torstai 14. joulukuuta 2017

Vaelluskirjaa 14.12.2017

Kävin Jämsässä. Ei minulla mitään syytä ollut siellä käydä paitsi bussi meni sopivammin sinne kuin Jämsänkoskelle ja sama hinta.
Kiinnitin huomiota henkilöön joka S-marketin eteisen penkillä luki kirjaa. Kun tapasin samaisen henkilön uudelleen bussissa, rohkaistuin kysymään mitä kirjaa luet.
Vaikka hän oli mieshenkilö, mieleen juolahti edesmenneen kirjailija Markku Lahtelan tapaus junassa. Hän sanoi eräälle naiselle junassa, että minä olen muuten kirjoittanut tuon kirjan jota sinä luet. Sittemmin he menivät naimisiin.
Mutta asiaan. Osoittautui että henkilö on äidinkielenopettaja joka on opettanut mm. Auvilan pakolaisille suomea: “Niin kohteliaita ihmisiä kuin nämä irakilaiset ja afganistanistanilaiset olivat et ole koskaan ennen suomessa nähnyt.”
Valitettavasti kukaan ei enää lue kirjoja, kertoi opettaja. “En minäkään lue, kirjoitan niitä”, vastasin.
Tuli puhetta Jämsänkosken kirjastosta. Jämsän kaupungissahan on vain yksi kirjasto joka sijaitsee Jämsänkoskella. Jämsässä on vain lehtilukusali. Vaikka siellä asuu lähes 4000 ihmistä.
Ihmettelin miksi Jämsän/Jämsänkosken kirjasto ei ensimmäisenä vuonna ostanut yhtään kirjaani kotiseutukokoelmaansa (koska rahat oli loppu) ja toisena vuonna vain yhden (Ihmisen Alue).
Äidinkielenopettaja kertoi mielenkiintoisen selityksen sille miksi Jämsänkosken kirjastossa on niin vähän kirjoja. Hän oli kerran itse kysynyt samaista asiaa jolloin vastattiin että entise3n kaupungintalon lattiassa on painorajoitus, kirjahyllyyn ei saa laittaa enempää kirjoja kuin lattia kantaa.
Niin hänen lukemansa kirja oli yks Taavi Soininvaaran dekkari. Ite oon lukenut Soininvaaraa hävettävän vähän mutta yhden kuitenkin. Olin samaa mieltä kun hän sanoi: “Ihan paskaa mutta parempi kuin Ilkka Remes”.

maanantai 27. marraskuuta 2017

Syyskuun runot 2017

Muistikirjaa 7.9.2017 
Eilen vaelsin metsään ja olin siellä hämärän tuloon asti.
En löytänyt mitään kerättävää.
Puolukat eivät tunnu kypsyvän ollenkaan.
Kourallinen kanttarelleja olkalaukussa palasin kotiin.
Tänään on satanut koko päivän.
Katsoin sääennusteen ja seuraavat 15 vrk sataa
ainakin jonkin verran joka päivä.
Olen ollut henkisessä lamassa.
Viikkoon en ole edes avannut kirjekuoria,
joissa on printattuna runokirjani raakile.
Olen katsonut Areenan kaikki dekkarit läpi,
sivutyönä urheilulähetykset.
Väitetään että sellainen taiteilija,
joka ei ole maanisdepressiivinen,
ei ole taiteilija.
Tänään ryhdistäydyin ja avasin kirjeet,
rei’itin ne kansioon ja numeroin sivut.
Noin sivuille jaettuna vähän yli 200 sivua,
vajaat puoli tuhatta runoa, ehkä.
Syyskuun päivät minulla on aikaa
lukea, tiivistää, täsmentää ja kirjoittaa uudelleen,
karsia ja karsinoida.
Kiitän E-J Salmista ja Kesuuraa
tarkasta lukemisesta ja kommenteista.
Ilman ulkopuolista palautetta olisin jo uponnut tähän suohon.


Viimeinen hengitys 8.9.2017 
Lähes kokonaan olen jo kadonnut maailmasta
pikkuhiljaa murenen, elän yksin.
käyn sienimetsässä
että olisin edes itselleni
ja äidilleni olemassa.
Kaikki hyvän ideat
ovat jo vanhentuneet,
viimeinen käyttöpäivä 1982.




