältä.
Tällä kertaa ongelmani on tällainen: Olen saanut Jämsänkoskelle kirjatun kirjeen, mutta olen itse Kauhajoella. Koko päivän olen yrittänyt saada kirjettä käännettyä tänne. Ei onnistu.
Ensinnä googletin Jämsänkosken postin puhelinnumeron. Postihan entisestä kaupungista on lakkautettu ja se toimii nykyään City-Marketin yhteydessä. Mutta soittamani netistä löytynyt numero ei ole enää voimassa, vaikka se on postin omalla sivulla. Minua opastettiin uuteen numeroon, mutta ainoastaan ruotsiksi, englanniksi, ruotsiksi, englanniksi, ruotsksi... Kuka perkele Jämsänkoskella osaa ruotsia tai englantia. Eikö olisi kohtuullista että uusi numero kerrottaisiin myös suomeksi?
Fonectasta löysin lopulta oikean numeron. Sieltähän postissa lopulta vastaa automaattinen mukavaääninen vastaaja Helsingistä tai jostain helkkarin Panamasta. Vastaushinta 1,82+ppm/min. Siellä seurustellaan suomeksi (sentään), ruotsiksi ja englanniksi. Luetellaan kolmella kielellä mitä numeroa missäkin asiassa pitää painaa, mutta kun tää niiden automaattivaihde oli sökönä, painelin nelosta vaikka kuinka pitkään mutta tää vastaaja vaan jaarittelee edelleen samaa litaniaa yhdestä yhdeksään.
Soitin Jämsänkosken City-Markettiin joka on postin noutopiste, mutta he eivät voineet tehdä lähetyksen suhteen mitään, vaan kehottivat soittamaan postiin. Kiitos, sinnehän jo tunnin olin yrittänyt soittaakin. Päätin kävellä Kauhajoen postiin selvittämään asiaa, mutta eihän täälläkään enää mitään postia ole vaan se toimii samalla tavalla City-Marketin yhteydessä. He eivät voi tehdä lähetyksen suhteen mitään, vaan antoivat minulle postin puhelinnumeron, jonka siis sain jo kolmannen kerran. Mutta kun se perkeleen vaihde ei toimi.
Yritin katsoa jotain lähetykseen liittyvää netistä, mutta siinä kysyttiin lähetystunnusta. Soitin noin 80-vuotiaalle lähettäjälle ja kysyin tunnusta. Hän katsoi vanhoilla silmillään ensin väärin ja lukuisten turhien yritysten jälkeen soitin uudelleen tädilleni. Sain oikean tunnuksen. Nyt tiedän missä lähetys on (minkä tiesin jo alunperin) ja lopulta jopa lähetystunnuksen, mutta edelleenkään en tiedä miten minä saan käännettyä sen tänne, koska sen paremmin Jämsänkosken kuin Kauhajoenkaan toimipisteistä ei postia saada käännettyä ja sinne Panaanisaarille ei saa yhteyttä.

maanantai 25. syyskuuta 2017

Heinäkuun ja elokuun runot

Runo 23.7.2017
usva kohoaa
kävelen jokirantaan
vesi savuaa

Runo 27.7.2017
Kehitän mielessä kuvaa:
loittonen kohti kaukaista pistettä
yksin

2 haikua 27.7.2017
I
tyhjä jääkaappi
kerään kangasrouskuja
ruuaksi tänään

II
mustikkapaikka
löysin sen etsimällä
söin jo metsässä

Haiku 1.8.2017
tekolammella
heinäsorsat pesulla
suihkulähteessä

Haiku 12.8.2017
rannalla syöty
sepelkyyhky sulkina
linnun kohtalo

Runo 24.8.2017
yöt pimenevät
linnut kokoontuvat parviin
eilen kurkiaura lensi ohi
pihassa viinimarjat kypsyvät
tähdet tulevat näkyviin
tuulessa on syksyn aavistus

Haiku 28.8.2017
kesä on mennyt
sitä tuskin huomasi
on marja-aika

Haiku 29.8.2017
linnavuorella
varpushaukka varoittaa
sienestäjästä

Haiku 30.8.2017
ulkona sataa
ei tänäänkään sieniä
perkaan runoja

keskiviikko 30. elokuuta 2017

Ihmisoikeuksista, rauhasta ja sen sellaisesta

70-luvun lopulla olin puoli vuotta työttömyystyöntekijänä Kristiinankaupungin kirjastossa. Sain siis kuukausipalkkaa, joka oli enemmän kuin 9 euroa päivä. Minimipalkkalain mukainen.

