maanantai 13. helmikuuta 2017

Ikuinen karenssi osa III

 
Ehdin jo nuolaista ennen kuin tipahtaa.
Että olisin pääsemässä ikuisesta karenssista työttömäksi tammikuussa 2017 vihdoin yli 10 vuotta kestäneen karenssin jälkeen. TE-keskus oli antanut 15. joulukuuta minulle lausunnon, että työttömyysturvahakemukselleni ei ole työvoimapoliittista estettä.
Mutta eihän tämä suomalaisen byrokratian rattaissa niin helposti käy. Hakemukseni työttömyyskorvauksesta hylättiin koska minulla ei ole “ammatillista koulutusta”. Häh? Mitä vittua?
Olen käynyt ammatilliset koulutukseni ns. kantapään kautta. Ensimmäisen runokokoelman “Lintujen silmissä kivien kylmyys” ilmestymisen aikoihin menin töihin Pohjanmaan Kansaan ensin toimitusharjoittelijaksi 1981-1983. Sitten kävin vuonna 1983 työn ohessa Tampereen yliopiston paikallisjournalismin täydennyskoulutuskurssin. Olin aluetoimittajana Seinäjoen toimituksessa vuoteen 1985. Otin vuoden “virkavapaata” ja kävin Oriveden opiston puolen vuoden kirjoittajakoulutusohjelman läpi.
1986 siirryin Pohjanmaan Kansan päätoimituksen Vaasaan, missä toimin vuoteen 1991 Pohjanmaan Kansan ja sittemmin Pohjanmaan Demarin toimittajana ja toimitussihteerinä. Olen toiminut mm. kesätoimittajien harjoitteluohjaajana ja toimituksen luottamusmiehenä.
Olen ollut Pohjolan Työn ainoana “vakituisena freelancetoimittajana” 1991-1993. Vuosina 1993-1997 olen toiminut Pohjolan Sanomien kulttuuriavustajana. “001-2004 olen toiminut Suupohjan Sanomien kulttuuriavustajana. Juttujani on ilmestynyt yli 20 lehdessä, mm. Tiede 2000, Suomen Luonto, Ilkka, Vaasa, Vasabladet, Pohjolan Sanomat, Ilta-Sanomat jne.
Olen julkaissut 5 runokokoelmaa, joista 4 kustantamon kautta. Olen osallistunut 97 kuvataidenäyttelyyn, mm. SKjL:n valtakunnannäyttelyyn, 5 aluenäyttelyyn, vajaaseen 10 jyrytettyyn näyttelyyn. Olen voittanut Niin & Näin lehden filosofisen käsikirjoituskilpailun ja saanut II palkinnon Kansallisen kulttuurin juhlavuoden tv-käsikirjoituskilpailussa. Sevettijärven kolttia käsittelevä tv-dokumenttini esitettiin MTV 3:ssa 1995. Olen kirjoittanut ohjannut ja tuottanut runonäytelmiä mm. Kemin Kaupunginteatterin studionäyttämöllä.
Ja nyt 40 vuoden toimittaja- ja taiteellisen urani jälkeen minulla ei Kelan mielestä ole pätevyyttä edes työttömyyskorvaukseen, koska minulla ei ole ammatillista koulutusta. Olen kuulemma jollain odotusajalla 27.5. 2017 asti, jonka jälkeen pääsen johonkin jos Herra suo...
Miten tämä on mahdollista? Suuressa Kela uudistuksessa kaikki nämä asiat jotka olivat sekä TE-keskuksen että sosiaaliviraston tiedossa eivät ole siirtyneet mihinkään (eli siis Kelalle). Totta on, että ammatillista koulutusta minulla ei ole, ellei sellaiseksi lasketa sitä, että olen koulutukseltani ylioppilas, opiskellut 3 vuotta kuvataidetta Kemin taidekoulussa ja edellä mainittua toimittajakokemusta ja kirjoittajakoulutuksia.
Jatkan siis ikuisessa karenssissa kärvistelyä edelleen hamaan tulevaisuuteen saakka.

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Joulukuun runot

2 haikua 8.-9.12.2016
1.
orava istuu
lintulaudan katolla
mökinvaltaaja

2.
ei koskikaraa
puronvarressa tänään
se palaa kyllä


Haiku 9.-10.12 2016


pää siiven alla
linnut yöhiljaisuudessa
vain minä valvon


Haiku ja tanka 12.12.2016
1.
tiaiset hyöri
vilkkaasti pönikällä
valoisan ajan
2.
Fiksuimmat linnut
odottaa ikkunalla
omaa vuoroaan.
Pitäisi niiden tietää,
että sitä ei tule.

3.
Tapahtuma:
Odotin bussia Jämsänkosken R-kioskin lähistöllä.
Muuan paikallinen henkilö kierteli siellä roskiksia.
Olin juuri kääntämässä jäisellä kadulla sätkää.
Hän rohkaisi mielensä ja tuli kadun yli kohti.
”Tarjoatko vielä köyhemmälle tupakan?”
”Ei minulla ole kuin sätkiä.”
”No jos saisi sellaisen?”
”Osaatko kääriä?”
”Jos sinä pystyisit käärimään?”
Annoin hänelle valmiin ja ryhdyin käärimään itselleni toista.
Mietin.
Päivän hyvä työ tuli tehtyä ja kuoleman jälkeen
pääsen vilkkaasti tikapuita pitkin taivaaseen.
Mutta näin anarkistinen lähidemokratia toimii.
Kunpa näin toimisi yhteiskunnallinenkin demokratia.


Kaksi haikua 16-19.12 2016

1.
Kirkonkellot soi
ne ovat kuolinkellot
jäinen maa kutsuu

2.
korpit kiertävät
etsimässä ruumiita
pakkasaamuna

Vaelluskirjaa 16-19.12.2016
Olen kuistilla intiaanikyykyssä
katselen maisemaa.
Piharakennus on vino,
se haluaisi kaatua,
mutta omenapuu on kasvanut
pitämään sitä pystyssä.

Maantie ylittää rautatiesillan
ja maantien takana on metsä
ja joki ja toinen metsä
jonka takana kasvaa vaaralla havumetsä
se on horisontin raja.

Lähden kävelemään kylää kohti.
UPM:n paperitehtaan savut verhoilevat koko maiseman
allkutalven auringonpaisteessa.
Vesihöyry putoaa päähäni kuin sinkkiämpäri.

Kiipeän Linnavuorelle.
Polkua pitkin minua ennen on mennyt vain jänis
ja sitten hukkaan senkin jäljet.
Menen taas jyrkintä reittiä ja on vaikeaa.

Tulen linnoitukselle, joka on hävinnyt
rautakauden jälkeen, istun levähdyspenkille,
mietin Saarikoskea jolla oli Tjörnin saarella
vuorella Minotaurus, oliko se hän vai yleisön kuvitelma hänestä
Mia Berner oli lopulta vittumainen nainen,
no kaikilla naisillahan on vittu.
Eevalla ei kuitenkaan ollut napaa,
koska hän ei ollut syntynyt vaan luotu.

Jatkan jyrkkää polkua kompastellen alaspäin ja tulen kylälle.
Menen kauppaan ja ryhdyn toimittamaan siellä
tavallisia asioita.


Haiku 17.-20.12.2016


orava juoksee
rapattua seinää pitkin
katon rajassa

Haiku 21.12.2016
orava lähti
lyhteeltä seinää pitkin
vilkutti häntää



Haiku 23.12.2016
palvelukoti
lippu puolitangossa
ja tulee joulu

Haiku 27.12.2016
puusillalla
kettu haistelemassa
pisumerkkejä

2 haikua 28.12.2016
1.
jääkö parahti
kuin jokin outo lintu
valittavasti

2.
närhi rääkäisee
se on havainnut jotain
vastarannalla

2 haikua 27.12.2016
1.
kanahaukalla
kyyhkysaalis mielessä
pakastettavaksi

2.
kanahaukka on
kaupunkivierailulla
merrasojalla

Haiku 26.12.2016
pajunkissoja
ne ilmestyivät oksiin
joulunpyhinä


Oliver Kohlenberg - säveltäjä



- Klassinen musiikki on klassista ja sävelletty viimeistään 1700-luvulla. Siksi en voinut ryhtyä klassisen musiikin säveltäjäksi, kertoo säveltäjä Oliver Kohlenberg.

