maanantai 7. toukokuuta 2018

Pirkko Alhoniemi: Minuuden liitupiiri
SKS 2007
referaatti osa5

Grünewaldin Mariat ja mallit
 
Kaikista niistä marioista, jotka Grünewald oli maalannut Ursel Redinger mallinaan Albrechtille (Brandenburgilainen), tärkeimmäksi tuli Maria Magdalena:
 
“Ristin juurella seisojat yksi toisensa jälkeen rakastavat Kristuksensa loppuun. - Lähtevätkö kaikki. Yksi jää. Maria Magdalena. Häntä Kristus ei edes puhutellut, mutta hän jää ristin juurelle. Hänelle ei ole paikkaa minne mennä. Menneisyyteensä hän ei halua ja nykyisyyttä on ristillä riippuva kuollut Kristus.
 
Tulevaisuutta hänellä ei ole, menneisyytensä takia hänet varmasti suljetaan Kristuksen ystävien yhteisöstä. Ihminen joka ei ole koskaan puhutellut Kristusta nimeltä, lausunut sanaa Jumala, se onkin ainoa joka jää. Näin minä ajattelin.
 
Silloinkin kun hän pesi Kristuksen jalat ja kuivasi hiuksillaan - vaikka en ymmärrä miten hiuksilla voi kuivata - voiteli sierettymät ja pykämät, hän ei puhutellut Kristusta, ei lausunut sanaa Jumala, ja tämä jää kun muut lähtevät - Hän ja kuollut Kristus. Se on minulle todistus Jumalan olemassaolosta.” (MG 342-342)
 
Albrecht Brandenburgilainen halusi Grünewaldilta Maria Magdaleenan valituksen lahjoittaakseen maalauksen johonkin jälleenrakennettuun kirkkoon maaseudulle, jossa Maria Magdaleena ja ne kaksi muuta Mariaa ja äiti kyhäävät turvekatoista tilapäisiä majoja poltetun kotinsa savupiipun ympärille. (MG 343)
 
Rintalan voi ajatella viittaavan paitsi uskonpuhdistuksen ajan levottomuuksiin myös toisen maailmansodan aikaisiin hävityksiin, jolloin marioiden valitusta kuultiin yllin kyllin kaikkialla Euroopassa.
 
Minä, Grünewald -teoksen naiset, kuten Anna ja Ursel Rehbinder eivät itse ilmaise ajatuksiaan eivätkä tunteitaan: heidät nähdään miesten silmin. Askel St. Petersburgin salakuljetuksesta kohti uudenlaisia toteutuksia on kuitenkin otettu. Silti varsinaista eläytyvää naiskuvausta on vastaa Rintalan 1990-luvun kirjoissa, joista Marian rakkautta (1994) voi pitää varsinaisena rakkausromaanina.

torstai 3. toukokuuta 2018

Paavo Rintalan minuuden liitupiiri osa 4

Pirkko Alhoniemi: Minuuden liitupiiri
SKS: 2007 referaatti osa 4
 
Grünewaldin taidefilosofiaa
 
Grünewald oli murrosajan maalari, joka omaa murrostaan toteuttaessaan päätyi toisenlaisiin keinoihin kuin monet aikalaisensaa. Ei ole ihme, että Rintala mielsi Grünewaldin kaksoiskulkijakseen, eritoten 1990-luvun teoksissaan hän toteutti tavoitteitaan huomattavan yksin ja suuntiin sitoutumatta.
 
Kun taiteilijan tehtäväksi annettiin piinaviikon keskeisen aiheen eli Kristuksen pilkkaamisen, hän ei paneutunut vain Kristukseen vaan myös pilkkaavien asemiesten asemaan. Hänen täytyi saada tietää tai vähintään aavistaa millä tavoin sotilaat toimivat ja reagoivat.
 
Rintalan kokonaistuotannon kannalta tällainen ajattelutapa ei ollut mitenkään odottamattoman uutta. Jo hänen varhaisteoksistaan lähtien sotilas, useimmiten upseeri, esiintyi ‘saatanallisen passion ammattimiehenä’ ja samalla vastakohtasuhteessa pappiin, taivaallisen passion edustajaan.
 