Liityin Amnesty Internationaaliin (ja Suomen Luonnonsuojeluliittoon) kuukausilahjoittajaksi. Lahjoitin muistaakseni 5 prosenttia palkastani ihmisoikeustyöhön (ja toiset 5 luonnonsuojeluun).

Siihen aikaan Amnestyn paikallisosasto kokoontui siellä kirjastossa, mutta jäin pois toiminnasta kun kaikki kirjeet oli englanniksi. Tuohon aikaan vasemmistolaiset syyttivät amnestyä äärioikeistolaiseksi CIAn ylläpitämäksi salajuoneksi, koska siellä kritisoitiin myös Neuvostoliiton ihmisoikeusloukkauksista. Oikeistolaisia taas ei ihmisoikeudet kiinnostaneet pätkääkään. Olihan esimerkiksi Vietnamin ja Korean sota liian tuoreessa muistissa.

Aamutuimaan vein koulun ilmoitustaululle julisteen Biafran nälkäänäkevistä lapsista. Luikin karkuun ja kouluun mennessä nauroin muiden mukana idiootille joka tuollaisenkin julisteen oli koulun seinälle ripustanut. 

Kuuluin Pehmeän teknologian seuraan ja Ydinvoiman vastaiseen liikkeeseen. Ostin heiltä rintanappeja ja muuta materiaalia ja yritin myydä niitä iltaisin. Käteen jäivät.

Tuli vaan tämmönenkin päivitys mieleen ku Amnesty ja WWF on kai nykyään yleisemmin hyväksytty ja ne ainakin mun seinällä koko ajan tarttis rahaa johki hyvään. Et nykyään oon köyhempi ku koskaan.

Mutta jos jollain varakkaammalla tai jollain kyynistymättömällä nuorella olis varaa osallistua niin vaikka se Prosenttiliikkeen peräänkuuluttama yks prosentti tuloista hädänalaisten auttamiseen, rauhan ja rakkauden rakentamiseen maailmassa. 

tiistai 18. heinäkuuta 2017


Mies joka meni aidan yli aina korkeimmalta
- Juha Mannerkorven runoudesta

Juha Mannerkorpi: Runot 1945-1954
Otava 1980 (I painos 1962), 139 s.

"Murhe

Sen hiljaisuus on niinkuin mykkä sana
oksain alla, liikkumattomana.
Unessa nukkuu valju varjomatto,
unta verhoo lasilehväkatto.

Harmaa kaste kietoo kämmeköitä.
Oudot kukat tuijottavat öitä.
Joskus lehti helähtäen putoo,
varjolukki käärinliinaa kutoo."

Juha Mannerkorven kolmesta ensimmäisestä runokirjasta kootut runot vaelsivat kirjahyllyyni Ylistaron kirjaston poistomyynnistä, josta kassillisen kirjoja sai eurolla. Sehän on paitsi älyttömän halpaa, myös loukkaus kirjallisuutta ja sen arvoa kohtaan. Joka tapauksessa hamstrasin sieltä kirjoja kasseittain ajatellen että huonompaankin kotiin ne voisivat päätyä. En edes tarkkaan katsonut mitä ostin.

Niinpä tänään hämmästyin silmieni selatessa kirjahyllyni runo-osastoa. Mitä? Onko Juha Mannerkorpi todella kirjoittanut ensimmäisen runokokoelmansa "Lyhtypolku" jo heti sodan jälkeen vuosina 1945-1946. Mannerkorpi on minulle tosin tuttu Euroopan kummallisimman kirjailijan ja ehkä vähiten tunnetun Nobelpalkitun Samuel Beckettin kirjojen kääntäjänä ja oman omalaatuisen proosansa kirjoittajana.

Mutta totta puhuen, en ole hänen runouttaan koskaan aiemmin lukenut. Siispä ryhdyin tänään selaamaan tuota itselleni outoa kirjaa. Minua kiinnosti minkä sortin modernisti eksistentialismin edelläkävijänä Suomessa tunnettu Juha Mannerkorpi on ollut  rapiasti yli 70 vuotta sitten suomalaisessa kirjallisuudessa.