 
Runo 20.9.2017


Joenrantatöyräällä
kuuntelen linnunääniä, syyslaulua.
Rastaat lentelevät levottomina
epätietoisina matkasuunnitelmasta.
Joen pintaa pitkin ajelehtii puunlehtiä
kuin väritettyjä paperiveneitä ohi.
Olen rannalla hiljaa pitkään
vain katselen, kuuntelen
tätä kaikkea ihmeellistä.


Runo 21.9.2017

Kahlaan läpi runonraakileita,
35 vuoden ajalta,
pudonneiden lehtien mattoa.
Poimin niitä koriin
kuin sienimetsässä.
Tai kerään linnunsulkia nurmikolta.
Askartelen, puuhaan.
Tuleekohan mistään valmista?

Runo 22.9.2017
Syyspäiväntasaus.
Auringonkehä korkeimmalla kohdallaan taivaalla,
kun kävelen joen äyräälle
ja pysähdyn siihen.
Lehtien parvia ui uomaa pitkin alas.
Aurinko siilautuu puun lehtien läpi
tähän missä olen.
Vastarannan puut kertautuvat vedestä,
joka syventää niiden värit.
Tätä peilipintaa pitkin lipuvat lehdet joenkaarteeseen,
jossa ne tekevät rantaan lauttaa
veteen kaatuneen haavan avustuksella.
Vesimittari kirii pitkin pintaa
hitaasti virtaavassa vedessä.
Pikkukalat nyppivät vedenpintaan
laajenevia renkaita.
Tuntuu aivan kesäiseltä vielä
ja silti tietää,
että taas yksi vuodenaika on menetetty.
Syyspäiväntasaus.
Tässä on hyvä pysähtyä hetkeksi,
tehdä inventaariota kaikesta siitä
mikä on ollut ja mitä olen nyt.

Runo 24.9.2017
Kuulaankirkkaana syyspäivänä
pyöräilin sienimetsään.
Aluksi en löytänyt mitään,
mutta sienestäessähän olennaista
ei ole löytäminen vaan oleminen,
sitten löysin suppilovahveropaikan.
Kirkonkylän lähellä lakeudella
on vaikea löytää metsään
ja vielä vaikeampaa päästä ihmisistä
näkymättömiin, kuulumattomiin.
Olin Kalmarinmäellä,
parin hehtaarin metsässä.
Asfaltin jälkeen sammalpohjainen maa
tuntui pehmeältä jalkojen alla.
Ilta-aurinko paistoi viistosti kuusiin
ja sai niiden kyljet hohtamaan
valkoista valoa.
Hengitin sitä, hengitin metsää.
















torstai 23. marraskuuta 2017

Posti palvelee - mutta ketä?