“Miten voi maalata Kristuksen pilkkaamisen jos ei ole itse elänyt sotilaiden parissa, syönyt heidän ruokaansa, istunut korttipöydässä yhtenä heistä.” (MG 68)
 
Kristuksen pilkkaaminen oli Grünewaldin varhaistöitä, valmistunut vuonna 1504. Konkretiahakuisuuteen Grünewald päätyi myös maalatessaan elämänsä suurtyötä Isenheimin alttaritaulua ja sen suurpaneelia. Osioita kertyi kaikkiaan 12. Tilaus koski suorastaan ‘ koko kristinuskon ikuistamista’ alusta loppuun saakka.
 
Vaikka tilaajana oli aatelisherra Guino Guerci, niin sen katsoja- ja käyttäjäkanta tulisi koostumaan rammoista ja lähes dantelaisen helvetin tulessa kärventyneistä torajyvämyrkytyksen uhreista. Kyseessä oli selkeästi sosiaaalinen tilaustyö. (MG 179)
 
Sairaat oli eristetty muista ihmisistä ja suljettu antoniinien luostariin, jonka nimikkopyhimys 200-300-luvulla elänyt Antonius oli kärsinyt saman myrkytystaudin, samat infernaaliset tuskat kuin luostarin asukkaatkin. Antonius oli kuitenkin parantanut. Parannuttuaan hän oli luopunut erakkoudesta ja perustanut sairaaloita, joihin myös Isenheimin luostari kuului.
 
Rintala oli varma, että Grünewald oli vakuuttunut siitä, että Grünewald oli nähnyt auringonpimennyksen, joka lokakuun 1. päivänä 1502 oli ollut havaittavissa mm. Brandenburgissa. Rintalan voi arvella vaikuttuneen Johanneksen ilmestyksen auringonpimennyksen ja maailmanlopun kuvista:
 
“Maa järkkyi ja vavahteli, aurinko pimeni mustaksi kuin suruvaate ja kuu muuttui kauttaaltaan verenpunaiseksi. Taivaan tähdet putosivat maahan niin kuin viikunat varisevat puusta myrskyn sitä ravistellessa. Taivas hävisi näkymättömiin kuin kirja, joka kääritään kokoon ja kaikki saaret ja vuoret siirtyivät paikoiltaan.”
 
Kun mitään muuta valonlähdettä ei ollut Grünewald laittoi Kristuksen ristin hohtamaan valoa.

Paavo Rintalan minuuden liitupiiri osa 3

Pirkko Alhoniemi: Minuuden liitupiiri
SKS 2007
referaatti
 
Mathias Grünewald (n. 1480-1532) kävi sekä Roomassa että Vatikaanissa, mutta ei ihastunut aikakautensa merkittävimpien taidemaalareiden koristamiin kirkkoihin eikä paavin ja kirkollisten piirien kanonisoimiin taiteilijoihin. Sen sijaan hän ihaili vilpittömästi Alppien pohjoispuolisista taiteilijoista Albrecht Düreriä, Paavo Rintalan mielikuvituksessa erityisesti Dürerin omakuvia. 
 
Düreriin Grünewald tutustui myös henkilökohtaisesti. Dürer oli saanut tilaustyön eräältä äveriäältä hoviherralta ja teoksen sivupaneelien maalaajaksi pyydettiin Grünewald. Hän koki sen ei kilpailutilanteena vaan arvonnousuna, Mestari Mathis sai työskennellä yhdessä Mestari Dürerin kanssa. Jatkan Pirkko Alhoniemen referointisa kirjasta Minä, Grünewald:
 
“Minä olen aina tunnistanut Dürerin omissakuvissa sisimmän olemukseni,minun ei ole tarvinnut maalata omiakuvia, hän on ne tehnyt, kuvannut ihmisen, jolle terveys ei ole sairauden vastakohta, ihmisen joka ei tiedä kuka hän on, ihmisen joka haluaa asettaa itsensä Kristuksen tilalle, ihmisen jonka tajunta on hajalla, ihmisen joka epäilee kaikkea, eivoi uskoa mihinkään, ihmisen joka nälissään ahmii tietoa, mutta kokee silti pahoinvointia, ihmisen joka tavoittelee kauneutta, mutta mitä enempi sitä saavuttaa, tajuaa siihen sisältyvän kuningas Midaksen kosketuksen siihenkin. (MG 116-117)
 