Hän ryhtyi siis säveltämään nykymusiikkia, ensimmäisen merkittävän pianoteoksensa jo 9-vuotiaana.

Saksalaissyntyinen Oliver Kohlenberg muutti Suomeen noin 40 vuotta sitten. Mutta kun häneltä kysyn, miksi ihmeessä, hän ei anna aivan suoraa vastausta kysymykseen.

- Ei, kysymys ei ollut naisista.

Joka tapauksessa hän tuli Kajaanin musiikkiopistoon opettajaksi ja oli itse Eino-Juhani Rautavaaran  oppilaana. Sittemmin hän toimi noin 20 vuotta Oulun konservatoriossa opettajana. Hän on säveltänyt 5 nykymusiikin sinfoniaa ja kuudes on tätä kirjoitettaessa loppumetreillä. Joulukuussa siitä oli enää 100 sivua kirjoittamatta, tällä hetkellä 25 sivua.

- Kuinka monta sivua siihen sitten pitää kirjoittaa, kysyi muuan ystäväni.

- No laske nyt itse. Oliver säveltää pelkästään 1/16 nuotteja ja ne pitää orkesteroida 96 hengen sinfoniaorkesterille, minuutissa on 60 sekuntia ja kahden tunnin sävellyksessä 120 minuuttia, heitin lonkalta.

Oliver itse kertoo että hänen esittämättömään Anu Kaipaisen romaaniin perustuvaan Magdalena-oopperaansa meni 745 sivua A3-kokoista nuottipaperia. - Piti kirjoittaa kyllä rivien väliinkin.

Oliver Kohlenberg on siis syntyisin Saksasta ja hänen isänsä on toiminut aikanaan Saksan ilmavoimien (Luftwaffen) tiedustelu-upseerina ja tuntenut henkilökohtaisesti Adolf Hitlerin, niin hyvin että joutui siitä sotaoikeuteen.

- Isäni kuuli keskitysleireistä ja kysyi Hitleriltä pitävätkö nämä puheet paikkaansa. Jos pitävät en halua olla tämän kansallissosialismin kanssa missään tekemisissä.

Hitler vastasi ja Oliverin isä paiskasi puhelimen seinään. Lopulta hän sai tuomion valtion omaisuuden (puhelimen) tuhoamisesta.

Oliver kertoo, että hän on toinen Saksasta Suomeen tullut maahanmuuttajasäveltäjä. Saan aiheen kysyä mitä mieltä Oliver on Maamme-laulusta, jonka on säveltänyt saksalainen säveltäjä ja sanoittanut ruotsinkielinen runoilija.

- Ei Pacius sitä edes säveltänyt itse. Se on alun perin vanha saksalainen juomalaulu.

Olemme kuitenkin samaa mieltä siitä että Maamme-laulu on huono sävellys ja pääsemme siitä Finlandian (joka oli Biafran kansallislaulu) kautta Sibeliukseen. Kysyn miksi Sibelius oli niin laiska säveltäjä että hän ei saanut edes kahdeksatta sinfoniaa valmiiksi vaikka Haydn teki niitä toistasataa.

- Suomalaiset eivät muista että Sibelius oli alkoholisti. Mutta hän ei ollut tyhmä. Hän tajusi että aika oli ajanut musiikissa jo kahdeksannen sinfonian ohi. Schönbergin jälkeen Sibeliuksen musiikki oli auttamattoman vanhanaikaista.

Tästä pääsemmekin musiikin modernismiin. Oliver Kohlenbergin mielestä sana moderni pitäisi hävittää. Sehän tarkoittaa muotia tai muodikasta. Ja tämä nyt ei vain soinnu yhteen nykymusiikin kanssa. Oliver itse kertoo säveltävänsä taidemusiikkia.

Oliver Kohlenberg täyttää 60-vuotta 24.1.2017. Syntymäpäivän johdosta hänellä on juhlakonsertti Heinolan musiikkiopistossa 24. tammikuuta ja Lahden Musiikkiopiston Kalevi Aho -salisssa 27. tammikuuta kello 18.

Juhlakonsertissa Oliver Kohlenberg esittää kolme säveltämäänsä pianosonaattia. Ja kun joku ystäväni kysyi Oliverilta, miten suurelle kokoonpanolle ne on orkesteroitu, niin Oliver itse vastaa:

- Ei pianosonaattia voi säveltää kuin yhdelle, muuten se ei ole pianosonaatti.

torstai 5. tammikuuta 2017

Vaelluskirjaa Kesä 2014

Pieni kylävaellus 21.7.

I

Lähdin vaellukselle. Laitoin saappaat jalkaan ja lähdin. Selässä reppu ja repussa pullonpohjallinen kivennäisvettä. Kassissa runovihko ja kynä. Lantsin maantietä pitkin metsän laitaan. Asvaltti kosketti jalkapohjia. Jalassa ei ole ollut saappaita pitkään aikaan eikä ne ole parhaat mahdolliset jalkineet + 27 asteessa, kun ne on sen verran isot että sukkien lisäksi jalassa pitää olla villasukat. Mutta tuossa metsänlaidassa on soinen metsätienura, josta on vaikea päästä yli ilman kumisaappaita. Menin siitä ja pääsin polun alkuun. Metsä oli hiljainen ja valtatien äänet häiritsivät tänne.

Kuljin polkua pitkin raskaasti eteenpäin. Polun reunoilta löysin kolme hillaa, täysin raakileita, söin niistä yhden. Se maistui hyvältä itse poimittuna. Myöhemmin kotona luin Wikipediasta, että hilla kuolee kun suo ojitetaan. Täällä koko pitäjä on ojitettu viimeistä neliösenttimetriä myöten pelloiksi tai soisiksi puupelloiksi, joissa kasvaa ruotuun istutettua mäntyä ja kenttäkerros on suopursua joka on tukahduttanut kaiken muun kasvillisuuden. Rämeitä halkovat muutaman kymmenen metrin välein parin metrin syvyiset suo-ojat, joista on mahdoton päästä yli. Polku on ainoa, jota pitkin pääsee kulkemaan. Hillanlehtiä löytyy vain metsäojien ja polun varresta. Marjoja siis vain nämä kolme.

Pääsen istutusmetsän yli ja tulen pienelle kallioiselle saarekkeelle, jossa avautuu luonnonmetsää, lahoja lehtipuitakin. Toisella sivulla peltoaukea. Lähden kiertämään saareketta tuttua reittiä riihenraunioille päin. Tuolla oli keväällä käpytikan pesä, jossa poikaset huutelivat: ruokaa, ruokaa! Yhytän metsäkirvispoikueen, emot vielä ruokkimassa poikasiaan. Suomen yleisimpiä lintuja jonka hauska laululento ja kaunis viserrys keväisin virkistävät mieltä, kun sitä huhtikuussa alkaa nähdä ja kuulla. Katselen kirvisiä melko läheltä aikani, kunnes linnut lähtevät. Olisin halunnut nähdä paremmin, mutta unohdin että kannan kiikareita kaulassani.

Tulin riihelle. Ensimmäinen levähdyspaikka. Istuin kiveä ja tankkasin kivennäisvettä. Istumapaikkaan näkyi kaksikin rastaanpesää, toinen katajanäreessä, toinen lehtipuun haarukassa. Menin katsomaan toista pesää lähemmin. Luultavasti punakylkirastaan pesä, varsin taitavasti muotoinen malja, jonka oksainen ulkoreuna on taitavan pesänrakentajan vaatimattomuutta, viimevuotinen. Kirjasta Eläinten arkkitehtuuri saan tietää, että esimerkiksi laulurastas reunustaa pesäkuoppaansa lahoavilla puukuiduilla ja saa aikaan eräänlaista selluloosaa, joka kovettuu pahvimaiseksi aineeksi.