Olen kirjoittanut aiemmin blogitekstin “Itella palvelee - mutta vain autoilijoita”. Posti oli siirretty hevonkuuseen yhteensä 9 kilometrin kävelymatkan päähän Seinäjoen Törnävältä.
Tällä kertaa ongelmani on tällainen: Olen saanut Jämsänkoskelle kirjatun kirjeen, mutta olen itse Kauhajoella. Koko päivän olen yrittänyt saada kirjettä käännettyä tänne. Ei onnistu.
Ensinnä googletin Jämsänkosken postin puhelinnumeron. Postihan entisestä kaupungista on lakkautettu ja se toimii nykyään City-Marketin yhteydessä. Mutta soittamani netistä löytynyt numero ei ole enää voimassa, vaikka se on postin omalla sivulla. Minua opastettiin uuteen numeroon, mutta ainoastaan ruotsiksi, englanniksi, ruotsiksi, englanniksi, ruotsksi... Kuka perkele Jämsänkoskella osaa ruotsia tai englantia. Eikö olisi kohtuullista että uusi numero kerrottaisiin myös suomeksi?
Fonectasta löysin lopulta oikean numeron. Sieltähän postissa lopulta vastaa automaattinen mukavaääninen vastaaja Helsingistä tai jostain helkkarin Panamasta. Vastaushinta 1,82+ppm/min. Siellä seurustellaan suomeksi (sentään), ruotsiksi ja englanniksi. Luetellaan kolmella kielellä mitä numeroa missäkin asiassa pitää painaa, mutta kun tää niiden automaattivaihde oli sökönä, painelin nelosta vaikka kuinka pitkään mutta tää vastaaja vaan jaarittelee edelleen samaa litaniaa yhdestä yhdeksään.
Soitin Jämsänkosken City-Markettiin joka on postin noutopiste, mutta he eivät voineet tehdä lähetyksen suhteen mitään, vaan kehottivat soittamaan postiin. Kiitos, sinnehän jo tunnin olin yrittänyt soittaakin. Päätin kävellä Kauhajoen postiin selvittämään asiaa, mutta eihän täälläkään enää mitään postia ole vaan se toimii samalla tavalla City-Marketin yhteydessä. He eivät voi tehdä lähetyksen suhteen mitään, vaan antoivat minulle postin puhelinnumeron, jonka siis sain jo kolmannen kerran. Mutta kun se perkeleen vaihde ei toimi.
Yritin katsoa jotain lähetykseen liittyvää netistä, mutta siinä kysyttiin lähetystunnusta. Soitin noin 80-vuotiaalle lähettäjälle ja kysyin tunnusta. Hän katsoi vanhoilla silmillään ensin väärin ja lukuisten turhien yritysten jälkeen soitin uudelleen tädilleni. Sain oikean tunnuksen. Nyt tiedän missä lähetys on (minkä tiesin jo alunperin) ja lopulta jopa lähetystunnuksen, mutta edelleenkään en tiedä miten minä saan käännettyä sen tänne, koska sen paremmin Jämsänkosken kuin Kauhajoenkaan toimipisteistä ei postia saada käännettyä ja sinne Panaanisaarille ei saa yhteyttä.

maanantai 25. syyskuuta 2017

Heinäkuun ja elokuun runot

Runo 23.7.2017
usva kohoaa
kävelen jokirantaan
vesi savuaa

Runo 27.7.2017
Kehitän mielessä kuvaa:
loittonen kohti kaukaista pistettä
yksin

2 haikua 27.7.2017
I
tyhjä jääkaappi
kerään kangasrouskuja
ruuaksi tänään

II
mustikkapaikka
löysin sen etsimällä
söin jo metsässä

Haiku 1.8.2017
tekolammella
heinäsorsat pesulla
suihkulähteessä

Haiku 12.8.2017
rannalla syöty
sepelkyyhky sulkina
linnun kohtalo

Runo 24.8.2017
yöt pimenevät
linnut kokoontuvat parviin
eilen kurkiaura lensi ohi
pihassa viinimarjat kypsyvät
tähdet tulevat näkyviin
tuulessa on syksyn aavistus

Haiku 28.8.2017
kesä on mennyt
sitä tuskin huomasi
on marja-aika

Haiku 29.8.2017
linnavuorella
varpushaukka varoittaa
sienestäjästä

Haiku 30.8.2017
ulkona sataa
ei tänäänkään sieniä
perkaan runoja

keskiviikko 30. elokuuta 2017

Ihmisoikeuksista, rauhasta ja sen sellaisesta

70-luvun lopulla olin puoli vuotta työttömyystyöntekijänä Kristiinankaupungin kirjastossa. Sain siis kuukausipalkkaa, joka oli enemmän kuin 9 euroa päivä. Minimipalkkalain mukainen.

Liityin Amnesty Internationaaliin (ja Suomen Luonnonsuojeluliittoon) kuukausilahjoittajaksi. Lahjoitin muistaakseni 5 prosenttia palkastani ihmisoikeustyöhön (ja toiset 5 luonnonsuojeluun).

Siihen aikaan Amnestyn paikallisosasto kokoontui siellä kirjastossa, mutta jäin pois toiminnasta kun kaikki kirjeet oli englanniksi. Tuohon aikaan vasemmistolaiset syyttivät amnestyä äärioikeistolaiseksi CIAn ylläpitämäksi salajuoneksi, koska siellä kritisoitiin myös Neuvostoliiton ihmisoikeusloukkauksista. Oikeistolaisia taas ei ihmisoikeudet kiinnostaneet pätkääkään. Olihan esimerkiksi Vietnamin ja Korean sota liian tuoreessa muistissa.