Delfiinikirjoissa ilmestyneen uusintapainoksessa takakannen teksti oli rohkaiseva. Toinen aikansa radikaali, Kai Laitinen oli kirjoittanut Mannerkorvesta vuoden 1980 painokseen: "Juha Mannerkorpi on mennyt aina ylitse sieltä, missä aita on korkein."

Alussa siteeraamani runo on siis kirjoitettu heti suuren isänmaallisen sodan jälkeen, luultavasti 1945, ja ilmestynyt kokoelmassa Lyhtypolku 1946. Vaikka se on muodollisesti tuohon aikaan viljellyn loppusointuisen runon perinteen muotoon kirjoitettu, koko loppusointu katoaa ja hautautuu runossa monen merkityksellisemmän ja mielenkiintoisemman asian varjoon.

Yksinkertaisesti: Tämän tyyppistä runoa kukaan ei koskaan aiemmin Suomessa ollut kirjoittanut. Mannerkorven ajatukselliset hypyt ensimmäisestä kokoelmasta lähtien ovat huimaavia. Hän kirjoittaa myöhemmän runoilijan Jyrki Pellisen tavoin "niin päinvastoin kuin kukaan".

Mannerkorpi on ensimmäisessä kokoelmassa osittain sitoutunut aikansa loppusointuiseen perinteen, mutta jo osittain pitkälle irtautunut siitä. Hän kirjoittaa niin monimutkaisia runokonstruktioita että kuten jo totesin, vaikkapa siellä täällä on loppusointuja, olkootkin jambeja, trokeita, trombeja tai jakeita tai mitä tahansa, on vaikea lukijan niitä edes hahmottaa, koska hänen runojensa merkityssisältö ja rakenne on aivan toisaalla.

Lyhyestä virsi kaunis. Tunnustan että en tänään lukenut edes koko kolmen kokoelman koostetta vaan ensimmäisen kokoelman "Lyhtypolku" (1946) ja selaten kahta muuta "Ehtoollinen lasikellossa" (1947) ja "Kylväjä lähti kylvämään" (1954). Mutta jo tämän lyhyen tutkimuksen perusteella voin julistaa: Juha Mannerkorpi on suomalaisen runouden kehityksessä valovuosia edellä omaa aikaansa.

Juuri nyt haluaisin lähettää "Tämän runon haluaisin kuulla"-ohjelmaan toivomuksen eräästä toisesta Mannerkorven runosta, jota olisin siteerannut jo alussa, mutta se on sen verran pitkä että lukekoot sen lopuksi ken viitsii. Se käsittelee Jumalaa ehkä,  (tai ehkä sittenkin jotain aivan muuta mikä on aivan sama asia) mutta siinä  Mannerkorven kielellinen monimuotoisuus ja sisällön rikkaus ilmenee alun sitaattia paremmin.

"Kirje

Joku mies,
joku tuntematon
kenties
sanansaattaja
tai Isä Jumala varmaan
vei minua, astuen eellä.
Selän näin vain, hartiat,
kaavun harmaan,
huojavan.

Niinkuin kuoleman,
niin oli vakava ryhti.

Alaston olin, löi
vilusiima
pintaa.
Huntua ohutta
ylleni käärin.

Vasten rintaa
pusersin kirjettä.
Sen oli vedä viima.

Alaston oli myös kirje.

Vuorenraskaana painoi hätä.
"Ei tätä,
ei, pysähdy", huusin.
"Liian on
alaston kirjeeni. Odota,
ostamme ensin kuoren."

Mies kääntyi, pudisti
päätään.
Niinkuin kuoleman,
niin oli vakavat kasvot.

Tulimme näin sinun ovelles.

"Tuosta nyt taakkasi kannat",
kuulin
miehen sanovan.

"Ei -", yhä anovan
näin oman itseni
kalvain huulin.

"Joudu. Odottaa.
Kirjeen annat."

Astuin sisään.

Vuoteella näin sinun
istuvan.
Tutkivan
katseesi kohtasin.

Painui pääsi.
Kuiskasin: "Tässä."
En tiedä
lie minun ollut se ääni.

Arkkeja kestää
voinut en loppuun saakka.
Luoksesi lankesin
polvias, niinkuin
uus ois ollut se taakka.

Luit yhä. Painava
hiljaisuus.

Kahahti vihdoin paperi.

