maanantai 20. maaliskuuta 2017

Vaelluskirjaa 20.3.2017 - Kevätpäiväntasauksen vaellus osa I

 I Arvenmäeltä Asemanmäelle

Lähdin vaellukselle kevätpäiväntasauksen aamuna. Lähtöön minua innoitti paitsi aurinkoinen aamu ja hankien sulaminen vauhdilla myös jo aamulla joelta kuulemani joutsenten kutsuhuudot ja pihalla kohtaamani kesy rusakko. Ja tietenkin itse kevätpäiväntasaus, joka taittaa talvelta selän, kuten vanhan kansan sanonta kuuluu. Kolme joutsenta olinkin nähnyt jo kuistilta ohilennolla ensin etelään ja hieman myöhemmin takaisin pohjoiseen jokivartta pitkin.

Keitin termokseen kahvit, lisäsin olkalaukun retkivarustukseen lihapiirakan ja pari nakkia, vedin jalkaani kumisaappaat ja niin olin valmis lähtöön kotiseuturetkelle. Olenhan muuttanut Jämsänkoskelle vasta marraskuussa ja talvella suuremmat luontoretket ja kotimaisemiin tutustuminen on jäänyt vähäiseksi mm. lumiesteiden takia. Lähdin Arvenmäeltä Urheilutietä pitkin, se kaartaa mutkan kautta Jämsän maantien varteen, jonne tulin melko tarkasti Jämsänkosken rautatieaseman kohdalla.

Niin Jämsänkoskella on todellakin rautatieasema, vaikka se ei tietenkään ole toiminnassa eivätkä junat Jämsänkoskella pysähdy lukuunottamatta paperitehtaalle meneviä ja sieltä tulevia tavarajunia, joiden vaunuja näkee odotusparkissa aseman sivuraiteillakin. Aseman olen tähän asti nähnyt kuitenkin vain paikallisbussin ikkunasta, joten nyt päätin liukastella aseman pihaan katsomaan miltä tämä entinen asema näytti.

Todellakin liukastelin, sillä jo alkumetreillä kumisaappaat olivat osoittautuneet vääräksi jalkinevalinnaksi. Pikkutiet olivat umpijäässä ja toisaalta hankikanto oli joka paikassa niin kestävää että lenkkitossuilla olisi pärjännyt paljon paremmin. Tulin aseman pihan kiertäen radan puolelle vilkuillen vähän epäluuloisesti, mahtoiko asema olla asuinkäytössä. Autiolta se vaikutti, mutta vannomatta paras.

Jos rautatieasemalla joskus on seinässä ollut kyltti Jämsänkoski (kuten asemilla tapaa olla paikannimikylttinsä) niin se on poistettu joskus aikojen saatosssa. Sen sijaan ovessa oli edelleen lateksipohjainen kyltti: Ratavartijan asunto. Viimeinen ratavartija taitaa kuitenkin olla jo kirkkomaan mullissa. En nyt kuitenkaan välittänyt mennä oveen koputtelemaan tai ikkunoista sisään kurkistelemaan.

Asemalta painelin ratojen ylitse. Tavoitteenani oli nimittäin päästä Jämsänjokivarteen ja sen luontoreitille. Tämä luontoreitti on Jämsän ja Jämsänkosken ylpeydenaihe. Sitä pitkin pystyy näet kiertämään kaikki merkittävimmät luontokohteet ja muutkin nähtävyydet jokivarren molemmin puolin Jämsänkoskelta Jämsään ja vastaavasti takaisin.

Luontokohteeksi radantakainen maisema oli kuitenkin veretseisauttava näky. Ratavarresta avautui nimittäin satojen metrien aukkohakkuu, josta jokainen puu ja pensas oli parturoitu nurin lähes jokirantaa myöten. Puut olivat muuttuneet kai tehtaan savuiksi ja paperirulliksi. Lohduttoman maiseman lohduttomuutta lisäsi kattonsa menettänyt tiilinen varikkorakennus, jota paikalliset graffititaiteilijat olivat virikkeellisesti elävöitttäneet taiteellaan sekä sivuraiteilta poistetut ratakiskokasat.

