Vaelluksen varrelta
I
yöllä kuuntelen
lehdet kasvavat puihin
puut rahisevat
II
Istun kuistilla.
Punarinnan laulu solisee purona
piharakennuksen takana havumetsässä
aamusta iltaan.
Pihapensaiden väliin on kasvanut
idänsinililjojen kukkamatto.
Neitoperhonen kiertelee bussipysäkin ympärillä.
Leskenlehdet kukkivat maantien pientareella.
Kuljemme jokivartta pitkin rakkaani kanssa
ja pysähdymme lintutornille syömään retkieväitä.
Uusia muuttolintuja ilmestyy maisemaan päivittäin.
Mustarastaat konsertoivat vastarannalla moniäänisesti.
Kellokallion rantaterassilla katselen
pienen ahvenparven uiskentelua vedessä.
Saavumme takaisin kotipihaan.
Minä istun pihakeinuun katselemaan ja kuuntelemaan kaikkea.
Aurinko paistaa niin lämpimästi,
että on riisuttava paita,
vaikka on vasta huhtikuu.
Tällaiset yksinkertaiset tapahtumat
saavat elämän maistumaan mielekkäältä.
III
Metsät liikkuvat!
Ne kulkevat junien puutavaravaunuissa
kasvupaikoiltaan sellutehtaille:
Niistä tehdään kartonkia ja paperia
että tämäkin runo kirjoittuisi vihkoon.
Mutta samalla hiilinielut ehtyvät:
Ihmisiä ja kirjoja on maailmassa liikaa.
Itsekin istun junassa
matkalla poikki isänmaan.
Junan ikkunasta avautuu surullisia maisemia:
Tehotalousmetsää, määrämittaan kasvatettua,
viivottimella rajattuja metsäpalstoja,
metsänsuikaleiden väleissä aukkohakattuja raiskioita.
Tasapäisiä istutusmänniköitä,
jotka kasvavat riveissä sotilaina.
Syvään auratut kuivausojat halkovat niitä,
kuljettavat ruskeaa hapanta lietettä jokiin
ja niitä pitkin mereen asti.
Oikeaa metsää en näe koko matkan varrella.
Ymmärrän täysin, miksi puut ääneti itkevät.
Koko luonto vaikenee surusaattueessa.
IV
Sana on lumen painon alle
jännittynyt oksa
odottamassa laukeamisen hetkeä.
Tänä talvena lunta on paljon
täällä missä asun yli puoli metriä
ja talvi on vasta puolivälissä
tammikuun alkupäivinä, nyt.
Olen lähtenyt uuteen vuoteen
jatkamaan tätä mitä nimitän vaellukseksi.
Vaellus on kaikkea sitä,
mitä minä näen, koen,
kirjoitan, maalaan ja tiedostan.
Ja se mikä jää tiedostamattomaksi
on ehkä tärkeintä minussa.
Unissa se joskus paljastaa osittain itsensä.
Nuoruudessani vaelsin usein pitkiäkin matkoja,
kuljin jo kuljettuja reittejä luonnossa.
Silloinkaan kulkemattomia metsiä ei enää ollut.
Nykyään vaellukseni ovat lyhyempiä,
kuljen vain lähimetsissä ja jokivarsia,
tarkennan katseeni luonnon pieniin yksityiskohtiin,
niistä löydän vielä aitoutta.
Joskus vaellukseni on vain kauppamatkalla syntynyt runo,
jonka kotona työhuoneessani kirjoitan muistiin.
Joskus levotonta vaeltelua kotona huoneesta toiseen,
odottaen että ajatus tulisi,
kun tunnen että jokin on kerääntymässä,
mutta ei vielä tule.
On kuin odottaisi jonkun soittavan ovikelloa,
mutta ei se soi.
Joskus vaellan vain ajatuksissa,
sängyssä ennen nukahtamisen hetkeä,
silloin maailmantuskani on usein pahimmillaan.
Kunnes uni armahtaa minut,
Kirjoitan ja maalaan, koska en muuta osaa,
mutta siihen että järjestän näyttelyitä ja julkaisen
on vain yksi syy: tämä luonto,
kaikkialla ympärilläoleva,
josta olen hiukkasen osallinen.
Se osa joka kuluttaa, hävittää ja tuhoaa,
hyödyntää ja riistää,
niin että tämä maa on jo ruostumassa,
kulumassa loppuun,
heikentyneenä ennenaikaiseen vanhuuteen.
Pyrin hyvään, vakuutan itselleni,
pyrin sanomaan jokusen sanan luonnon puolesta,
mutta miten heikolla äänellä, miten voimattomasti.
Hyvä on samanlainen käsite kuin täydellisyys,
niitä kohti voi kyllä pyrkiä
saapumatta koskaan perille.