Kyynelten tunsin
selkääni riipivän,
sormesi hiipivän
hiuksiini hiljaa.

Pysyen
yhä vasten polvias,
kysyen
kohotin päätäni, näin,
miten -. Näin sinun

kasvosi, kasvosi!

Kuin meren syvyys
ois minut kietonut.

Kuin ylin hyvyys."

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Pätevyydestäni työttömyyteen

Työttömyysturvan muutoksenhakulautakunta


Lausunto Kelan päätökseen 5 kuukauden odotusajasta

Kela ilmoittaa omassaa lausunnossaan työttömyysturvan muutoksenhakulautakunnalle ykskantaan, että olen vuodesta 2006 vuoden 1916 loppuun jatkuneen ns. ikuisen karenssin jälkeen joutunut viiden kuukauden odotusajalle, koska minulla ei ole ammatillista koulutustutkintoa. Minulla on kuitenkin ammatillinen pätevyys toimittajan työhön yli 10 vuotta jatkuneen kuukausipalkkaisen toimittajauran kautta. Lisäksi olen vuodesta 1992 julkaissut neljä runoteosta kustantamon kautta sekä tehnyt ammattimaisesti kuvataidetta osallistuen vuosien varrella noin 100 taidenäyttelyyn, mukana valtakunnallisia ja aluerellisesti merkittäviä taidenäyttelyä ja kaksi kansainvälistä taidesymposiumia.

1. Työhistoriastani:

Olen toiminut vuosina 1979-1981 Pohjanmaan Kansan avustajana Kristiinankaupungissa. Vuonna 1981 minut valittiin Pohjanmaan Kansan Seinäjoen toimitukseen toimitusharjoittelijaksi. Toimitusharjoittelijana työskentely vuosina 1981-1983 pätevöitti minut toimittajan palkalle. Vuosina 1983 – 1985 toimin aluetoimittajana pohjanmaan Kansan Seinäjoen toimituksessa. Vuosina
1981-1985 toimin myös pohjalaisen kulttuurilehden Lakeuden Kutsun toimituskunnassa. Vuonna 1983 kävin Seinäjoella Tampereen yliopiston paikallisjournalismin täydennyskoulutuskurssin.

Vuonna 1985 pyysin ja sain vuoden opintovapaata Pohjanmaan Kansasta. Syksyllä 1985 olin Oriveden opiston kirjoittajakoulutuksessa ja kevään 1986 Rinnekodin keskuslaitoksessa hoitoapulaisena. Keväällä 1986 minut kutsuttiin toimittajaksi Pohjanmaan Kansan Vaasan päätoimitukseen. Olin Pohjanmaan Kansa/Pohjanmaan Demarin toimittajana ja vuosina 1989-1991 toimitussihteerinä Vaasan toimituksessa. Minulla on kaikkiaan neljä ikälisää toimittajan ammatista. Olen toiminut myös toimitusharjoittelijoiden kesätyönohjaajana ja toimituksen luottamusmiehenä.

Vuonna 1991 muutin Kemiin ja vuosina 1991-1993 toimin Pohjolan Työn vakituisena freelanecer-toimittajana Kemin aluetoimituksessa. Vuosina 1993-2004 olen toiminut taiteilijan työn ohella sivutoimisena freelancer-toimittajana. Vuosina 1993-1998 toimin Pohjolan Sanomien vakituisena kuvataidekriitikkona. Vuosina 1991 – 2004 kirjoituksiani on julkaistu muun muassa seuraavissa sanoma- ja aikakauslehdissä lehdissä: Suomen Luonto, Tiede 2000, Uusi Nainen, Terve Elämä, Niin&Näin, Lakeuden Kutsu, Ilta-Sanomat, Pohjolan Sanomat, Lapin Kansa, Kansan Tahto, Pohjolan Työ, Pohjalainen, Ilkka, Vasabladet, Suupohjan Sanomat, Lippu-lehti…

Vuonna 1994 voitin toisen palkinnon valtakunnallisessa Kansallisen kulttuurin juhlavuoden tv-käsikirjoituskilpailussa 30 minuutin elokuvakäsikirjoituksella ”Viimeiseen hengenvetoomme asti/ tuulen laulua rakastamme”. Kilpailua olivat järjestämässä MTV3, Suomen Kulttuurirahasto ja Suomen Kotiseutuliitto. Elokuvan toteutuksessa toimin paitsi käsikirjoittajana myös elokuvan toimittajana ja tuottajana. Sevettijärven koltista kertova myyttinen dokumenttielokuva esitettiin MTV 3:ssa vuonna 1995. Vuonna 1998 sain ensimmäisen palkinnon niin&näin lehden filosofia-aiheisessa kirjoituskilpailussa runoesseeellä ”Taolaisuus ja Raippaluoto”.