(Jämsänkoskelaiseen puunkaatointoon olin kuitenkin törmännyt jo Asemanmäellä, jossa etäältä kuuluvan moottorisahan äänilähde löytyi erään uudehkon omakotitalon pihasta. Siellä nimittäin tien varressa pihatontilla kasvoi kolme komeaa koivua, joita kaatamassa oli jostain syystä peräti kuusi metsuria!)

Huokasin helpotuksesta kun pääsin aukon yli ja liukastelin luontoreitin varrelle ja jokirantaan.

torstai 9. maaliskuuta 2017

Einari Vuorelan runoudesta - 3 koekairaus

I
 
Odotus
Odotus on kuin pingotettu kieli.
Kaikki sen ympärillä on kiristettyä.
Puut puun oksat veräjän salot
tuntuvat soivan, jos uskaltaisi niitä koskettaa.
Sitä häiritsee kaikki sivuäänet.
Sillä on tuijottava katse.
Se ei naura, mutta hymyilee kalpeasti.
(Huilunsoittaja 1919)
Einari Vuorela (s.1889 Keuruulla k.1972 Helsingissä) tuli runoushaaviini hieman omituista kautta. Kirsi Kunnaksen esittelyn yhteydessä muuan fb-kaverini kysyi, onko minulla mitään mielipidettä Einari Vuorelasta, Keuruun poeetasta. Vastasin että on minulla hänestä monenlaisiakin mielipiteitä.
No tässä niitä alustavia mielipiteitä on. Einari Vuorela syntyi Keuruulla ja keuruulaiseksi hänen runotuotantonsa mielletää. Hän valmistui kansakoulunopettajaksi Jyväskylän seminaarista 1914. Vietti 1920-luvulla boheemielämää Uuno Kailaan kanssa, mutta palasi Keuruulle ja jumiutui sinne eräänlaiseksi keuruulaiseksi ikoniksi.
II
Metsässä
Täällä kuljen mailla ja samoan soilla,
usein metsihin eksyn yöksi,
teen kontteja virsuja, vispilöitä
ja runoja puhdetyöksi.
Tämä on Einari Vuorelan esikoiskokoelman avausruno. Voin vakuuttaa että mitään näistä hän ei ole koskaan tehnyt paitsi runoja puhdetyöksi. Einri Vuorelan niskaan on yritetty sovittaa luontorunoilijan manttelia. Siinä mielessä ajatus on oikeutettu, että hänen 19 runokokoelmassaan tapaa enemmän lehmiä kuin ihmisiä. Mutta tarkemmin katsoen ei niissä näy hirveästi luontoakaan.
Jossainb kokoelmassa kahdessa peräkkäisessä runossa kuikka vinkuu. En ole koskaan kuullut kuikan vinkuvan. Telkkä kyllä vinkuu soidintouhuissaan. Olisiko luontorunoilija tehnyt väärän lajimäärityksen?
Enemmin ja täsmällisemmin Vuorela on kotiseuturunoilija. Hän oli maalaisrunoilija keskellä Tulenkantajien ja pääkaupunkilaisrunoilijoiden modernismia. Hän oli läheisessä yhteydessä Tulenkantajiin, mutta sitä mukaa kun Paavolainen ja kumppanit avasivat ikkunoita Eurooppaan, hän sulki niitä.
Korostetusti Vuorela oli kuitenkin menneen maailman runoilija ja todella outo. “Vuorelan ei tarvinnut mennä erämaahan. Luonto oli hänen sisässään”, kommentoi muuan kaverini, kun sanoin että hän katsoi luontoa vain tuvan ikkunasta, kuistin portailta tai korkeintaan veräjän suulta.
III
Kaipaus
- Mitä mies hämyssä seulot?
- Seulon unta selvemmäksi.
- Mitä utelet unelta?
- Kajastuvaa kahta tietä.
- Mitä tieltä tiedustelet?
- Kohtako tupa tulevi?
- Mitä teet sinä tuvassa?
- Katson kauas ikkunasta
(Täältä kaukana 1927)
Kun Einari Vuorela tuli runouden kenttään esikoiskokoelmallaan 1919, hän oli aikaansa nähden moderni runoilija, modernistikin. Suuri osa kokoelmasta on mietelmänomaista runoutta ilman loppusointuja. Näissä runoissa on jotenkin Omar Khaijamin tai Goethen henki. Ne ovat puhdasta, nykynäkökulmasta hermeettistä runoutta.
On muistettava, että Tulenkantajien, Olavi Paavolaisen ja Olavi Laurin (Mika Waltarin) runokokoelma avasi ikkunoita Eurooppaan vasta 1928. Siihen mennessä Einari Vuorela oli jo sulkenut omat akkunansa.
Jossain toisaalla olen kirjoittanut:
Vuorelan runous on kuin järkähtämätön kivipaasi
joka tahdonvoimalla on asetettu ilmaan ajan yläpuolelle.
Ulkoinen todellisuus ei ilmene Vuoreln runoissa oikein mitenkään. Hänen ja koko 1900-luvun runouden merkittävimpiä runoja on Täältä kaukana kokoelman dialogiruno Kaipaus. Mutta kenen ihmeen kanssa runoilija näissä dialogisunoissa keskustelee, itsensä vai Jumalan?
1920-luvulla Vuorela siis vietti vuosikymmenen boheemielämää Helsingissä. Miten tämä näkyy 20-luvun runotuotannossa, miten näkyväyt yhteydet Tulenkantajiin. Vuorela siirtyy tiukkaan loppusointuun, riimeihin ja runometreihin, hänen runoissaan on maaseudu ja maalaiselämän kaiho. Yhtään kerrostaloa hänen runoissaan ei näy:
On vaari kantanut jo verkot tupaan
hän ahkerasti parsii pyydyksiään.
(Keväthartaus 1921)