Aamutuimaan vein koulun ilmoitustaululle julisteen Biafran nälkäänäkevistä lapsista. Luikin karkuun ja kouluun mennessä nauroin muiden mukana idiootille joka tuollaisenkin julisteen oli koulun seinälle ripustanut. 

Kuuluin Pehmeän teknologian seuraan ja Ydinvoiman vastaiseen liikkeeseen. Ostin heiltä rintanappeja ja muuta materiaalia ja yritin myydä niitä iltaisin. Käteen jäivät.

Tuli vaan tämmönenkin päivitys mieleen ku Amnesty ja WWF on kai nykyään yleisemmin hyväksytty ja ne ainakin mun seinällä koko ajan tarttis rahaa johki hyvään. Et nykyään oon köyhempi ku koskaan.

Mutta jos jollain varakkaammalla tai jollain kyynistymättömällä nuorella olis varaa osallistua niin vaikka se Prosenttiliikkeen peräänkuuluttama yks prosentti tuloista hädänalaisten auttamiseen, rauhan ja rakkauden rakentamiseen maailmassa. 

tiistai 18. heinäkuuta 2017


Mies joka meni aidan yli aina korkeimmalta
- Juha Mannerkorven runoudesta

Juha Mannerkorpi: Runot 1945-1954
Otava 1980 (I painos 1962), 139 s.

"Murhe

Sen hiljaisuus on niinkuin mykkä sana
oksain alla, liikkumattomana.
Unessa nukkuu valju varjomatto,
unta verhoo lasilehväkatto.

Harmaa kaste kietoo kämmeköitä.
Oudot kukat tuijottavat öitä.
Joskus lehti helähtäen putoo,
varjolukki käärinliinaa kutoo."

Juha Mannerkorven kolmesta ensimmäisestä runokirjasta kootut runot vaelsivat kirjahyllyyni Ylistaron kirjaston poistomyynnistä, josta kassillisen kirjoja sai eurolla. Sehän on paitsi älyttömän halpaa, myös loukkaus kirjallisuutta ja sen arvoa kohtaan. Joka tapauksessa hamstrasin sieltä kirjoja kasseittain ajatellen että huonompaankin kotiin ne voisivat päätyä. En edes tarkkaan katsonut mitä ostin.

Niinpä tänään hämmästyin silmieni selatessa kirjahyllyni runo-osastoa. Mitä? Onko Juha Mannerkorpi todella kirjoittanut ensimmäisen runokokoelmansa "Lyhtypolku" jo heti sodan jälkeen vuosina 1945-1946. Mannerkorpi on minulle tosin tuttu Euroopan kummallisimman kirjailijan ja ehkä vähiten tunnetun Nobelpalkitun Samuel Beckettin kirjojen kääntäjänä ja oman omalaatuisen proosansa kirjoittajana.

Mutta totta puhuen, en ole hänen runouttaan koskaan aiemmin lukenut. Siispä ryhdyin tänään selaamaan tuota itselleni outoa kirjaa. Minua kiinnosti minkä sortin modernisti eksistentialismin edelläkävijänä Suomessa tunnettu Juha Mannerkorpi on ollut  rapiasti yli 70 vuotta sitten suomalaisessa kirjallisuudessa.

Delfiinikirjoissa ilmestyneen uusintapainoksessa takakannen teksti oli rohkaiseva. Toinen aikansa radikaali, Kai Laitinen oli kirjoittanut Mannerkorvesta vuoden 1980 painokseen: "Juha Mannerkorpi on mennyt aina ylitse sieltä, missä aita on korkein."

Alussa siteeraamani runo on siis kirjoitettu heti suuren isänmaallisen sodan jälkeen, luultavasti 1945, ja ilmestynyt kokoelmassa Lyhtypolku 1946. Vaikka se on muodollisesti tuohon aikaan viljellyn loppusointuisen runon perinteen muotoon kirjoitettu, koko loppusointu katoaa ja hautautuu runossa monen merkityksellisemmän ja mielenkiintoisemman asian varjoon.