II

Jatkan matkaani eteenpäin. Tästä menee kulku-ura viljapeltojen halki. Vasemmalla sivulla kasvaa kauraa, oikealla ruista. Tulen metsän laitaan ja siitä metsän sisään. Täällä menee varsinainen kuntopolku tai hiihtoladun pohja, josta etäältä näkyy maamerkkinä puinen ulkohuussi. Vaikka olen kulkenut tätä kautta jo pariin kertaan, huomaan vasta nyt huussin funktion. Ylempänä pienellä mäellä on nuotiopaikka ja katos levähdyspaikkana, katoksessa ”pirtinpöytä” ja istumapenkit. Vaikka olen kulkenut läheltä ohi, en ole huomannut nuotiopaikkaa aiemmin. Pysähdyn sinne koska mihinkään ei ole kiire. Minulla on vain aikaa tänään.

Nuotiopaikalla on käynyt muitakin. Tyhjiä pantillisia oluttölkkejä löytyy kahdeksan. Katoksesta avaamaton makkarapaketti. Viikonlopun jälkiä. Muovilusikoita ja veitsiä viskottu sinne tänne, jokin kuivikepaketti, metalliroskaa kaikenlaista. Joku tohelo on tarvinnut askillisen tikkuja tulen sytyttämiseen. Roskis on neljän metrin päässä. Päätän liittyä ”kerää roska päivässä” -ryhmään ja kerään saman tien ennakkoon muutaman viikon roskat. Päätän viedä tyhjät kauppaan ja otan makkarapaketin evääksi. Viimeinen myyntipäivä 8.8. eikä aurinkokaan ole ehtinyt pilata niitä kun ovat katoksen suojassa. Istun siinä nuotiopaikan ääressä tovin, mutten viitsi sytyttää tulta.

Kuuntelen metsän ääniä. Polttelen tupakkia. Annan ajatusten ajelehtia sinne tänne.

III

Jatkan matkaa nevapolkua toista kautta kuin tavallisesti. Löydän jopa pikkuruisen mäen ja mäen rinteestä kesän ensimmäisen kangashaperon. Jätän sen kasvamaan. Tulen kahdelle pitkälle kulkusuoralle. Leveän polun pohja puuhaketta, hieman epämukavaa kävellä. Polun varrella lisää lakan raakileita. Syön niistä kaksi. Ei makeaa mahan täydeltä. Aurinko räköttää pilvettömältä taivaalta päin pläsiä.

Ei mitään mainittavaa. Näitä suopursumetsiä joka suuntaan. Tulen polun päähän ja polulta pois. Lähden kapeaa polkua ojan vartta tietämättä minne polku johtaa. Parvi räkättejä räpistelee pusikosta lentoon. Muuten metsä on edelleen hiljainen kuin hauta. Tulen jonkinlaiselle kunnan varastokopille ja polku päättyy. Alkaa niitty jonka sivua kuljen metsänreunaa pitkin eteenpäin.

En tarkkaan tiedä missä olen ja tulen jonkin talon takapihalle. Pitää mennä pihan poikki, muuten tästä ei takaisin palaamatta pääse ulos. Oven suussa seisoo mies ja katselee aurinkolasien takaa pitkään. Rohkaisen mieleni ja puhun paikalliselle: ”Anteeksi, tulin tänne vahingossa, kun en tiedä miten tuolta metsästä pääsee pois.” Olen kuulevinani vastauksen tapaisen: ”mööööh”.

IV

Olen kylätiellä, tai sen reunassa tutulla kävely- ja pyörätiellä. Kerään keskeltä risteystä mukaan vielä tyhjän juomatölkin. Tästä löysin joskus aiemmin kuolleen leppälinnun, mutta myöhemmin näin parven eläviäkin pihapuissa. Pidän leppälinnuista. Minulla oli Seinäjoella yksi pari pihassa monena vuotena. Ne pesivät kylläkin jossain kauempana, mutta viihtyivät pihamaallamme.

Tulen kaupalle, ladon tyhjät tölkit automaattiin, 1,35 euroa. Ostan parin päivän ostokset reppuuni. Tekisi mieli uimaan, mutta olen hukannut muutossa uimahousut. En lopulta mene koko Kaukolanrantaan istumaan tällä kertaa, van käyn kirjastossa katsomassa onko siellä vielä kirjoja euron kasillinen. On. Minuun iskee rohmukuoriainen. Ladon kassiin 24 kirjaa, joukossa puolet runokirjalaatikosta.

Runolöytöjä Aila Meriluodon talvikaupunki, Paavo Haavikon viisi pientä draamallista tekstiä - jaa siinä onkin näytelmiä, mutta luen mielelläni näytelmiä kun ne saa kuvitella itse näyttämölle – ja Gösta Ågrenin Tääl, Finlandia-palkittu, josta en aikanaan pitänyt kun luin sen, ajattelin siksi lukea uudestaan. Harmi että Heikki Hemmingin Kiiltomadon testamenttikin oli joutunut poistoon, vaikka hän on melkein paikallinen kirjailija. Pakkaan kirjaostoskassin kirjat uudelleen reppuun ja kasseihini ja lähden kotia kohti.

V

Kotimatkalla saan maksaa ahneudestani, en onneksi rahalla. Kirjayt on huonosti repussa, reppu painaa ja hiertää selkää kuin Hetta-Pallas vaelluksella konsanaan. Pysähdyn ensimmäiseen siimekseen tauolle. Täällä oli keväällä varpushaukan reviiri, mutta luulen että psä jäi tekemättä tänne, tai mistä minä tiedän. Mietin kun polttelen tupakkia. Yritän olla sytyttämättä nurmikkopaloa tumpilla.

Jatkan edelleen kolmen kilometrin taivalta kotiin, joudun pysähtymään kahdesti tai kolmasti lepotauolle. Kuumalla asvaltilla mustat kumisaappaat on entistä huonompi jalkine. Asvaltti sattuu jalkoihin. Varpaanvälit hikoavat pieniä järviä saappaisiin. Varisten ja rastaiden lisäksi ei oikeastaan mitään lintuelämää. Kai nekin pitävät siestaa jossain varjossa tämmöisenä päivänä.

Tulen kotiin. Tarkastan saaliin. Laitan sapuskat jääkaappiin ja pakastimeen. Kaikkia kirja-aarteita en viitsi vielä käydä läpi. Olennoidun loppupäivään tietokoneen ääressä.

Kirjoitusvihko on pysynyt tyhjänä:
Ei runoakaan.


Pieni runovaellus 25.7.2014


Ajatus kulkee junassa
selkä menosuuntaan.
Tuuletusta ei ole.
Paperikin hikoilee helteessä

Juna kulkee nopeammin
kun kirjoitan.
Äkkiä olen jo murron oikoosella

Kerään linnunsulkia matkan varrelta
ei mitään erityistä tarkoitusta varten.
On alkamassa lintujen sulkasadon kuukausi

Tulen jokivarteen tuttuun paikkaan.
Täällä olen istunut monesti hiljaa yksin.
Ja usein ohi ajelehtii runoja
jokea pitkin.

Kaksi kajakkia meloo ohi.
Olisi hienoa kulkea tuota jokea
tällaisena päivänä.
Päätän liittyä Seuraan.

Kolme kaaliperhosta
tanssii vastarannalla.
Rastaanpoikasten ääni on alituinen.

En väsy katsomasta
veden väreilyä joen pinnassa,
puiden heijastuksissa.
Ja miten vesi syventää
kaiken vihreän värit.

Kävelin poliisiasemalle.
Afronainen pyöräili vastaan, kaunis.
Kilikello soi, kun hän ohitti minut.
Jäin miettimään
oliko se jokin merkki, kutsu.

Istun yksin tässä odotushuoneessa.
Olen kohta lukenut
Aku Ankan taskukirjan läpi.
Onkohan tuolla löytötavarapalve...
Oho, tuli minun vuoroni.

Palasin takaisin.
Haarapääsky lensi ja lauloi yksinäisenitselleen iloksi.
Västäräkki juttelee poikasilleen.

Näin sepän joka tarjosi pullollisen olutta.

Onnen päivä!
Löysin askillisen tulitikkuja
puistokäytävälle viskottuna
juuri kun olin polttanut viimeisenkin
oman tikkuni.
Tulitikut ovat kallista ulkolaista puuta.
Ei niitä kannata R-kioskista ostaa,
jos puistosta löytää ilmaiseksi.