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Einari Vuorelan runoudesta – I koekairaus

Einari Vuorelan runoudesta – I koekairaus
I
”Odotus
Odotus on kuin pingotettu kieli.
Kaikki sen ympärillä on kiristettyä.
Puut puun oksat veräjän salot
tuntuvat soivan, jos uskaltaisi niitä koskettaa.
Sitä häiritsee kaikki sivuäänet.
Sillä on tuijottava katse.
Se ei naura, mutta hymyilee kalpeasti.”
(Huilunsoittaja 1919)
 
Hänen runoutensa
on kuin järkähtämätön kivipaasi,
joka tahdonvoimalla
on asetettu ajan yläpuolelle:
 
niin vanhanaikainen, niin koskematon,
niin pihapiiriin käpertynyt,
niin söötti ja niin outo
.
Katsonko luontoa vain tuvan akkunasta,
käynkö porraspäähän,
kuljen kenties veräjälle asti,
Siihen luonnontunteen kerään,
runoissani pakastan sen umpijäähän
ja siihen herään.
 
II
 
Täältä kaukana (1927) on eräänlainen avainkokoelma. Hän on runoissaan koko ajan muualla kuin tässä ajassa. Sanottakoon että tässä kokoelmasa on myös eräs suomalaisen lyriikan historian kauneimmista runoista, dialogiruno Kaipaus:
- Mitä mies hämyssä seulot?
- Seulon unta selvemmäksi.
- Mitä utelet unelta?
- Kajastuvaa kahta tietä.
- Mitä tieltä tiedustelet?
- Kohtako tupa tulevi.
- Mitä teet sinä tuvassa?
- Katson kauas ikkunasta.