Maallisen vallan hännystelijää hänestä (Grünewaldista) ei missään vaiheessa tullut, eikä hän koskaan pyrkinyt samaan kuin esimerkiksi Hans Baldung, joka maalasi Freiburgin katedraalin alttarin porvarillisen hyvinvoinnin ylistykseksi. Apostolitkin olivat suurkauppiaita ja pankkiireja... Kristus oli kuin ‘porvarin hulttiopoika’ ja hänen isänsä saattoi kuvitella käyttävän valtaa kaupungin raadissa. (MG 247-250)
 
Silti Grünewald ei vielä tajunnut seisoessaan Baldungin vasta valmistuneen työn edessä vuonna 1516, että itse onneton aika oli muuttumassa kuvan kaltaiseksi. ( MG 251)
Rintala on valmis rinnastukseen hänen oma vuosisatansa - 1900-luku - oli vienyt päätökseen sen turmeltumisen, jonka merkit olivat olleet nähtävissä jo 1500-luvulla. Tuhon ennustukset ja dantelaisen infernon kauhukuvat hallitsevat kauttaaltaan hänen 1990-luvun tuotantoaan.
 
 
Grünewald sosiaalisissa suhteissaan
 
Koska avioituminen vapaakaupungin asukkaan kanssa oli porvarioikeuksien anomisen ehto, Grünewald otti itselleen vaimon, onnettomuudekseen kuitenkin juutalaisen Judithin. Vaikka nainen perheensä myötä omaksuikin kristinuskon, pääsi pois ghetosta ja ristittiin Annaksi, juutalaisuus oli hänen ikuinen verenperintönsä. Avioliitto solmittiin 1512. Juutalaisproblematiikka aktualisoituu Minä, Grünewaldissa päähenkilön avioitumisen myötä.
 
Simon Turkkuri, tytön isä varoittaa: “Jos nait kastetun juutalaisen, leimaudut itsekin. Elämäsi loppuunnasti olet jutkunaisen mies. Juutalaisuus on syvemmällä kuin rodussa ja kansallisuudessa.”
 
Vähitellen Grünewald joutui kokemaan lähimpien ihmissuhteiden täydellisen haaksirikon. Ensin hänen vaimonsa päätyi parantumattomana mielisairaalaan ja sen jälkeen heidän yhdessä adoptoimansa Endres kuoli Englannin hikikuumeeksi mainittuun kulkutautiin. Samaan kulkutautiin menehtyi myös Grünewald.
 
Taiteilijan viime vaiheissa hänen ainoaksi kumppanikseen jää minäkertoja, Grünewaldin aikalaiseksi asettunut sivustakatsoja , joka heidän yhteisen taipaleensa aikana oli pysähtynyt esittämään näkemyksiään ja kommenttejaan.