Kun vuonna 1981 menin Pohjanmaan Kansaan, oli tuohon aikaan valtaosa sanomalehdistön toimittajakunnasta pätevöitynyt ammattiin ilman ammatillista toimittajakoulutusta. Muistaakseni vain kolmasosa toimittajista oli käynyt läpi Tampereen yliopiston tai Helsingin Sanomien toimittajatutkinnon. Paikallisjournalismin täydennyskoulutuskurssilla tiedotusopin professori Pertti Hemanus piti hyvänä sitä, että juuri toimittajaksi pätevöidytään myös muuta kautta kuin ammatillisesta koulutuksesta, koska ammatissa tarvitaan erilaisia elämänkokemuksia. Esimerkiksi minua Pohjanmaan Kansassa ammttiin perehdyttänyt aluetoimittaja Toive Tynjälä oli alkuperäiseltä ammatiltaan polkupyöräkauppias.

Katson että minä olen 10 vuoden kuukausipallkkaisen toimittajauran ja yli 10 vuotta jatkuneen freelanceuran kautta täysin pätevöitynyt toimittajan ammattiin ilman ammatillista koulutustutkintoakin. Siksi vaadin muutosta päätökseen 5 kuukauden odotusajasta. Myös TE-keskus on lausunnossaaan 16.12.2016 todennut, että työttömyysturvan saamiseen ei ole estettä 1.1.2017 alkaen.

2. Taiteellisesta työstäni

Vuonna 1982 julkaisin omakustannerunokokoelman ”Lintujen silmissä kivien kylmyys”, johon sain kohdeapurahan Vaasan läänin taidetoimikunnalta ja Kristiinankaupungin kulttuurilautakunnalta.

Vuonna 1992 menin Kemin Taidekouluun iltalinjalle opiskelijaksi ja olin Kemin Taidekoulussa kolme vuotta vuoteen 1995 asti. Olen vuodesta 1992 lähtien siis osallistunut noin 100 kuvataidenäyttelyyn. Mukana on Suomen Kuvataidejärjestöjen Liiton valtakunnallinen kesänäyttely, Lapin läänin aluenäyttely, Pohjanmaan aluenäyttely, useita jyrytettyjä alueellisia näyttelyitä, kansainväliset taidesymposiumit Alajärvellä, Aitoossa ja Multialla. Näyttelyistä lisää liitteessä Ansioluettelo Kuvataide 2017.

Olen julkaissut kustantajan kautta seuraavat runokokolmat:
Keijo Nevaranta: Joet palaavat lähteilleen (Non art books 2005)
Keijo Nevaranta: Rajakivet (Non art books 2008)
Keijo Nevaranta: Tat tvam asi (Kesuura Oy 2014)
Keijo Nevaranta: Ihmisen alue (Kesuura Oy 2015)
Minulla on Kesuura Oyn kanssa kustannussopimus kolmen runokokoelman runotrilogiasta. Trilogian kolmas osa ja tähänastinen pääteokseni ”Kaksitoista kirjaa” ilmestyy syksyllä 2017. Se sisältää noin 300 aiemmin julkaisematonta runoani viimeisen 35 vuoden ajalta.

Katson kuvataiteellisen ja kirjallisen työskentelyni pätevöittäneen minut myös kirjailijan ja kuvataiteilijan ammatteihin. Vaadinkin muutosta Kelan minulle tekemään odotusaikapäätöksen, joka on täysin järjetön eri ammateissa hankkimani kokemuksen tähden. Vuodesta 2006 jatkunut karenssini ja sen jatkoksi tuomittu 5 kuukauden odotusaika ovat inhimillisesti katsoen täysin kohtuuttomia seurauksia yhdestä koulutushaastattelusta kieltäytymisen seurauksena. Nyt olen jo yli 10 vuodeksi joutunut juuri sellaiseen kannustusloukkuun joista nykyinen hallitus haluaa päästä irti.