Einari vuorelan runoudesta - koekairaus 2

Vuonna 1932 ilmestyy Einari Vuorelan omituisin runo: Ohdake kukkii. Se on eräänlainen maailmanselitysruno, noin 8 sivun mittainen, tiukasti heksametriin sidottu mutta loppusoinnuiltaan osittain vapaamittainen ja osittain tiukan mitallinen. Se saa miettimään, erosiko hän kokonaan ulkoisesta todellisuudesta ja puhui pelkästään runoa runon vanhanaikaisella kielellään. Olen ymmällä koska en ymmärrä tästä runosyta yhtään mitään.
Sama ymmärtämisen outous tai luoksepääsemättömyys tapahtuu sodan melskeissä. Runoilijan runot eristäytyvät runouteen. Vuorela julkaisee sota-aikaan ajallisesti liittyen kaksi kokoelmaa: Unhon kukka 1944 ja Tie ja vaeltaja 1945.
Niissä ei mainita sotaa sanallakaan. Unhon kukasta löydän vain yhden säkeistön jonka väljästi tulkiten voisin kuvitella liittyvän sotan ja kärsimykseen:
“nousi punainen kuu
verkkaan laelle vuoren,
hopeoi jokaisen mättään,
jokaisen suomännyn kuoren,
rähmäiset suonsilmät peitti,
niinkuin ystävä ystävän
ylitse viittansa heiti.
Ikää alkaa karttua ja runoilijan runokokoelmat harvenevat 1950-luvulta lähtien: Veräjäpuu 1952, Tikankannel 1958, Puut ajattelevat 1967, Kiurun portaat 1991 ja postyymisti Siintää himmeyden metsät 1975.
Mitä tässä ajassa tapahtuu? Runouden lopullinen hyvästijättö yöhyteille ja kuuhuteille, joita Vuorela suosii. Tikankannel on viimeinen loppusointuinen runokokoelma. Siinä soi jo ääni jostain mennestä maailmasta.
Runoilija vaikenee 9 vuodeksi Tikankanteleen jälkeen. Sen jälkeiset runot ovat loppusoinnutonta lyriikkaa. Kesti vuosia niellä tuo perkelen modernismi jonka esiinmarssijoina olivat muiden muassa Penti Saarikoski ja Eeeva-Liisa Manner.
Viimeiset kokoelmat ovat myös uutta ohjelmarunoutta ja kummallisesti kiertyvät takaisin esikoiskokoelmaan. Ne ovat maailmanselityksiä kokoelmassa puut ajattelevat. Aforistista mietelmärunoutta.
Viimeisten kirjojen rivijako on erikoinen. Se on pirstoutunut erikoisesti, kuten runoilijan kuva runoilijana on pirstoutunut. Tavallaan tässä halutaan hajottaa vanha tupa ja rakentaa uusi moderni koti. Sen rakennustyömaata kuitenkin järisyttää ja pysäyttää kaikki se vanhanaikainen, josta runoilija kuulaassa epätodellisuudessaan ei malta luopua.
“Leinikköjen
kultakorut
kimaltavat
maan povella.
Sinessä sädehtivät
kiurun
portaat.”
(Kiurun portaat 1971)
 