Mutta vaellus on kaikki mitä minulla on
kaikki kuljettu matka; se on elämäni.
Kunnes aavistamatta hetkeä olen vihdoin perillä
sulautuen suureen yhteiseen, lopulliseen, nimettömään.
V
Auringon noustessa
Mittaan varjoni pituutta.
Rautatiesillalta se piirtyy
koko jokilaakson ja metsien yli
kunnes etäisyydessä
lopulta himmenee ja häviää.
Sen pituus muistuttaa elämän pituutta
jos sitä ei mittaa ajalla
vaan olemisella ja kokemisella.
Sen pituus vaihtelee ja on epämääräinen,
yhtä aikaa rajallinen ja ääretön.
Riippuu siitä, mistä elämää katsoo,
se yltää läheltä kauas
silmänkantamattomiin
VI
Vaikenen liikaa, peläten, ahdistuen.
Jokainen sana ja lause on mahdollisuus
vilpittömin sydämin:
tie alkuun, keskitiehen tai loppuun,
on vain uskallettava.
Mitä minun on uskallettava?
Varovasti puhua totuudesta,
totuuksia on paljon,
niistä ei ole edes vessapaperiksi.
Kirjoita paremmin, kevyemmin ja tarkemmin!
Sodista, julmuuksista, pakolaisista,
valtioiden hallinnosta, vallasta,
luonnon tuhoamisesta
ja miten kaikki lopulta luhistuu ja luisuu käsistä-
Ei, mieluummin istun olohuoneen lasioven äärellä
ja katselen lasin läpi maailmaa,
urpiaisparvea ruokintamökillä
ja pidän kaukana kaiken sen mikä minua pelottaa.
VII
Puut, vanhemmat veljemme
ovat melkein kaikki tässä sodassa
jo kaatuneet.
Vanha viisaat kuuset, entit
eivät enää tee liittoa ihmisten kanssa,
vaikka niiden halaamisesta saa energiaa.
Männyt ovat jäyhiä ja yleensä hiljaa,
vaikka ne on istutettu määrämittaan
kuin sotilaat,
Ne antavat lintujen puhua puolestaan.
Koivu heiluttaa vihtalehtiään kesällä ennen juhannusta
ja kuiskaa:
"Emme me omista tätä maata
emme me, mutta et ainakaan sinä.”
VIII
Antakaa puiden puhua!
Puut puhuvat toisilleen juurillaan
ja rihmastojen kautta:
Sienirihmastot ovat metsän internet,
ravinto- ja viestintäverkosto.
Ne ovat verkostoituneet jo paljon ennen ihmistä,
joka vasta kivikaudella keksi sanomalehdet,
nakutteli kalliopiirroksiin viestejään
jälkeentuleville.
Mutta puut puhuvat.
Talvisessa metsässä kulkiessani voin kuulla
- tai ehkä vain kuvittelen kuulevani -
niiden hiljaisen, hitaan mutinan
metrisen hangen lävitsekin.
Vanhat puut kertovat tarinoita
muinaisesta metsien suuruuden ajasta,
ne jakavat viisauttaan nuoremmille
ja kenttäkerroksen pikkuväelle,
sienillekin joita Linné nimitti tuskastuneena
metsien kuljeskelevaksi roskajoukoksi,
koska ei saanut niitä sopimaan
mihinkään määrityskaavaan,
ei kasveiksi sen paremmin kuin eläimiksi.
Hän ei tiennyt mitään metsän twitteristä
tai kuljetuspalveluista.
Mutta nykyään tieteellisestikin väitetään,
että vanhat vahvat puut
voivat kerätä vettä ja ravinteita
ja välittää niitä nuoremmille heimolaisilleen,
Mutta vanhan puukansan tarinoita
kuulee yhä harvemmin, yhä niukemmin
ja nekin alakuloisina mollisointuina.
Puumaahan on hyökännyt
metsään kuulumaton tunkeutuja, vieraslaji,
joka väittää suorittavansa pientä sotilasoperaatiota
tuhotessaan metsän koko ekosysteemin.
IX
Männyn varjosta kasvaa koivu.
Varjo saa sen hohtamaan valkoisuutta,
Koivun vieressä kivi, ne ovat toisiinsa kiintyneet.
Kun katselen pitkään,
vain varjo liikkuu
mihinkään kiintymättä: ohittaa hitaasti koivun ja kiven,
kunnes lopulta katoaa
havunneulasten ruskeaan
illan hämärtymöön.
Ja lopulta katoavat koivu ja kivi
ja on yö.
X
Ja lopulta yötä pitkin
kävelen takaisin kotiin
josta alunperin
olen tähän maailmaan tullutkin.