Yksinkertaisesti: Tämän tyyppistä runoa kukaan ei koskaan aiemmin Suomessa ollut kirjoittanut. Mannerkorven ajatukselliset hypyt ensimmäisestä kokoelmasta lähtien ovat huimaavia. Hän kirjoittaa myöhemmän runoilijan Jyrki Pellisen tavoin "niin päinvastoin kuin kukaan".

Mannerkorpi on ensimmäisessä kokoelmassa osittain sitoutunut aikansa loppusointuiseen perinteen, mutta jo osittain pitkälle irtautunut siitä. Hän kirjoittaa niin monimutkaisia runokonstruktioita että kuten jo totesin, vaikkapa siellä täällä on loppusointuja, olkootkin jambeja, trokeita, trombeja tai jakeita tai mitä tahansa, on vaikea lukijan niitä edes hahmottaa, koska hänen runojensa merkityssisältö ja rakenne on aivan toisaalla.

Lyhyestä virsi kaunis. Tunnustan että en tänään lukenut edes koko kolmen kokoelman koostetta vaan ensimmäisen kokoelman "Lyhtypolku" (1946) ja selaten kahta muuta "Ehtoollinen lasikellossa" (1947) ja "Kylväjä lähti kylvämään" (1954). Mutta jo tämän lyhyen tutkimuksen perusteella voin julistaa: Juha Mannerkorpi on suomalaisen runouden kehityksessä valovuosia edellä omaa aikaansa.

Juuri nyt haluaisin lähettää "Tämän runon haluaisin kuulla"-ohjelmaan toivomuksen eräästä toisesta Mannerkorven runosta, jota olisin siteerannut jo alussa, mutta se on sen verran pitkä että lukekoot sen lopuksi ken viitsii. Se käsittelee Jumalaa ehkä,  (tai ehkä sittenkin jotain aivan muuta mikä on aivan sama asia) mutta siinä  Mannerkorven kielellinen monimuotoisuus ja sisällön rikkaus ilmenee alun sitaattia paremmin.

"Kirje

Joku mies,
joku tuntematon
kenties
sanansaattaja
tai Isä Jumala varmaan
vei minua, astuen eellä.
Selän näin vain, hartiat,
kaavun harmaan,
huojavan.

Niinkuin kuoleman,
niin oli vakava ryhti.

Alaston olin, löi
vilusiima
pintaa.
Huntua ohutta
ylleni käärin.

Vasten rintaa
pusersin kirjettä.
Sen oli vedä viima.

Alaston oli myös kirje.

Vuorenraskaana painoi hätä.
"Ei tätä,
ei, pysähdy", huusin.
"Liian on
alaston kirjeeni. Odota,
ostamme ensin kuoren."

Mies kääntyi, pudisti
päätään.
Niinkuin kuoleman,
niin oli vakavat kasvot.

Tulimme näin sinun ovelles.

"Tuosta nyt taakkasi kannat",
kuulin
miehen sanovan.

"Ei -", yhä anovan
näin oman itseni
kalvain huulin.

"Joudu. Odottaa.
Kirjeen annat."

Astuin sisään.

Vuoteella näin sinun
istuvan.
Tutkivan
katseesi kohtasin.

Painui pääsi.
Kuiskasin: "Tässä."
En tiedä
lie minun ollut se ääni.

Arkkeja kestää
voinut en loppuun saakka.
Luoksesi lankesin
polvias, niinkuin
uus ois ollut se taakka.

Luit yhä. Painava
hiljaisuus.

Kahahti vihdoin paperi.

Kyynelten tunsin
selkääni riipivän,
sormesi hiipivän
hiuksiini hiljaa.

Pysyen
yhä vasten polvias,
kysyen
kohotin päätäni, näin,
miten -. Näin sinun

kasvosi, kasvosi!

Kuin meren syvyys
ois minut kietonut.

Kuin ylin hyvyys."