Mitähän minä tuolla sosiaalitoimistossa selitin,
kun virkailija jäi hymyilemään kun lähdin.

Kirjastossa:
Katsoin mitä Tat tvam asille kuuluu;
se oli lainassa! Jo neljäs lainaus,
ihan hyvä, jos jokainen lukee kirjaa kuukauden.
Eihän se kovin montaa kuukautta
vielä ole ilmestynytkään.

Lainasin Gary Snyderin
Erämaan opetukset
ja Virtaavan veden musiikkia.
Istun Pajuluoman rantaan
puron partaalle lukemaan niitä.

Risteyksessä
musta jatkettu Cadillac ajoi ohi.
Ikkunalasit oli pimennetty.
Puistossa
kaksi västäräkkiä pakeni eri suuntiin.

Istuin tähän miettimään:
Taipale-Vuosalmi taistelun patsas,
katkenneita puita, menetettyjä elämiä
melkein parasta ja surullisinta
mitä Seinäjoella on.
Juon Pirkka-oluen vainajien muistolle
ja ajattelen, että jokainen sota on turha.

”Taipaleen ja Vuosalmen raivoisissa
taisteluissa 1939 – 1940 torjuivat
Etelä-Pohjanmaan miehet osaltaan
vihollisen ankarat hyökkäykset
raskain menetyksin. Hinta oli kallis,
mutta uhrin ansiosta isänmaa on vapaa.”

Myöhästyin taidenäyttelystä,
kun jäin pohtimaan
näitä turhia sotia.
Siellä olisi ollut Outi Heiskasen grafiikkaa
toisenlaisesta maailmasta.
Ehkä ehdin nähdä
senkin maailman vielä,
mutta vain kuviteltuina kuvina.

Käthe Kollwitzin testamentti
ei ole toivomus vaan huuto:
”Siemenviljaa ei saa jauhaa!”

Isorintaisia nuoria naisia
kävelee ohi.
Onko elintaso parantunut näin,
vai onko kaikilla nykyään silikonit.
Minä olen pudonnut
ajan ulkopuolelle.
Muistan vain nuoruuteni lautarinnat
lukioajalta.

Kuulin että puistoporukka
on siirtynyt uuteen paikkaan.
Vaihtelua sekin.
Ei ole ihme että en ole nähnyt ketään
pitkään aikaan.

Kuusitoista naakkaa
pölähti puiston nurmikolle.
Niillä on meneillään jokin konferenssi.
Vaikka ovatkin kulttuurilintuja,
luultavasti äänestäisivät
luonnon tuhoamista vastaan.

Istun tässä vain.
Odotan junan lähtöä.

Muuan mielisairas
tuli vastakkaiselle penkille istumaan,
juuri koivun taakse.
Hänellä on tapana
olla omassa rauhassa.
Ei paennutkaan,
siirtyi viereiselle penkille istumaan.
”Piti lähteä kun jarrut kirskuivat.”
Minä vaikutin kuulemma fiksulta mieheltä.
Se johtui siitä, että en puhunut mitään.
Hän halasi lähtiäisiksi.
En ole kuullut puhuvan kenellekään ennen
paitsi itselleen.
Mutta minulla oli jo kiire junaan.
Luotin kyllä siihen,
että etelän juna myöhästyisi.
Kuten se myöhästyikin.

Junassa + 37 astetta.
Ei tuuletusta.
Näinkin hoikka henkilö hikoilee.

Tämä kalpa on päättymässä,
mutta edes hinduparviainen ei tiedä
milloin se tapahtuu.

Paperi on märkää
eikä siihen kohta enää voi kirjoittaa.

Tässä sitä mennään
mielialalääkkeiden voimalla
kotia kohti
- ja yritetään ajatella että se on koti.



Harakka ruispellon yläpuolella,
pyrstö ja siivet levällään,
lensi kuin helikopteri
kaartaen ylös.

Risuja aumallinen.
Noista voisi tehdä jotain,
jos olisi kuljetusväline.

Traktorinvana ruispellossa.
En ymmärrä maataloutta.
Viljan kypsyyttäkö siinä tutkitaan.
Mutta traktori polkee jalkoihinsa
enemmän kuin jalka.

Otan laatikosta postin


ja olen kotona.


Vaelluskirjaa 22.7.2014




I
Lähden vaellukselle. Vaellus kaupunkiin täältä kaksion yksinäisyydestä. Odotan asemalla. Soitan puhelun mutta kukaan ei vastaa. Sitten jo junassa. Nämä lakeusmaisemat tällä välimatkalla alkavat olla liian tutut, vain varisten harmaat takit vaihtaneet paikkaa pelloilla. Kirjoitan aikani kuluksi runovihkoon:

Runon mieltä odotan,
että se tulisi.
Ja ennen kaikkea,
että olisi mieli.
Liian usein olen eksynyt
kielelliseen keikarointiin.
Nyt pyrin yksinkertaisimpaan.
Aina siinä ei tarvita sanoja.

Ja runo kirjoittuu viidessätoista minuutissa. Kun nostan katseeni ja Jouppilanvuori näkyy jo. Huomaan että runossa on liikaa sanoja ja odotan malttamattomana päästäkseni asemalle korjaamaan sen. Ja juna tulee asemalle ja minä tulen junasta ulos ja tunnelin kautta asemalle ja eteenpäin. Rakennuksen suojassa korjaan:

Pyrin yksinkertaisimpaan:
sanattomaan.

Ja paljon myöhemmin kotona:

Olen matkalla yksinkertaisimpaan,
sanattomaan.


II

Olen matkalla eräänlaiseen terapiaan raviradan liepeillä ja matkalla sinne päin, kävelyteitä pitkin, askel on tänään kevyempi kuin aikoihin, vuosiin. Ysähdyn aina välillä katsomaan jotain ja tilannerunot kirjoittuvat itsestään:

Kirjoitan tiloja ja kuvia,
pysähtyneitä. (vai pysäytyskuvia?)
Hämmästyn,
kun kehitän negatiivin.
Kuvassa on aina jotain,
jota en tiedä nähneeni.

Vähän matkaa minun kanssani kulkee ilmassa voikukanhöytyvä samaan tahtiin, samaan suuntaan, kunnes se lopulta katoaa omille teilleen. Kirjoitan:

Elämä

Hetken olen tuulen puhallus;
voikukanhöytyvä tuulessa.

Ja mieleen tulee vielä toinen:

Vihkooni lennähti runo
höytyvästä joka vähän matkaa
kulki ilmavirrassa kanssani
samaan suuntaan, samaa vauhtia
omaa päämääräänsä kohti.

Kävin tämän tavallaan terapian. Selitin tunnin missä kaikessa elämässäni olen epäonnistunut ja mitä kaikkia syitä minulla on masennukseeeni. Kun hoitaja alkoi haukotella, älysin vihdoin lopettaa. Hän pisti korviini akupunktioneulat ja jätti minut vartiksi pimeään huoneeseen neulat korvissa. Rentouduin. Akupunktioneuloista en sentään kirjoittanut runoa.

III

Tässä kirjoituksessa heittää aikamuodot. No olkoon. Palailen mieli rauhoittuneena kiireettä takaisin päin. Pajuluoma laskee täältäkin ohi kohti Kyrönjokea. Poistun polulta ja kuljen puron vartta eräänlaista puistoniittyä pitkin. Siellä on pieni metsäsaareke joka on kasvanut nokkosta ja talventörröttäjää läpitunkemattomaksi. Siihen pysähdyn:

Menin Pajuluoman rantaan
etsimään vielä yhtä runoa.
En löytänyt sitä tänään.