keskiviikko 2. toukokuuta 2018

Paavo Rintalan minuuden liitupiiri osa 2

Pirkko Alhoniemi: Minuuden liitupiiri
SKS 2007 osa 2
Referaatti
Minä, Grünewald osa II
Minä, Grünewald ilmestyi kirjailijan täytettyä kuusikymmentä vuotta. Kohti omia 1940-kuvun varhaisvaiheitaan hän kertoo hakutuneensa ennen kaikkea siksi, koska hän silloisina kasvuvuoisinaan oli kohdannut ensimmäisen Grünewaldinsa (MG8) ja Dürerinsa (MG 25 -).
Vaikka Rintala teoksensa muistelmasävyisen alkujakson jälkeen siirtääkin kerronnan painopisteen 1500-luvulle hän varaa itselleen paluun mahdollisuuden. Rintalan kerrostunutta kerrontatekniikkaa voi yrittää selkiinnyttää erottamatta toisistaan eri tasoja siitä huolimatta, että ne ajoittain ja osittain liukuvat toisiinsa.
Oleellisesti on kyse minäkertojan ja Grünewaldin keskinäisestä suhteesta. Yhdellä kerronnan tasolla minäkertoja sijoittuu nuoruutensa oululaiseen miljööseen, ja Grünewald on vain kiehtovia kuvis taidekirjojen sivuilla. Toisella tasolla minäkertoja esiintyy Grünewaldin aikalaisena ja hengenheimolaisena Saksassa. Hän kulkee taiteilijan kanssa samoja reittejä ja osuu olemaan sivustakatsojana tämän kuolinhetkelläkin. Kolmannella tasolla minäkertoja aseettuu Grünewaldiksi ja puhuu häneksi identifioituneena elämästä ja taiteesta tavalla, joka kuuluu fiktion piiriin, koska mitään aikalaisdokumentteja, esim. Grünewaldin kirjeitä, ei ole.
“Mestari Mathis kuoli lokakuun 1. päivänä 1532” (MG 62). Tämä mestarin kuolinvuoden mainitseminen on Rintalan tekstin tärkeä yksityiskohta jo siksikin, ettei sen paikkansapitävyyttä ole pystytty todistamaan. Vuoden 1532 sijalla olisi voinut olla 1928, mikäli Rintala olisi valinnut painotuksensa toisin. Grünewaldin elämäkerralliset vaiheet sekä hänen taidetostensa kohtalo ovat edelleen osittain hämärän peitossa mkuun muassa siitä syystä, etteivät 1500-luvun taiteilijat aina välittäneet signeerata töitään.
Grünewaldin tapauksessa ongelmallisuutta on lisännyt se, että hänen henkilöllisyytensä on tulkitsijoiden käsissä jakautunut kahtia sen jälkeen, kun lähes unohdetun taiteilijan tyyöt 1900-luvun alkupuolella uudelleen löydettiin. Pitikö hänet identifioida Mathis Gothard Nithardiksi, jonka mainitaan kuolleen arvostettuna hovimaalarina 1528, vai oliko Kristusmaalari kokonaan toinen Grünewald, jonka kohtalona oli ollut suistua äärimmäiseen köyhyyteen ja kuolla ruttoon 1532?
Minä, Grünewaldin alussa kirjailija kertoo yhtyvänsä saksalaisen historioitsija Hans Jürgen Rieckenbergin kantaan: “vuonna 1512 Frankfurtin porvarioikeuden saanut Mathis Grün on maalannut Grünewaldin töinä pidetyt taulut, Mathis Gothard Nithart on väärennös.” (MG 8). Tähän teoriaan kuuluu, että taiteilijan kuolema on ajoitettava vuosiin 1531/1532.
Grünewald murroskauden maalarina
Vaikka Rintala jäsentääkin teoksensa lähinnä Grünewaldin vaiheiden mukaan, hän tulee samalla väistämättä puuttuneeksi Euroopan uskonnollisen ja poliittisen murrosvaiheen historiaan. Roomalaiskatolisen kirkon tarpeita palveleva Kristus-maalari joutui kokemaan koko Eurooppaa koetelleen luterilaisen uskonpuhdistuksen, jota samanaikaisesti 1920-luvulla syvensivät Saksan keisarin vaaliin liittyvät konfliktit.
Pahinta oli, että luterilaistumiseen yhdistyi - Lutherin itse sitä lietsomatta - silmitöns väkivaltaa, kunn sosiaalisesti sorretut talonpojat ottivat oikeuden omiin käsiinsä. Uuden uskon nimissä he alkoivat ryöstää kirkkojen omaisuutta.
“Kaikki, jota ei voitu irrottaa tai vaihtaa rahaksi, rikottiin Maalaukset, posliinit, veistokset, värilliset lasit.” (MG 354). “Missä ikinä luterilaiset voittivat, siellä Neitsyt Maria tapettiin.” (MG 355).
Parhaissa töissään Grünewald ennätti kuitenkin taiteessaan aloittaa jotain ratkaisevasti uutta. Ensimmäiset maalauksensa hän sai valmiiksi jo 1500-luvun alussa, kun taas roomalaiskatolisen kirkon ja Lutherin väliset kiivaat kamppailut käytiin 1520-luvulla, kymmenkunta vuotta ennen Grünewaldin kuolemaa.
Rintaslan teoksen mukaan Grünewald oli saanut matkastipendin (Roomaan) Aschenbachin piispalta Heinrich Reitzmannilta (MG 103). Kun Italia taideaarteineen ja nimekkäine taiteilijoineen ei ... saattanut Grünewaldia rajattoman ihailun valtaan, niin Luther eri löytänyt kerrassaan mitään ihailtavaa.
Etenkin Vatikaani nostatti Lutherissa silmittömän vihan. Rintalan tulkinnan mukaan “ensin hän häikäistyi loistoa, järkyttyi sen rinnalla kukoistavasta viheliäisyydestä, sitten hän raivostui ahneutta ja julkeutta tajutessaan mihin upposivat Euroopassa ja Roomassa kerätyt dukaatit ja guldenit. Hän näki Roomassa helvetin ja Vatikaanissa sen isän, Antikristuksen.” (MG 105). “Apostoli Pietarin viran haltija on juoppo, kupansyömä riitapukari. Silloin ... omat silmät todistavat, että Kristuksen seurakuntaa hallitsee Saatana.” (MG 106)