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Perinnöistä

En nyt puhu niistä perinnöistä, joita esimerkiksi Anne Berner tai Patricia Seppälä on saanut - ja joita en itse koskaan tule saamaan - vaan niistä rahoista joita erilaiset perintätoimistot perivät minulta myöhästyneistä laskuista. 
Näiden perintöjen yhteissummasta minulla ei ole harmainta aavistustakaan koska ne jo parikymmentä vuotta ovat juosseet korkoa ja koronkorkoa huimempaa vauhtia kuin Usain Bolt kykenee juoksemaan 100 metrin juoksun. 
Vaikka vielä 90-luvulla vietin melko riskialtista ja huoletonta elämää: siis YRITIN, ja sain noin 10 000 markkaa takkiin kolttadokumentistani, tuotin näytelmiä ja yritin pärjätä freelancerina laman kourissa sekä takasin yhden edelleen maksamattoman lainan, niin pääosin nämä velat ovat vanhentuneet. 
(Tai niiden pitäisi olla vaikka Lindorff sinnikkäästi perii minulta edelleen sähkölaskua vuodelta 2002 -perintäkuluineen 2000 euroa - ja Ifolorin valokuvalaskua vuodelta 2003 - se on nykyään 195 euroa- joka kuuluisi Kristiinankaupungin matkailutoimiston maksettavaksi, koska tein heille erään työn ilmaiseksi.)
Puhun nyt niistä uudemmista perinnöistä joista osa on alle viimeisen kolmen vuoden perintärajan alapuolella. Minua todella kiinnostaisi tietää kyseisistä perintötoimistoista selvitys, mitkä heidän perinnöistään ovat oikeasti lainmukaisia ja mitkä vanhentuneita.
Kenelle minä maksan esimerkiksi KOP:n 1984 tekemäni velantakauksen? Tai Tampereen Tillikan vuonna 1986 vahingossa särkemäni ikkunan. Jälkimmäistä yritin kerran maksaaa, mutta Tillikasta kerrottiin että ravintolan omistaja on vaihtunut jo kahdeksan kertaa tapahtuneen jälkeen, eikä kukaan voi tietää enää kenelle olen velkaa.
Perinnönvoimaisista veloista kuitenkin. 
Niitähän on sekä perintötoimistoilla että ulomittauspäätöksellä ulosottovirastossa. Niiden kokonaissumma ei nykyään ole huikea, tiedän Suomessa monia, joilla on velkaa enemmän kuin minulla. Ulf Sundqvist ja kumppanit ovat kuitenkin selvinneet velkasaneerauksen kautta kuiville satojen miljoonien markkojen veloistaan velkasaneerauksen kautta ja saaneet kaiken lisäksi varattomina maksuttoman oikeudenkäynnin.
Me köyhät emme pääse velkasaneeraukseen, koska tulomme ovat siihen riittämättömät. Meitä ei yhteiskunta eikä byrokratia armahda.
Elokuvayritykseni jäi yhteiskunnalle velkaa noin 10 000 markkaa Sevettijärven kolttadokumentista maksamattomina eläkevakuutusmaksuina. Työryhmälle maksoin kuitenkin palkat piirulleen. 
Vakuutusvelat ovat vanhentuneet mutta lisäksi minua arvioverotettiin 160 000 markan tulojen mukaan kyseisenä vuonna koska vittuunnuksissani jätin veroilmoitukseni täyttämättä. Kävi vähän kuin Irwin Goodmanille. Sain 70 000 euron mätkyt 30 000 euron vuosituloista.
Meinaa lipsua käsistä tämä aihe. 