Tuo lehtipuupuisto on ollut laajempikin. Puut on melkein kokonaan hakattu nurmikentän tieltä. Muistan saman puiston kymmenen vuoden takaa, kun sitä ei oltu vielä raivattu, silloinen naisystäväni näytti sen minulle ensimmäisen kerran. Sitä kutsuttiin Enkelipuistoksi:

Enkelipuisto

Muuan nainen oli ripustanut puiston puihin
enkelitauluja ja pieniä enkeleitä;
hän oli tehnyt niin
jo parikymmentä vuotta
ja enkeleitä oli satoja.
Pysähdyin puistoon ja ällistelin tätä.
Enkelipuistoon sisältyi tragedia,
naisen oli muistaakseni menettänyt lapsensa
ja ryhtynyt kantamaan hänelle puistoon
näitä enkeleitä.
Nyt nainen on kuollut, puut kaadettu,
enkelipuisto hävitetty.
Puita on jäljellä vain pieni saareke.
Mietin pitäisikö minun tehdä
siihen saarekkeeseen uusi Enkelipuisto,
nyt tämän naisen muistoksi.
Mutta kesällä kasvillisuus on niin tiheä
että metsän seinästä ei pääse sisään.
Ehkä talvella sitten.

Pysähdyn koivun varjoon, suojaan kuumuudelta ja soitan pitkän puhelun. Kaksi madonlakkia kasvaa koivun varjossa. Alkaisi olla sieniaika, jos viilentyisi vähän ja sataisi vielä. Nyt sienet ovat kuitenkin enimmäkseen vain sienen ideana, maan alla piillen.

IV

Ja minä jatkan matkaa ja tulen radan varteen ja radan yli takaisin asemalle ja kaupunkiin. Reunimmaisella radoilla kiskojen välissä kasvaa heinää ja vanhat venäläiset junanvaunut ruostuvat asemalla. Mutta minä olen jo keskustassa ja ratakiskoista tehdyn Rautatieläisten patsaan äärellä ja siitä eteenpäin:

Asioita kaupungilla

Ostin uimahousut
menin Seinäjoen varteen
söin puoli litraa herneitä
fasaani lensi raskaasti räpistellen joen yli
ja putosi vastarantaan
löysin vadelmapensaan
ja söin yhden vadelman
menin seamkin kirjastolle katsomaan aukioloaikoja
se on kiinni vielä viikon
kaupungin kesätyöntekijätyttö
irrotti sammalta kivilaatasta
kävin uimahallilla
se oli auki mutta en mennyt sinne
katsoin eero hiirosen vesiaiheista veistosta
uimahallin edesssä
kaikki hiirosen veistokset ovat vesiaiheisia
tulin kaupunginkirjastoon
(keräsin naakansulkia matkalta)
löysin kirjastosta eläinten arkkitehtuurin
lainasin sen
tulin pajuluoman varteen istumaan penkille:
sorssia seisoskelemassa lietesaarekkeella
ja lepäämässä vedessä
odotin junaa aikani
luin vähän kirjaa
katselin vain suvannossa ummehtuvaa vettä
kävelin asemalle
juna oli jo siellä
astuin siihen
+35 astetta vaunussa
etelän juna oli taas myöhässä
mutta kondyktööri puhui mukavia
ja kävi avaamassa ikkunan
kun juna vihdoin pääsi liikkeelle
katselin pellot ja joenuomat matkan varrelta
ja olin asemalla ja kotona.

V

Iltayöstä vielä jokin outo lintu lauloi:

Kesäyössä laulaa
lintu jota en tunne.
Lintu pysyy pensaikossa,


mutta sen metallinen viserrys lentää kuistille.



Vaelluskirjaa, vaellus jokivarteen 26.7.2014



Pieni pilvi jaksoi auringon eteen

ja uupui siihen.
Ilma ei liikkunut.
Katvetta kesti pitkään.

Aurinko tulee vihdoin taas kätköstään,
kun pyöräilen kylälle.
Ylistarolaisia motoristeja ajaa vastaan
täysissä tamineissa:
Musta kypärä ja musta nahkatakki.
Saan mielikuvan
miten kasvojen ihra sulaa
kuin Robert Crumbin sarjakuvassa.
Ja kun kypärä riisutaan,
alta paljastuu pelkkä hymyilevä pääkallo.
On pääkallokeli.

Ostan kesän ensimmäiset mansikat.
Myyjän mukaan ne tosin ovat lähes viimeisiä.

Tulen rannalle.
Kolme naista istuu
samalla asialla kuin minä.
Melkein näen ”vahingossa” erotiikkaa.

”Viisaat istuvat puun varjossa”, muistelen.

Istun katveeseen.
Vastarannalla sepelkyyhky
rantakivellä, varjossa sekin.
Ehkä se käy uimassakin.
Ainakin minä käyn.
Rannassa vesi liian lämmintä,
virrassa viileää.
Siitepölylautta ajelehtii
jokea pitkin alas.
Kaksi lapintiiraa lentää ylävirtaan.

Kolmekymmentä vuotta sitten
minulle opetettiin, että lapintiirat
esiintyvät ulompana merellä
kalatiirat merenlahdissa ja sisävesissä
mutta lapintiira on pikku hiljaa
kalatiiralta jokivarret ja sisäjärvetkin.
Mikähän niiden selviytymisessä on ero?

Menen kuitenkin ottamaan
vähän luisille jaloille valoa,
ei luuvaloa sentään.

Huomaan että mahdollisesti kunnan tontille
voi mennä viinimarja- ja omenavarkaisiin.
Kartassa tämä on puistoksi merkitty kaikki,
vaikka ei täällä mitään puita olekaan
noita kahta omenapuuta lukuunottamatta.
No laulussa sanotaan, että poppeli on puu.

Katselen pilvien liikkumattomuutta taivaalla
lähes meditaation tilassa.
Vain kynäni rapsuttaa silloin tällöin paperia.

Kassissa Gary Snyderin Erämaan opetus
ja Tere Vadenin toimittama kirja Linkolasta.
En vieläkään pääse alkuun mihinkään.

Olen rättipää tässä rannalla:
Ehkäisen auringonpistosta.

Luen Snyderin Virtaavan veden musiikkia
(valittuja runoja 35 vuoden ajalta)
joen partaalla, ranta-auringossa.
Hänellä on tässä kokoelmassa
koko siihenastinen elämä.
Niinhän minäkin teen;
kokoan 35 vuoden aikaa.
”Matkustat ajassa eteen ja taakse”, eräs sanoi.
Näin juuri, vaikka vähemmän eteen, mutta joskus.
Ajoittain kirjoitan vanhuuden runoja vihkooni.

Gary Snyder: kukkahattumies,
selkäreppuvallankumouksellinen, maailmankiertäjä,
”beat-kirjallisuuden Thoreau”.
Minulla on Alaska, Intia, Australia
ja Kalliovuoret näkemättä
- ja intiaanien pyhät paikat.
Ne jäävät vain kuvittelun varaan.

Käyn uudelleen uimassa.
Lapset keräävät joen pohjasta kilvan simpukoita.
(En tiennytkään että tämä on simpukkajoki.)
Ja yksi lapsi puhuu minulle!
kysyy osaanko sukeltaa takaperin
ja näyttää itse miten.

Virtaavan veden musiikkia,
karhurunot, saunarunot.
Snyder käy Suomessakin,
mutta saunan ovat keksineet kyllä intiaanit.

Minuun tulee snyder-mieli
ja tekee mieli taas jatkaa
oman loputtoman runoni kirjoittamista.

Kun luen snyderia,
huomaan, että meissä on paljon samaa,
vaikka en tuntenut häntä silloin,
kun kirjoitin omat näkyni pöytälasatikkoon
muuten kuin Kerouackin Matkalta.

Roskaryhmään
kerään rannalta 12 roskaa,
enemmänkin olisi.

Käyn kusella.
Joku sanoi, että kusen liikaa vaelluskirjassa,
mutta kun vaellus yleensä kestää koko päivän
niin pakkohan siinä on kusellakin välillä käydä.

Käyn katsomassa
ovatko viinimarjat kypsiä,
noin viikon kuluttua.
Syön niistä muutaman;
ovatko ne tosiaan ei-kenenkään maalla?

Juon vielä kolmannen tölkin.
Sitten saa riittää.
Rannalla mieleen tulee yksi ajatus,
kirjoitan sen myöhemmin.

Käyn katsomassa
onko simpukat jätetty laiturille,
olisin päästänyt ne takaisin veteen,
mutta lapset ovat tehneetkin sen itse.