maanantai 30. huhtikuuta 2018

Paavo Rintalan minuuden liitupiiri osa 1

Pirkko Alhoniemi: Minuuden liitupiiri
SKS 2007 
 
Paavo Rintalalle (1930-1999) hänen elämänsä viimeinen vuosikymmen merkitsi kiihkeän produktiivisuuden aikaa ja uran komeaa loppunousua.
Kyse ei ole vain kerronnan uudistumisesta, vaan samalla maailmankatsomuksellisesta mullistuksesta, avautumisesta uusiin suuntiin.
Rintalaa oli totuttu pitämään … eritoten jatkosodan eepikkona ja perin juurin suomalaiskansallisena kirjailijana. Suomen asemaa suhteessa toisaalta Neuvostoliittoon, toisaalta Saksaan hän oli dokumentaristina pohtinut 1960-luvulta lähtien ja vasta 1980-luvulla hän luopui varsinaisesta historiallisesta otteestaan.
Seikka, joka ratkaisevasti erottaa Rintalan myöhäisteokset (St. Petersburgin salakuljetus, Minä Grünewald, Sarmatian Orfeus, Aika ja uni, Marian rakkaus, Faustus) hänen aikaisemmasta tuotannostaan, on kertojan heittäytyminen kerronnallisen minä-muodon ja eläytyvän subjektiivisuuden varaan … itse teoksissa kertojaminä sulautuu osaksi fiktiota.
Kaikissa myöhäistuotannon teoksissa Rintala kirjoittaa itsensä osaksi eurooppalaista kulttuurihistoriaa ja taidehistoriaa. Oma materiaali limittyy nähtyyn, koettuun ja luettuun.
Myös oman minuuden kerrostaminen on osa Rintalan myöhäisvaiheen tekniikkaa, kun hän oman ikänsä näköalatasanteelta käsin puhuttelee nuoruutensa minää.
St. Petersburgin salakuljetus (1987) enteili jo uudistumista, jomka ensimmäisenä täytenä toteutuksena voi pitää vuonna 1990 julkaistua Minä, Grünewaldia.

Rintala tuotantonsa vedenjakajalla
Rintalan kaikille 1990luvun teoksille on ominaista sekä omaelämäkerrallisuus, että hakeutuminen sellaisten eurooppalaisten taiteilijoiden ja kirjailijoiden matkakumppaniksi, jotka hän kulttuuri- ja aikaeroista huolimatta koki hengenheimolaisikseen.
Paavo Rintalan myöhäistuotannon varsinainen käännekohta on vuonna 1987 ilmestynyt St. Petersburgin salakuljetus eli kaupunki mielenkuvana. (Kyseistä kirjaa joka kuitenkin on murrosvaiheen teos, en tässä yhtedessä käsittele. K.N.)