Olen siis ollut kyseisen tapahtuman seurauksena luottokelvoton vuodesta 1995 lähtien. Se aiheuttaa monenlaisia hankaluuksia: en saa omiin nimiini puhelinliittymää, nettiliittymää, en lainaa pankista enkä mitään muutakaan lainaksi tai luotoksi luettavaa yhteiskunnallista palvelua. 
Se häiritseee ja kallistaa köyhää elämääni suuresti. Jos jotain välttämätöntä tarvitsen kuten kirjailijana nettiliittymän, se pitää ostaa iäkkään äitini nimiin.
Mutta miten on mahdollista että luottokelvottomana perintäsummani Lindorffilla ja muilla perintöfirmoilla kasvaa koko ajan siitä huolimatta että en velaksi osta mitään? 
Minäpä selitän.
Ajauduttuani yhteiskunnan ulkoraiteille joudun toimeentulotuen kautta hankkimaan maksusitoumukset esimerkiksi sähkö- ja vesilaskuihin sekä vuokraan. Koska jo sosiaalitoimistojen aikaan muutama vuosi sitten kaikki tällainen laskutus siirtyi suoraan viimeisen maksupäivän yli myöhästyneestä laskusta perintöfirmoille, minulle on kertynyt helvetinmoinen määrä perintöä sosiaalitoimiston kelan ym. toimijoiden myöhästyttämistä laskuista.
Otan esimerkin aikojen takaa Kemistä 1990-luvun lopulta. Uutterasti olin kantanut vuokralaskut sosiaalitoimistoon, joka oli tehnyt kaupungin asuntooni vuokranmaksupäätökset. Yllättäen sain kuitenkin häädön asunnostani vuokrarästien johdosta. Ihmettelin että häh? 
Menin selvittämään vuokratoimistoon ja sosiaalitoimistoon asiaa. päätökset kyllä oli tehty mutta markkaakaan ei ollut siirtynyt kaupungin sosiaalitoimiston tililtä vuokranantajan Kemin kaupungin tilille.
Normisti sosiaalitoimiston asiakkaalle käy näin: sosiaalitoimisto joko käsittelee tukipäätöksen ajoissa ja unohtaa maksaa laskut kyseiseen kohteeseen aikanaan tai sitten käsittelee laskua muun toimeentuloturvn ohessa niin pitkään että huomautusmaksu ehtii tulla lindorffilta tai muilta perintötoimistoilta. Myöhästymiset koituvat velallisen eli minun maksettaviksi ja ryhtyvät kasvamaan korkoa ja koronkorkoa välittömästi. En niitä maksa, mutta luottokelpoisuuteni siirtyy jokaisen perintäkulun vuoksi kauemmas hamaan tulevaisuuteen.
Viimeksi tänään törmäsin byrokratian palomuuriin. Olen muuttanut Ylistarosta Jämsänkoskelle 1.11.2016. Minulla oli loppusähkölasku Ylistarosta summaltaan 25 euroa. Sen eräpäivä oli 2. 11.2016. Lähetin sen Jämsän sosiaalitoimistoon. Sosiaalitoimistolta tuli aikanaan vastaus, että rahaa pitää hakea Kelalta. Kela vastasi että sitä pitää hakea Seinäjoen sosiaalitoimistosta. 
Tänään Seinäjoen sosiaalitoimistossa asioidessani minulle kerrottiin että lasku pitää maksaa Jämsän sosiaalitoimistosta. 25 euron lasku on sillä välin ehtinyt kasvaa 55 euroksi perintäkuluineen ja näin luottokelvotonkin voi saada katkeamattoman velkakierteen pelkästään byrokratiassa seikkailevien laskujen vuoksi.