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Pätevyydestäni työttömyyteen

Työttömyysturvan muutoksenhakulautakunta


Lausunto Kelan päätökseen 5 kuukauden odotusajasta

Kela ilmoittaa omassaa lausunnossaan työttömyysturvan muutoksenhakulautakunnalle ykskantaan, että olen vuodesta 2006 vuoden 1916 loppuun jatkuneen ns. ikuisen karenssin jälkeen joutunut viiden kuukauden odotusajalle, koska minulla ei ole ammatillista koulutustutkintoa. Minulla on kuitenkin ammatillinen pätevyys toimittajan työhön yli 10 vuotta jatkuneen kuukausipalkkaisen toimittajauran kautta. Lisäksi olen vuodesta 1992 julkaissut neljä runoteosta kustantamon kautta sekä tehnyt ammattimaisesti kuvataidetta osallistuen vuosien varrella noin 100 taidenäyttelyyn, mukana valtakunnallisia ja aluerellisesti merkittäviä taidenäyttelyä ja kaksi kansainvälistä taidesymposiumia.

1. Työhistoriastani:

Olen toiminut vuosina 1979-1981 Pohjanmaan Kansan avustajana Kristiinankaupungissa. Vuonna 1981 minut valittiin Pohjanmaan Kansan Seinäjoen toimitukseen toimitusharjoittelijaksi. Toimitusharjoittelijana työskentely vuosina 1981-1983 pätevöitti minut toimittajan palkalle. Vuosina 1983 – 1985 toimin aluetoimittajana pohjanmaan Kansan Seinäjoen toimituksessa. Vuosina
1981-1985 toimin myös pohjalaisen kulttuurilehden Lakeuden Kutsun toimituskunnassa. Vuonna 1983 kävin Seinäjoella Tampereen yliopiston paikallisjournalismin täydennyskoulutuskurssin.

Vuonna 1985 pyysin ja sain vuoden opintovapaata Pohjanmaan Kansasta. Syksyllä 1985 olin Oriveden opiston kirjoittajakoulutuksessa ja kevään 1986 Rinnekodin keskuslaitoksessa hoitoapulaisena. Keväällä 1986 minut kutsuttiin toimittajaksi Pohjanmaan Kansan Vaasan päätoimitukseen. Olin Pohjanmaan Kansa/Pohjanmaan Demarin toimittajana ja vuosina 1989-1991 toimitussihteerinä Vaasan toimituksessa. Minulla on kaikkiaan neljä ikälisää toimittajan ammatista. Olen toiminut myös toimitusharjoittelijoiden kesätyönohjaajana ja toimituksen luottamusmiehenä.

Vuonna 1991 muutin Kemiin ja vuosina 1991-1993 toimin Pohjolan Työn vakituisena freelanecer-toimittajana Kemin aluetoimituksessa. Vuosina 1993-2004 olen toiminut taiteilijan työn ohella sivutoimisena freelancer-toimittajana. Vuosina 1993-1998 toimin Pohjolan Sanomien vakituisena kuvataidekriitikkona. Vuosina 1991 – 2004 kirjoituksiani on julkaistu muun muassa seuraavissa sanoma- ja aikakauslehdissä lehdissä: Suomen Luonto, Tiede 2000, Uusi Nainen, Terve Elämä, Niin&Näin, Lakeuden Kutsu, Ilta-Sanomat, Pohjolan Sanomat, Lapin Kansa, Kansan Tahto, Pohjolan Työ, Pohjalainen, Ilkka, Vasabladet, Suupohjan Sanomat, Lippu-lehti…

Vuonna 1994 voitin toisen palkinnon valtakunnallisessa Kansallisen kulttuurin juhlavuoden tv-käsikirjoituskilpailussa 30 minuutin elokuvakäsikirjoituksella ”Viimeiseen hengenvetoomme asti/ tuulen laulua rakastamme”. Kilpailua olivat järjestämässä MTV3, Suomen Kulttuurirahasto ja Suomen Kotiseutuliitto. Elokuvan toteutuksessa toimin paitsi käsikirjoittajana myös elokuvan toimittajana ja tuottajana. Sevettijärven koltista kertova myyttinen dokumenttielokuva esitettiin MTV 3:ssa vuonna 1995. Vuonna 1998 sain ensimmäisen palkinnon niin&näin lehden filosofia-aiheisessa kirjoituskilpailussa runoesseeellä ”Taolaisuus ja Raippaluoto”.