Identifioituminen Kristus-maalariksi: Minä, Grünewald
Eurooppalaistumista kohti
St. Petersburgin salakuljetusta voidaan pitää Paavo Rintalan uuden tyylin alkusoittona; sen ensimmäinen täysi toteutus on vuonna 1990 ilmestynyt Minä, Grünewald.
Kun Grünewald vielä salakuljetustarinassaab jatkoi sitä Suomen ja maansa itänaapurin välistä dialogia, jonka hän oli aloittanut jo julkaistessaan vuonna 1968 Leningradin kohtalonsinfoniansa, niin hänen 1990 teoksensa Minä, Grünewaldista lähtien veivät kohti yhä laajalaisempaa eurooppalaistumista.
Kaikkia hänen uransa viime vaiheen kirjoja yhdistää paitsi taiteilijan kohtalon ja yleisten elämänehtojen pohdinta, myös etsiytyminen sellaisten edeltäjien kumppaniksi, jotka hän käsitti hengenheimolaisikseen. Varhaisin heistä oli 1500-luvulla elänyt Mathias Grünewald, myöhäisimmät viime maailmanodan runtelemia kärsijöitä, joita Rintala ei kaihda nimittämästä marttyyreiksi.
Kaikille Rintalan 1990-luvun teoksille on tyypillistä minä-kertojan avoin läsnäolo sekä ommien elämäkerrallisten vaiheiden yhdistäminen lukemalla hankittuun materiaaliin. ... Grünewald-romaani murtaa kertovan minän avulla sekä ajan että paikan rajat. Oleellisinta lienee kuitenkin se, että minästätulee kaikessa liikkuvuudessaan kerronnan kerrostaja.
Sitä paitsi Rintalan ratkaisut toimivat sekä horisontaalisesti että vertikaalisesti. Horisontaalisessa tasossa liikutaan maantieteellisesti paikasta toiseen Saksassa ja ajoituksellisesti 1500-luvun todellisuudessa, kun taas vertikaalisesti tehdään huimia hyppäyksiä 1500-luvulta 1940-luvulle, ts. Grünewaldin päivistä minäkertojan Oulussa kokemiin aikuistumisen vuosiin.
Ajatuksena minuuden löytämisen ja määrittämisen vaikeudesta Rintala liittää vaihtelevin variaatioin niin Grünewaldiin, tämän aikalaiseen Düreriin kuin itseensäkin. Oman minänsä rakennustyötn kertoja mainitsee aloittaneensa jo varhain oululaisena nuorukaisena, joka alati ikävöi entistä kotikaupunkiaan Viipuria ja jonka oli vaikea tottua pohjoisiin maisemiin, “lumen ja piemän sisässä elämiseen”.

perjantai 20. huhtikuuta 2018

omituinen tilanne

Olen melko omituisessa tilanteessa. minut on bannattu kolmeksi vuorokauseksi fbstä. Miksi? Puolustin sananvapautta ja oululaisen ystäväni Sira Moksin Keskustaleiri piirroksen tähden. Puolustan sananvapautta kaikkialla, jos sana ei ole kansanryhmään kohdistuvaa rotusortoa.
Olen omituisessa tilanteessa. Mitä se tarkoittaa? Zuckkenbergin firma on poistanut seinältäni Sira Moksin piirroksen, mutta ei Kansan Uutisten lehtuijutun pohjana ollutta kirjoitustani: "Poliittista piirtäjää sensuroidaan fb:ssä" Mikä tässä fb-käytännössä on omituista. Julkaisemaani kirjoitusta saavat kommentoida kaikki muut paitsi minä itse.

Koira syö omaa häntäänsä

Kun koira on kapinen, hän saattaa syödä jopa oman häntänsä kuoliaaksi.
Viime päivinä olen törmännyt sellaiseen todellisuuteen. jota en alunperin tiennyt olevan olemassa.
Sasrjakuvapiirtäjäystäväni joutui banniin ja niin myös minä ja muutama muukin.
Onko Juha Sipilän hallituspolitiikan vastustaminen rikos?
olen osasyyllinen juha sipilän hallituspolitiikkaa vastaan tehtyyn rikokseen.
Me työttömät ja kurjistuneet kansalaiset sanomme sen ääneen, että emme pidä juha sipilän haöllituksesta.