Vielä kerran käyn uimassa
rantaa pitkin myötävirtana
ja takaisin.
Sepelkyyhky jaksaa huhuta vastarannalla.
Jokin pieni korento lentää
vedenpintaa pitkin.
Paarma syö polvitaipeeni,
kun kävelen takaisin pyyhkeelle.
Noukin vielä muutaman roskan
ja lokin sulan.

Muistan kun Torniossa
joku oli kulottanut uimarannan liepeitä
ja istuttanut kaskinauriita.
Keräsin ne silloin syödäkseni,
mutta nyt minulla on mansikat.

Pajulintu huikkailee poppelissa.
Minä huikkaan oman olueni loppuun
ja lähden.

Vielä kuovin hätäinen varoitus;
onko sillä edelleen jälkikasvua huolehdittavana?
Naaraat ovat muuttaneet jo,
jättäneet ukot huolehtimaan lapsikatraasta.

Puhaltelen paarmoja jaloistani,
salakat hyppivät pituutta pinnassa,
(olen nähnyt yhden hyppäävän viittä loikkaa),
tiirat kirisevät,
taas tuo maiskahtava ääni pinnassa,
jonka lähdettä en ymmärrä,
olen kuulevinani hemppoja parven.

Koivujen ja kuusten
pitenevät varjot siitepölylautassa,
kulkevat iltaa kohti
(vai illasta poispäin?)

Kirjoitan:
”Ja varjot kasvavat illasta poispäin joen yli.”

Kaksi valkovikloa kivellä,
kivenharmaat selät,
niiden peilikuvat vedessä.
(Kesti pitkään ennen kuin tunnistin linnut.
outoja ääniä:
kuin kapustarinnan haikea tyyyyy,
nokikanan tai tiiran ääntä muistuttava tö tai töö)
nahistelevat siinä kivellä huvikseen vähän,
jään seurailemaan.

Tuosta voisi maalata akvarellin:
linnut muistan ja kivet pysyvät.
Ne kahlaavat veteen
ja tavoittavat heijastuksensa veden pinnasta
ilta-auringon pakenevassa valossa.

”tyyyt, krää-ääk”

Tulee parvi ihmisiä
ja menevät uimaan.
Linnut pakenevat:
varoitus kuin kuovin
”ty-ty-ty-ty-ty-ty-ty”

Rastasverkkoja tullaan vetämään
viinimarjojen päälle.
Kyllä täällä omistetaan kaikki.
Toiveajattelua,
että entinen kunnanpuutarhuri
olisi istuttanut viinimarjoja yleiseen käyttöön.

Pensaanomistajilta ottamieni viinimarjojen
vastapainoksi tarjoan mansikoita
heidän lapsilleen.
Ensin poika ja sitten tyttö
uskaltavat ottaa kohteliaasti
kumpikin yhden.
No en minäkään montaa viinimarjaa syönyt.

Pojat tulevat mopoillaan
rannalle räpisemään.
Ei mitään pahaa siinä.
Ylistaron ainoa virkistysalue.
Mutta illan rauha on mennyt.

Lähden pyöräilemään kotia kohti.

Vaelluskirjaa Vaellus uimarannalle 27.7.2014 ja 28.7.2014



27.7.2014

Sisällä oli lämmin. Ulkonakin oli lämmin. Päätin lähteä uimarannalle katveeseen lukemaan kirjaa. Jalkaan uimahousut ja säädyllisyyden vuoksi farkut, mukaan pyyhe, kalsarit, Gary Snyderin Erämaan opetus ja Virtaavan veden musiikkia. Otin pyöräni ja lähdin. Suunnistin kaupan kautta rannalle. Hämmästyin kun kaupan edessä muuan alkuperäisasukas alkoi puhua minulle. Sanoi että on ilimoja pirelly. Juttelimme tovin säästä. Olimme samaa mieltä siitä, että talvella on kyllä kylmempää eikä tätä hellettä kannata valittaa. Mutta ihmettelin miksi joku puhui minulle. Vaikuttavatko mielialalääkkeet niin että myrkyn nielleen irvistys naamalta on kadonnut? En ole katsonut itseäni peilistä vaikka yhdessä runossa niin väitinkin.

Vein tyhjät, ostin tilalle täydet ja jatkoin rantaan. Minulla on siellä oma pyörätelinekeksintö. Ainoassa katveessa oli jo joku ja autosta purkautui lisää, kaikkiaan neljä aikuista ja lapsi. Rohkaisin mieleni ja kysyin lupaa istua toisaalle siihen varjoon. Sain sen. Luin vähän aikaa Virtaavan veden musiikkia, joen rannalla kun olin:

"Virtaavan veden musiikkia II

Puhdas virtaava virta
puhdas virtaava virta

Sinun vetesi on valoa
minun suussani
ja valoa minun kuivalle iholleni

sinun virtaamisesi
musiikkia
minun korvissani, vapaasti,

virtaa vapaasti!
Sinun kanssasi
minussa."

(Gary Snyder: Virtaavan veden musiikkia - valitut runot 1957 – 1992)

Tuossa on kyllä sisennyksiä, mutta luultavasti blogspot syö ne. Mutta, kun olin lukenut jonkin aikaa ihmiset alkoivat puhua minulle. Jo toisen kerran tänään ja kahdeksan kuukauden Ylistarossa asumisen aikana! Paljastui että kaksi heistä oli vieläpä alkuperäiskansaa, ylistarolaisia. Kolme oli samalla asialla kuin minä, lapsi halusi uimaan ja kuski oli tietenkin selvin päin. Lopulta äiti lähti viemään lasta ja pyysi minut mukaan. No uimaan vaan sitten. Nainen oli vesipeto ja minä jäin vahtimaan lapsen uimista uimaliiveissään. Hän sanoi, ettei osaa sukeltaa. No ei noissa tamineissa kyllä!

Uimme aikamme, hylje pitkin jokea ja minä rantaa pitkin hieman kauemmas ja takaisin kun kuljettajakin oli tullut vahtimaan lasta. Palasimme pyyhkeille katveeseen, paitsi hylje jäi vielä veteen. Ryhdyin juttelemaan kuljettajan ja vähän muidenkin kanssa. Tämä Tapio kertoi olleensa kiinnostunut linnuista aina ja noteerasi rannalta paukapäiset osmankäämit ja jokea pitkin lentävät lapintiirat. Ja muutkin alkoivat puhua minun kanssani ja minä olin aivan ihmeissäni.

Minulta kysyttiin mitä kirjaa luen ja minun piti vaatimalla vaatien alkaa lukea runoa siitä. Luin pätkän jossa on hauska kuvaus suomalaisista. Se on runossa Tie, länteen maanaliseen, jonka Marjatta Ripsaluoma käänsi 80-luvulla Lakeuden Kutsuun hieman toisella nimellä, mutta tämän kirjan on kääntänyt J.K. Ihalainen ja kustantanut Palladium-kirjoissaan:

”Seuraten metsiä länteen, ja
kumpuillen, pitkin laidunmaita,
karhuja ja sieniä jäljittäen,
poimien marjoja koko matkan.
Menevät Suomessa viimein kylpyyn:
kuin Klamatien punahonkaiseen saunaan

kaikki suomalaiset mokkasiineissaan ja
päässään suippokärkiset valkopilkkuiset lakit,
verkolla kalastaen, ansoja virittäen, saunoen,
laulaen kädet yhteen liitettyinä, keinuen
penkillä edestakaisin, silmissä
rakkauden pilke

Björn – Braun – Bear – Karhu

{salamoiva sateenkaari suurenmoinen pilvipuu
oksilla linnut vuoropulevat}
Eurooppa. ”Länsi.”
karhut ovat menneet
paitsi Brunhilde?”

Ja he pitivät runostani ja halusivat tutkia kirjaa itse. Ja minä juutuin kuljettajan kanssa keskusteluun linnuista ja luonnonsuojelusta ja Kyrönjoesta ja sen suojelusta ja aurinkolämmityksestä ja muusta. Kerroin miten olin istunut ympäristöministeri Kaj Bärlundin virka-autossa kun hän kävi lopulta suojelemassa Kyrönjoen ja Mikkelinsaaret, ja että näiden jokivarren asukkaiden ja luonnonsuojelijoiden toiminnan tähden tulvasuojelu toteutettiin ilman voimaloita ja nyt kaikki muut paitsi voimayhtiöt ovat tyytyväisiä.