Odotan aikaa jolloin yhteiskunnallisen byrokratian ja perintätoimistojen sijaan moottoripyöräkerhot ryhtyvät perimään näitä laskujani koronkoroilla.

lauantai 4. maaliskuuta 2017

KELAn vuosisadan uudistus

Palaan eiliseen kirjoitukseni ja parin päivän takaiseen A-talkiin. kirjoitin että Kelan pääjohtaja valehtelee niin että korvat heiluu ja täsmensin myöhemmin: “Puhuu muunneltua totuutta”. Täsmennän mitä tarkoitin.
Vahvalla huulipunalla ja kestohymyllä suojautunut Kelan pääjohtaja kertoi ikäänkuin saavutuksena, että Kelan käsittelyaika on nyt pudonnut tammikuun hieman yli 10 työpäivästä kunnioitettavaan 7,9 työpäivään Kelan kirjeen perille saapumisesta. Sehän kuulostaa lähes lainmukaiselta?
Kelan seinässä esimerkiksi Jämsässä on kuitenkin merkillinen ilmoitus että kirjeitä ei kannata lähettää tai jättää Kelan paikallistoimiston postilaatikkoon, koska ne lähetetään sieltä Kelaan ja asian käsittelyvuorokaudet alkavat vasta siitä kun posti on saapunut Kelasta perille Kelaan. Ja jos hakemuksesta puuttuu jokin liite niin lähtölaskenta aloitetaan uudestaan nollasta.
Maalaisjärjellä yritin miettiä mitä tämä 7,9 vuorokautta tarkoittaa. Lain mukaanhan toimeentulohakemukset pitää käsitellä 7 vuorokaudessa. 7,9 on siis lähes 7 ja asiat ovat kunnossa? Eivät ole. 7,9 tarkoittaa keskiarvoa. Koska osa asioista on helppo käsitellä melkeinpä samantien tämä keskimääräinen käsittelyaika tarkoittaa sitä että noin puolet hakemuksista voidaan käsitellä etuajassa ja toinen puoli on raskaasti myöhässä.
Kelan pääjohtaja totesi myös että ongelmia ja viiveitä on lähinnä vain etelässä. Mutta vain pari päivää aiemmin Pohjanmaan alueuutisissa todettiin Kelasta että heillä on kolmen viikon suma hakemuksissa.
Paskatko lain mukaisista määräpäivistä sinänsä. Näin voidaan ajatella ainakin virkamiestasolla Kelassa. Mutta jokaisen viivästystapauksen takana on inhimillinen ihminen. Mitä tämä myöhästyminen saattaa yksilölle aiheuttaa? Jo A-talkissa mainittiin että häätöjä on tullut, kun Kela on sössinyt vuokratukipäätökset.
Omasta kokemuksestani tiedän että jo sosiaalitoimiston aikaan rahat myöhästelivät, ja koko ajan oli liukuvalla jäällä, kun ei tiennyt koska rahaa tulee ja milloin laskuja tai velkoja kavereille voi maksaa. Lindorff ja Instrum Justitia ovat näistä myöhästymisistä erittäin kiitollisia. Sen paremmin Sosiaali- kuin Kelakaan ei näitä perintämaksuja tietenkään maksa vaan ne tulevat hakemukset ajoissa sisäänjättäneen tunnollisen kansalaisen omalle kontolle.
Mutta otan esimerkkitapaukset itseäni syrjäytyneemmistä, elämän sivuraiteille joutuneista. Oletetaaanpa joku huumevelkainen narkkari, joka on luvannut maksaa amfetamiininsa ja muut mömmöt kuukauden 1. päivänä. Saattaa käydä pahimmassa tapauksessa niin, että Kelan käsittelyn viivästymisen tähden velkojat tulevat lasista sisään ja velalliselta lähtee henki. 

Kiljuveikot joiden luottokortit on otettu trokareiden huostaan sen sijaan luultavasti pääsevät vähemmällä. He saattavat joutua vain pakkoraittiuden ja korkeintaan lievän pahoinpitelyn uhreiksi siinä Kelan päätöksiä odotellessa.
jk. Kelan pääjohtaja ei tällaisia ajattele. Ohjelmassa hän suuresti kehui Kelan sähköistä järjestelmää. Mutta juuri toimeentuloturvalle pudonneet kaikista vähiten tätä sähköistä järjestelmää tarvitsevat. Ei heillä pääsääntöisesti ole nettejä, skannereita tai edes pankkitunnuksia. Ja ainakin minulla jokaisen laskun skannaaminen Jämsän kirjastossa sähköiseen järjestelmään maksaa 2 euroa/A4 sivu.

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Ikuinen väliinputoaja


Olen aiemmin kirjoittanut blogitekstin Ikuinen karenssi. Sen lisäksi että olen keväästä 2006 lähtien ollut jatkuvassa karenssissa vuoden 2016 loppuun yli kymmenen vuoden ajan ja Kela määräsi minulle lisätuomioksi viiden kuukauden odotusajan karenssista poispääsemiseksi, koska olen ammattitaidoton työttömäksi pääsemiseen, te-keskuksen lausunnosta huolimatta, missä todettiin että työttömyydelleni ei ole estettä, koen olevani monella muullakin tavalla väliinputoaja.

Tämä elämä ei vain ole mennyt ihan niinkuin Strömsöössä. Koen olevani monessakin suhteessa ikuinen väliinputoaja. Jo ennen ensimmäistä lamaa toimittajan ja toimitusdsihteerin sekä toimituksen luottamusmiehen hommani syötiin alta kun SDP:n puoluehallitus eräänä kirkkaana yönä päätti yhdistää työpaikkani Pohjanmaan Kansan Demariin kolmikantaneuvotteluista piittaamatta. Seurauksena lakkautettiin ensin sanomalehti ja sittemmin kirjapaino ja henkilökunta lähti kilometritehtaalle.