Kauhajoella 25.4.2017


Keijo Nevaranta


Miksi jokivarren kuuset kaadettiin?



Kävelin Kauhajoen entisen kotitalousoppilaitoksen alapuolelle rantapuistoon. Metsurit olivat käyneet tekemässä tuhojaan puistometsässä. Vielä suurempi järkytys odotti kuitenkin jokirannassa. Siellä frisbeekentän laidalla on ollut hieno vanhojen kuusten rivistö. Nyt suunnilleen joka toinen vanhoista terveistä yli 80-vuotiaista kuusista on kaadettu. (Laskin iän vuosirenkaista.)
Mikä idea näiden kuusten kaatamisessa on ollut? Jäljellä törröttävät yli puolen metrin läpimittaiset kannot. Ei tällainen vanha puurivistö kaipaa mitään harventamista. Kannoista näkee että puut ovat olleet täysin terveitä. Eivätkä ne rannassa ole uhanneet ketään tai kenenkään turvallisuutta. Kuka näiden puiden kaatamisesta on vastuussa?
Kotitalousoppilaitoksen ranta on alunperin ollut osa Sjöbergin tilan 1880-luvulla rakennettua puistoa. Rannan vanhat kuuset ovat saaneet olla rauhassa lähes sata vuotta, kun niitä nyt yhtäkkiä on innostuttu hävittämään. Jokainen näistä kuusista oli sekä kooltaan että ulkonäöltään säilyttämisen arvoinen. Mikä ihmeen puiden tuhoamisvimma on saanut aikaan sen, että osa näistä hienoista puista on kaadettu? Ei niiden olemassaolon pitänyt olla häiriöksi kenellekään.
Jos Kauhajoen kaupungin välttämättä pitää kaataa metsää, eikö sillä ole hakattavaa puustoa missään muualla kuin juuri tässä jokivarren hienossa vanhassa ikikuusten rivistössä? Hakkuiden lopputulos on irvokas. Samalla entistä paremmin näkyviin on paljastunut vastarannan aukkohakkuu.
Minä haluan tietää, kuka ottaa vastuun näiden kuusten kaatamisesta ja vaadin selitystä sille miksi lähes satavuotiset mutta täysin terveet kuusivanhukset on rannasta kaadettu. Puistometsikön harvennushakkuun vielä ymmärrän, mutta tämä "tihutyö" ei mene jakeluun. Miten sitä voidaan perustella? Odotan järkyttyneenä vastausta kuusten kaatamisesta päättäneeltä virkamieheltä/lautakunnalta.
nim. Tyrmistynyt
(Mistä helvetistä tämä äkillinen hakkuuvimma on kotoisin. Maakuntauudistuksestako? Lähdin Jämsänkoskelta karkuun hakkuuraiskion ahdistavuutta, niin mihin törmäsin Kauhajoella. Järjettömään vanhojen ikikuusten hakkuuseen! Tämän vein tänään Kauhajoen kunnallislehteen.)

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Vaelluskirjaa - Lyhyt luontovaellus 18.4.2017

Aamutupakalla kuistilla, intiaanikyykyssä, katselin maantien yli ja jokivarren yli ja metsiköiden yli matalalle vaaralle, jonka yläpuolella taivas oli kirkas. Äkkiä kurjen huuto halkaisi taivaan. Kolme kurkea kaarteli ilmavirrassa korkealla ja otti nosteesta lisää korkeutta lähes saavuttaen pilvenhattarat taivaalla. Neljä joutsenta lensi hyvin paljon niiden alapuolella kiireisemmin, kailottaen pohjoista kohti, jonne kurjetkin sopivan lentokorkeuden saatuaan suntasivat. Harakkakoiras lensi risumajaansa, josta alkoi kuulua parittelun ääntä. Eihän harakoita muuten koiraiksi tai naaraiksi erota, mutta arvelin naaraan hautovan munia pesässä.
 
Otin olkalaukkuni, jossa oli vanha heikkotehoinen kiikarini ja lähdin vaeltamaan. Ylösnousemuksen päivän jälkeisenä aamuna tuuli oli tyyntynyt, aurinko paistoi ja ilma tuntui taas keväisemmältä. Kävelin maantien yli ja bussipysäkin takaa metäpolkua rsdsn vsrteen. Radanvarresta löysin pari valkoista pientä tyhjää kotiloa, jotka saivat miettimään, mistä ratakivimurke oikein oli peräisin. Miten ne kotilot tänne olivat joutuneet?
 