Ja ryhdyimme puhumaan musiikista: Skädämistä ja muista pohjalaisista bändeistä, jotka olivat hyviä mutta joita kukaan ei enää muista. Hän kertoi Ylistaron, Ilmajoen ja Lapuan kuuluisuuksista, Ylistarostahan on pelkästään lähtenyt Juha Tapio, Orvokki Autio ja Munamies, Lapuall ovat asuneet Juhamatti ja Miljoonasateen Heikki Salo.

Siinä ryhmässä oleva naisella oli jalat huonossa kunnossa, niin että hän ei päässyt pystyyn eikä oikein kävelemään. Ne olivat turvonneet ja kipeät. Hänen miehensä taas ei osannut uida ja pelkäsi vettä niin ettei halunnut sen lähellekään. Niinpä otimme hylkeen kanssa naista käsivarsista kiinni ja kuljetimme hänet puoliksi kantaen laiturille, niin että hän sai vilvoitella vedessä varpaitaan. Hän piti siitä suuresti, kun muutoin ilmeisesti ei päässyt kotoaan juuri uloskaan huonojen jalkojen tähden.

Ja me jatkoimme puhetta ja vaihdoimme puhelinnumeroita, kunnes heidän lopulta piti lähteä. Ja minä jäin rantaan yksin lukemaan kirjaa vielä vähän matkaa kunnes aurinko alkoi laskeutua ja lähdin itsekin kotiin – sanomattoman onnellisena. Kahdeksan kuukauden jälkeen olin tutustunut ihmisiin Ylistarossa!

Kotona muistin vielä, kun olin kysynyt kuljettajalta, että ”Mikä minussa on vikana, kun kukaan Ylistarossa ei ole puhunut minulle.” Hän vastasi: ”Ei sinussa mitään vikaa ole. Jotkut täällä on semmoosia. Minullakin on työkaveri, joka ei ole kahdeksaan vuoteen muuta kuin murissut.”

28.7.2014

Pyöräilen rannalle katveeseen
osmankäämit kukkivat putkiloina
joiden päät tuuli on tyhjentänyt
kaksi tyttöä menee uimaan laiturilta
toinen käy vesikivellä asti
nousee sinne istumaan
kolme varista kaartelee vastarannalla
lapintiira lentää leijana tuulen mukana
tuuli tulee lännestä
ja aallonväreet vedessä saavat näyttämään
kuin koko joki menisi vastavirtaan
vaikka aalto ei liiku

Rempseä vaalea nainen käy uimassa
ja lähtee saman tien pois
minä vain kyhjötän rannalla
kirjoitusvihkoni ja kynäni kanssa
virtaavan veden musiikkia vierelläni
(käyn kyllä uimassa kun ranta on tyhjä)
ja tuuli selaa vihkoni sivuja
katselen kaaliperhosen kevyttä
hoipertelevaa lentoa

Historia, mietin historiaani
vanhempieni ja isovanhempieni historiaa
kun istun tässä rannalla
se pitää kirjoittaa joskus
luen snyderia
hän kirjoittaa ajan läpi
kuten minäkin nuorempana tein
nyt yritän pysyä tässä hetkessä
västäräkki lentää ohi
varjossa on sopivan viileä hengittää

Taas yksi nainen menee uimaan
hän kastelee rintojaan ja käsivarsiaan
vedessä vyötäisiään myöten
ja ryhtyy polskimaan selkää
vesi, virtaava vilvoittava vesi
minulle jotenkin pyhä, tämä joki
nainen kelluu, ui kuin valas
muistan siitä erään henkilön

kaksi sepelkyyhkyä
niiden polveilevaa lentoa katsrelen
laskeutuvat vesikivelle ottamaan aurinkoa
sinne missä viimeksi olivat valkoviklot
käyvät välillä juomassa vettä
ne lentävät vastarannalle
ja alkavat taas huhuta

kukkakärpäset tulevat kiertelemään minua
huiskaisen yhtä ja saan ne matkoihinsa
väkivaltaa käyttämättä, kärpäsensiipiefekti
ryhdyn keräämään rannalta roskia
ei niitä paljon ole
60 senttiä palautuspulloista
mutta joku oli viskannut kaksi lasipulloa
murskaksi, en saanut kaikkia siruja talteen

minua alkaa ärsyttää tuo
raivaussahan ääni rannalla
pakkaan tavarani ja lähden kotiin
kotimatkalla näen miten ohra tuleentuu
ja minua naurattaa varis
jonka keskimmäiset pyrstösulat puuttuvat




alkaa lintujen sulkasadon kuukausi


Runovaellus Kaukolanrantaan 29.7.2014




Sisällä oli tukalaa
ulkonakin oli tukalaa
helle vain jatkui
päätin lähteä uimarannalle
reppuun uimahousut ja pyyhe
kassiin gary snyderin erämaan opetus
uimarannalla oli ainoa paikka
olla katveessa
pyöräilin sinne kaupan kautta
perunapellot kasvoivat perunanvartta
ohrapellot heilimöivät
tulin kylälle
vein kauppaan tyhjät
ostin kivennäisvesipullon ja filttereitä

Tulin Kaukolanrantaan
vanhan koivun alla tanssi
pieniä hyttysenkaltaisia hyönteisiä
omaa tanssiaan äänettömästi ylös ja alas
valtavassa parvessa niitä oli miljoona
polkupyöräpaikka oli vapaa
ja poppelipensaiden varjo johon asetuin
levitin pyyhkeeni istuin siihen
uimahoususilleni
tuuli vähän ja oli sopivan vilpoista
katselin rannan osmankäämejä
jotka kasvattivat mustia patukoita
ja viuhkamaisia miekkalehtiä
ryteikkönä matalassa rantavedessä
ruohonleikkurin ääni naapuritontilla
ärsytti korvaa

Kauempana istui nainen
lukemassa naistenlehteä
minä otin esiin erämaan opetuksen
ja tupakat ja kivennäisvesipullon
ja ryhdyin lukemaan snyderia
varjossa oli vilpoisaa
kun tuulikin sopivasti
luin tero tähtisen esipuhetta
enkä ollut kaikista asioista samaa mieltä
beat-kirjallisuuden thoreau on klisee
luin hitaasti polttelin sätkiä
katselin kaikkea välillä
vedessä polski parvi lapsia
naista kiinnosti naistenlehti kovasti
kaksi kyyhkystä lensi yli
aikovatkohan ne munia
vielä uudestaan

Kun lapset ja äiti lähtivät
menin itsekin uimaan
vesi niin lämmintä että tarkenin
vain parikymmentä vetoa alavirtaan
ja takaisin
joki tässä paikassa on kaunis
hiekkapohjassa isoja eläviä simpukoita
ne ovat paljon ihmiskuntaa vanhempia
lajina ja elävät pitkään
raakut 200-vuotiaiksi
ovat melkein kadonneet ihmisen hävittäminä
jokisimpukatkin tanssivat vedessä
omaa hidasta tanssiaan
uivat välillä koteloaan aukoen
luonnon luonnollinen tanssi kaikessa

Tulen takaisin rantaan
siirrän pyyhkeeni ja tavarani auringon puolelle
ja istun selin aurinkoon
joka kääntyy ja laskee hitaasti
puiden latvoja kohti
jatkan lukemista
ja tuskastuttavan esipuheen pääsen esseeseen
joka on ylistyslaulu luonnolle, erämaalle,
villille ja vapaalle,
intiaaniheimoille, hirvipoluille
ja alkuperäiselle ihmiselle
joka ei ole kadottanut yhteyttä luontoon

Puiden varjot pitenevät joen yli
ja tulevat lopulta pyyhkeelleni
rantaan tulee moottoripyörällä
ja kahdella mopoautolla joukko nuoria
ne jättävät toisesta autosta ikkunan auki
ja teknon soimaan, korviin kuuluu
vain basson jumputus
neitonen menee uimaan
pojat seuraavat katseella rannalta
ja minäkin seuraan
en kestä musiikkia enkä ruohonleikkuria
joka ei tunnu lopettavan koskaan
pakkaan tavarani ja teen lähtöä
neitonen on tullut auton taakse vaihtamaan uimapukua
kun tulen polkupyörälle ja käännän sen
en malta olla vilkaisematta vähän
nuori nainen on riisunut yläosan
näen hänen rintansa sivulta
rinnan kaari on kaunis vielä