Kun vuonna 1981 menin Pohjanmaan Kansaan, oli tuohon aikaan valtaosa sanomalehdistön toimittajakunnasta pätevöitynyt ammattiin ilman ammatillista toimittajakoulutusta. Muistaakseni vain kolmasosa toimittajista oli käynyt läpi Tampereen yliopiston tai Helsingin Sanomien toimittajatutkinnon. Paikallisjournalismin täydennyskoulutuskurssilla tiedotusopin professori Pertti Hemanus piti hyvänä sitä, että juuri toimittajaksi pätevöidytään myös muuta kautta kuin ammatillisesta koulutuksesta, koska ammatissa tarvitaan erilaisia elämänkokemuksia. Esimerkiksi minua Pohjanmaan Kansassa ammttiin perehdyttänyt aluetoimittaja Toive Tynjälä oli alkuperäiseltä ammatiltaan polkupyöräkauppias.

Katson että minä olen 10 vuoden kuukausipallkkaisen toimittajauran ja yli 10 vuotta jatkuneen freelanceuran kautta täysin pätevöitynyt toimittajan ammattiin ilman ammatillista koulutustutkintoakin. Siksi vaadin muutosta päätökseen 5 kuukauden odotusajasta. Myös TE-keskus on lausunnossaaan 16.12.2016 todennut, että työttömyysturvan saamiseen ei ole estettä 1.1.2017 alkaen.

2. Taiteellisesta työstäni

Vuonna 1982 julkaisin omakustannerunokokoelman ”Lintujen silmissä kivien kylmyys”, johon sain kohdeapurahan Vaasan läänin taidetoimikunnalta ja Kristiinankaupungin kulttuurilautakunnalta.

Vuonna 1992 menin Kemin Taidekouluun iltalinjalle opiskelijaksi ja olin Kemin Taidekoulussa kolme vuotta vuoteen 1995 asti. Olen vuodesta 1992 lähtien siis osallistunut noin 100 kuvataidenäyttelyyn. Mukana on Suomen Kuvataidejärjestöjen Liiton valtakunnallinen kesänäyttely, Lapin läänin aluenäyttely, Pohjanmaan aluenäyttely, useita jyrytettyjä alueellisia näyttelyitä, kansainväliset taidesymposiumit Alajärvellä, Aitoossa ja Multialla. Näyttelyistä lisää liitteessä Ansioluettelo Kuvataide 2017.

Olen julkaissut kustantajan kautta seuraavat runokokolmat:
Keijo Nevaranta: Joet palaavat lähteilleen (Non art books 2005)
Keijo Nevaranta: Rajakivet (Non art books 2008)
Keijo Nevaranta: Tat tvam asi (Kesuura Oy 2014)
Keijo Nevaranta: Ihmisen alue (Kesuura Oy 2015)
Minulla on Kesuura Oyn kanssa kustannussopimus kolmen runokokoelman runotrilogiasta. Trilogian kolmas osa ja tähänastinen pääteokseni ”Kaksitoista kirjaa” ilmestyy syksyllä 2017. Se sisältää noin 300 aiemmin julkaisematonta runoani viimeisen 35 vuoden ajalta.

Katson kuvataiteellisen ja kirjallisen työskentelyni pätevöittäneen minut myös kirjailijan ja kuvataiteilijan ammatteihin. Vaadinkin muutosta Kelan minulle tekemään odotusaikapäätöksen, joka on täysin järjetön eri ammateissa hankkimani kokemuksen tähden. Vuodesta 2006 jatkunut karenssini ja sen jatkoksi tuomittu 5 kuukauden odotusaika ovat inhimillisesti katsoen täysin kohtuuttomia seurauksia yhdestä koulutushaastattelusta kieltäytymisen seurauksena. Nyt olen jo yli 10 vuodeksi joutunut juuri sellaiseen kannustusloukkuun joista nykyinen hallitus haluaa päästä irti.

Kauhajoella 25.4.2017


Keijo Nevaranta