Ylitin radan ja tulin rantatielle. Sitä pitkin jatkoin Kellokalliota kohti. Kallio ei ole kummallinen, siksi en aluksi ollut edes löytänyt sitä. Pieni kalliokieleke ulokkeena joella, Arvenmäen kyläyhdistys on rakentanut tähän grillikatoksen. Rannassa on kanootteja kumollaan. Kallion päälle on rakennettu pieni kalastusterassi.
 
Mutta Kellokallio on nähtävyys siksi, että paikkaan liittyy tarina.
Kansanperionteenä kerrfotaan että Isonvihan aikaan Kellokalliolta heitettiin kirkonkellot jokeen, etteivät ne joutuisi venäläisten kasakoiden saaliiksi. Sen jälkeen niiyä on etsitty ja yritetty nostaa monta kertaa ylös, mutta joki ei ole antanut omaansa takaisin. Kerrotaan kerran että yhden kuparikellon nostossas lähes onnistuttiin, mutta se lipsahti irti veneen laidalta ja vjosi takain joen pohjaan. Muistona on pylvään päässä pieni jälkeenpäin paikalle tuotu kuparikello.
 
Jatkoin eteenpäin. Peipot, vihervarpuset ja tiaiset pitivät kevätkonserttia. Äkkiä huomasin pikkutikan, joka lensi lähelle koivunrankaan nakuttelemaan. Katselin sen touhuja pitkään. Vuoden ensimmäinen pikkutikkani. Kännykälläkin sain siitä jonkinmoisen kuvan.
 
Jatkoin edelleen pitkospuille, jotka johtivat Suomen matalimmalle lintutornille Tuuralammin rannassa. Minut havahdutti sirisevä linnunääni. Kaksi pyrstötiaista lensi lähikoivuun nokka täynnä jotain höytyviä. Toden totta, ne rakensivat pesää oksanhankaan vain muutaman metrin päässä minusta.
 
Pyrstötiaiset ovat yleensäkin melko pelottomia, eikä läsnäoloni tuntunut niitä kummemmin häiritsevän. Istuin pitospuun laidalle katselemaan touhukasta pesänrakennupuuhaa. Toinen linnuista näytti olevan rakennusmestari, toinen kuljetti rakennustarvikkeita paikalle. Pyrstötiainen tekee pallomaisen pesän. Nyt urakka näytti olevan suunnilleen puolivälissä.
 
Tuurasuvannon linnut olivat pääosin keskittyneet lintutornin edustalle rantaveteen. Koko suvannossa oli kaikkiaan parisataa naurulokkia, jonkin verran heinäsorsia ja 15 joutsenta. Neljä joutsenta nousi lammesta ja lensi jokivartta pitkin ohitseni. Yritin heittolaukausta kännykällä, mutta ser ei suostunut räpsähtämään ennen kuin joutsenet olivat ohittaneet paikan.
 
Kiipesin lintutorniin. En niinkään nähdäkseni lintuja paremmin, koska kiikarini näyttää enimmäkseen sumua ja usvaa auringonpaisteessakin. Vaan, koska tornitasanteella on penkit, joissa on hyvä istua, kääriä sätkää ja poltella sitä katsellen samalla lahden tapahtumia. Joutsenet noustessaan vedessä pystyyn ja levitellessä suuria siipiään ovat vaikuttava näky. Kevään ensimmäinen västäräkkikin lensi tirskuen ohitseni.
 
Olin nähnyt tarpeeksi ja lähdin pois. Kuusi joutsenta oli lentänyt muuttolennolla paikan yli ja ohitseni. Ne muodostivat epäsymmetrisen auran yhden halkaistessa tuulta ja muiden tullessa ilmavirran peräaalloissa. Niiden tapa muodostaa aura on älykäs. Ne vaihtavat aika ajoin keulasoutajaa jolloin johtava joutsen jättytyy auran hännille aivan kuin maantienpyöräilykilpailuissa.
 
Reitti olisi jatkunut rautatiesillan ali kohti Jämsää, mutta minä oikaisin rautatien yli takaisin mantielle. Kuljin kylmän huoltoaseman ohi tienvartta kärsien liikenteen äänistä, kunnes pääsin Urheilutien kautta Mulikontielle ja takaisin kotiin.