Pyöräilen kotiinpäin
kerään pari tyhjää tölkkiä matkalta
tämä lakeus kodin ja kylän välillä
liisn tuttu niin moneen kertaan kuljettu
mutta etäällä taivaalla ihailen
kilometrin korkuista cumulus pilveä
joka saa uuden muodon joka hetki
poljen pilveä kohti
mutta se on hyvin kaukana
tulen postilaatikolle ja kotiin


istun tietokoneen ääreen pohtimaan tätä kaikkea


Vaelluskirjaa 31.7.2014



Minulla on pari tuntia aikaa. Olin aikonut mennä hakemaan tutusta paikasta vadelmia, mutta sade uhkaa. Päätän mennä kirjastoon ja käydä kolmessa paikassa taidenäyttelyssä. Kirjaston ala-aulassa on harrastajataiteilijan naivismia. Muistan jonkun ihmetelleen, miksi naivismissa aina maalataan lihavia akkoja huivit päässä. Ovatko kaikki naivistit itse lihavia naisia? Mitähän minä maalaisin, jos olisin naivisti? Laihoja tyhmännäköisiä vanhoja hippejäkö?

Käyn facebookissa katsomassa kavereiden päivityksiä ja jatkan Taidehalliin. Siellä Janne Laineen fotogravyyrit täyttävät neljä huonetta ja studiossa on Laineen ja Outi Heiskasen yhteistöitä. Tuttuja Heiskasen pieniä mystisiä viivasyövytyksiä ja kuivaneuloja, joissa hän luo omaa maailmaansa, omituisten otusten kerhoa, keijukaisista apinoihin. Näissä töissä Janne Laineen fotogravyyrit luovat Heiskasen töihin taustamaiseman. Tällaiset yhteistyöt ovat sinänsä ihan mielenkiintoinen jännittävä kokeilu, mutta silti salin katsottuani jään kaipaamaan sitä ”pelkkää” heiskasta ja päätän etsiä sitä jostain kirjasta.

Lähden taidehallista Pajuluoman varteen. Tommi soittaa ja höpötän puhelimessa, kun äkkiä päälle iskee kaatosateen seinä. Kassissa Erämaan opetus ja Johdatus taolaisuuteen ehtivät kastua lunastuskuntoon. Jos ajattelen positiivisesti, se on hyvä, koska näitä kirjoja olisin halunnut omaksikin, nyt saan ne ja kirjasto saa vielä molemmat uusina kirjakaupasta.

Minulla on raviradan lähellä eräänlainen terapia ja lähden kulkemaan sinne päin. Repussa minulla oli sadetakki, mutta ennen kuin saan sen päälleni, paita on kastunut läpikotaisin. Atkalla laistan pahimmat ukkoskuurot bussipysäkin ja siltojen suojissa. Sillan alla sateensuojassa katselen vesipisaroiden tanssia asvaltilla:

Kaatosateessa vesipisarat
ponnahtelevat asvaltista
omituisiin suuntiin
kuin jotain outoa kirppupeliä pelaten.

Tulen perille. Käyn vessassa vaihtamassa repusta kuivan paidan. Menen terapeutille ja minulla ei ole mitään valitettavaa. Rupattelen puoli tuntia niitä näitä ja kerron että masennukseni on jatkunut koko aikuisiän ja että nyt kaikki on hyvin, näin tasapainossa en ole ollut kertaakaan sen jälkeen kun olen täyttänyt 18. ”Silloin kaikki ovet elämään olivat auki, nyt ne alkavat olla kaikki kiinni.” Kun en keksi enää mitään sanottavaa, hoitaja aikoo antaa minulle korva-akupunktiota, mutta sitä ei saakaan antaa jos ei ole syönyt ja minä en ehtinyt syödä aamulla mitään. Se perutaan. Hän aikoo laittaa minut fysioakustiseen tuoliin, mutta se onkin varattu ja päätän lähteä pois. Lattialle jää tavaroistani jälkeen uima-altaallinen vettä. Pidän raviradan katsomon alla vähän aikaa sadetta ja pääsen kävelemään takaisin kaupunkiin.

Minulla on taas aikaa. Menen Varikko-galleriaan, jossa on seinällä Oulun liepeiltä jonkun taiteilijan kammalla vedettyjä akryylitöitä. Näyttelynvalvoja on uusi. Tutustun häneen. Valvoja pitää yhdestä työstä, mutta ihailee eniten näyttelysalin lattiaa. Hän on muuttanut Jyväskylästä ja ihmettelee tätä Etelä-Pohjanmaata ja sen ilmapiiriä kuten minäkin. Hänellä on toimittajatausta, mutta luukut toimittajan työhön ovat täällä kiinni. Kerron omasta toimittajahistoriastani ja miten sain burnoutin ja miten minäkin olen täällä kirjoittamisen suhteen täysin paitsiossa, juttujani ei oteta enää mihinkään lehteen. Juomme kahvia ja juttelemme kaikenlaista.

Siskoltani tulee tekstiviesti, olen saamassa häneltä kyydin. Lähden Varikolta ja menen kirkon alapuolelle puistoon karjalaisten muistomerkille.

”Ja urohot astuvat kumpujen yöstä
ja kertovat muinaiskansan työstä
ja neuvovat polvea nousevaa
oi Karjala, muistojen maa.

Arvi Jännes”

”Tämän Karjalan muistojen kiven
pystyttivät yhdessä
eteläpohjalaiset ja maakunnan karjalaiset.”

Terho Sailo 1965.

Sisko soittaa ja sovimme kyydin kaupungintalon eteen. Hän ei tiedä missä Seinäjoella on kaupungintalo. Hän ottaa minut kyytiin ja vie minut Kauhajoelle. Kurikassa hän tarjoaa minulle jäätelötötterön. Syön sellaisen keskimäärin kerran kesässä. Hän vie minut kotiinsa, missä odottaa muuttokuorman lastaus. Tapania odotellessa nukun tunnin. Hän tulee ja lastaamme kuorman peräkärrystä pakettiautoon.



Minä olen maistanut pihan marjapensaista vähän kaikkia marjoja: vadelmia, puna-, valko- ja mustaherukkaa, karviaisia ja metsästä muutaman mustikan. Kaikkia marjoja on pensaissa vain muutama, kun ne on leikattu, eikä mustikkaakaan tänä vuonna ole nimeksikään. Saan talkoopalkaksi aterian riisiä ja kanaa. He ajavat minut autolla äidin luokse ja jäävät porisemaan Kostin kanssa puoleen yöhön. Lopulta sanon: ”Lähtekää jo, että pääsen nukkumaan.”
Vaelluskirjaa 2.-6.8.2014


Aamutupakalla,
sillä välin kun äiti keittää kahvit,
punarinta napsuttelee pihan reunassa,
sepelkyyhkyn huhuilu kauempana.
Ne ovat kuin kotonaan täällä,
ja kotonaan ne ovatkin,
myöhäissyksyyn asti punarinta.
Me olemme vain vierailulla
ja lähdemme illalla.

3.

Käpytikka kiertää mittaamassa metsätyömaataan.

4.

Kun halkomakone hajosi,
minulla ei ole oikeastaan mitään töitä
täällä tänään.
Luen Snyderin Erämaan opetusta,
kirjoitan siitä muistiinpanoja.
Välillä istun vain, katselen puita,
kitken vähän rikkaruohoja
omenapuun alta, ajan trimmerillä
korkeaa heinää torpan seinustalta
ja luen taas joitakin kappaleita edelleen.


6.8. Kotimatkalla

1.

Kurikkalainen vanha hippi,
ei hänellä ole pyörässä ketjulukkoa,
intialainen päähuivi päässä
ja siinä pystyssä naakansulka,
polttelee pysäkillä sätkää,
pyörä on vihreäksi maalattu,
Greenpeace, vihreä liike,
mahtaako hän tulla kyytiin?
Juttelee tuossa bussikuskin kanssa,

Rolex kuitenkin kädessä.