Yritin Kemissä jatkaa freelancerina uraa aikana jolloin lama iski suomalaiseen yhteiskuntaan pankkien Ulf Sundqvistin johdolla sössittyä säästäjien rahat ja eläkevakuutuslaitosten hassattua eläketalletukset Lapin lomaosakkeisiin. Suomi siirtyi kipeästi markkinatalouteen ja lamaan joka itseni lisäksi vei monelta muulta suomalaiselta työn ja toimeentulon edellytykset, kaikkine seuranneine henkilökohtaisine katastrofeineen.

Ryhdyin kuvataiteilijaksi ja runoilijaksi aikana, jolloin kaikkien muiden kuin Juhani Palmun ja muutaman muun taulunmyynti loppui Suomessa kokonaan. Tuloa kummastakaan näistä kahdesta ammatistani en ole koskaan saanut, menoja kylläkin. Putosin hiirenloukkuun.

Loukku syveni kun tietämättömyyttäni ja hölmöyttäni jouduin keväällä 2006 tähän ikuiseen karenssiin, jota emme tuolloin tienneet ja ymmärtäneet ikuiseksi. No ikuisuus-käsitekin on suhteellinen, koska vuoden 1911 jälkeen epämääräisen mittaiseen karenssiin joutuneet armahdettiin 2014 alusta ja meidät 2006-2011 karenssiin joutuneet siirtymäajalla 2017 alusta. Tosin, ei olisi pitänyt nuolaista ennen kuin tipahtaaa. Sillä vaikka TE-keskuksen lausunnon perusteella estettä työttömyydelleni ei ole, Kela veti hihasta siirtymäajan ja hylkäsi työttömyyskorvaushakemukseni. Minulla ei kuulemma ole ammatillista koulutusta työttömyyteen, vaikka sitten kun joskus tulen pääsemään eläkkeelle saan noin 750 euroa kuukaudessa työeläkettä yli 10 vuoden ammatilliselta työuraltani.

Viime syksynä kuvittelin tunnelin päässä näkyvän valoa. Kuvittelin pääseväni työttömäksi ja sitten persuministereiden Lindströmin ja Soinin lupaamalla pitkäaikaistyöttömien armahtamisella eläkkeelle 60 vuoden iässä. Mutta tämä uusi eläkesäädös koskeekin vain ennen 1.9.2016 60 vuotta täyttäneitä pitkäaikaistyöttömiä. Putosin taas väliin. Täytän 60 vuotta vasta marraskuussa 2017 ja joudun taas toistaiseksi karenssissa ja myöhemmin mahdollisesti työttömäksi pääsevänä (jos luoja suo) katselemaan sivusta miten korkealle eläkeikärimaani sillä välin hilataan ja pystynkö eläessäni kierähtämään sen yli.

Väliinputoajana olen nyt kelluvaa valuuttaa. Odotan että pääsisin edes karenssista pois. Työttömäksi pääseminen auttaisi minua henkilökohtaisesti saamaan pientä verollista ansiota 485 euron kuukausirahan ja vuokratuen lisäksi. Mutta Kelan armoton päätös merkitsee sitä, että edelleen toimentuloturvastani otetaan pois jokainen verollinen ja virallinen ansio noin 800 euroon asti eurolleen. Se ei kannusta minua toimimaan yhteiskunnassa eikä se hyödytä Suomessa ketään.

Eilen katselin A-talkissa Kela-keskustelua jossa Kelan pääjohtaja valehteli korvat heiluen tai siis tarkennettuna puhui muunneltua totuutta KELAn vuoden vaihteen sössimisistä ja suuresta Kela-uudistuksesta joka meni rähmälleen rapakkoon alusta pitäen. Onneksi Espoon sosiaalijohtajalla oli ohjelmassa asiaakin. toivottavasti Suomen hallitus lotkautti edes toista korvaansa hänen mielipiteilleen.